Yö Belgradissa

Virhe! ajattelin seistessäni jälleen alkupisteen tuntumassa. Bussi toi minut Belgradiin lähes tunnin etuajassa, ja hyvin suoraviivainen reitti bussiasemalta hostellille ei realisoitunutkaan toivotulla tavalla mäkien ja rappusten täyteisessä kaupungissa. Kiersin ympyrää. Ei-EU-maassa karttasovelluksen käyttäminen maksaisi miljoonan, useampi taho on varoittanut käyttämästä takseja. Itku eskaloitui tihkusateessa aamuneljältä, kun havaitsin, että Google Mapskaan ei tiennyt missä olen.

Useampi taho on myös kertonut, kuinka Belgrad on turvallinen kaupunki ja ihmiset ylen ystävällisiä. Siltä musta ei tuntunut kun katulasten joukko lähestyi huutaen. Tai kuinka apua kysyessä vastakysymys oli "How much you pay?" Noin kolmen vartin harhailun jälkeen näin ensimmäisen naispuoleisen ihmisen Tasavallan aukiolla. Tiesin, että ollaan melko lähellä hotellia, mutta tarkempi suunta oli arvoitus. Kysyin ensiksi ymmärtääkö hän englantia, ja myöntävän vastauksen saatuani kysyin tietääkö hän missä on etsimäni katu. No ei tiennyt. Hän on (Pohjois-)Makedoniasta ja vain lomalla täällä.

Havaitsin naisen muun seurueen olevan humalaista, ja kanssakäyminen alkoi arveluttamaan. Kiitin ja lähdin menemään. Vielä mitä, naisen ystävä oli katsonut netistä osoitteen ja koko retkue lähti saattamaan mua. Yksi pysyi hädin tuskin pystyssä, I want I need pizza oli ainoa englanti mitä häneltä irtosi. Juttelun lomassa mulle selvisi Belgradin olevan makedonialaisille kuin Tukholma suomalaisille: vähän kalliimpi, vähän fancympi mutta helppo lyhytlomakohde. Seurue osoittautui korkeakouluopiskelijoiksi, mutta heidän alansa meni multa ohi. Sain kehotuksen tulla käymään Makedoniassa joskus, ja lupasin harkita vakavasti. Olen edelleen samaa mieltä.

Tungin päälläni olevat vaatteet suoraan likapyykkipussiin hostellihuoneeseen päästyäni. Yövartija ei osannut sanoa onnistuisiko myöhäisempi checkout - sitä mun pitäisi kysyä omistajalta aamulla. Puin päälle uuden, puhtaan ja kuivan vaatekerran, laitoin puhelimen herätyskellon soimaan viisi minuuttia ennen säännöissä määriteltyä checkouttia ja asettauduin makuulle ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenyhteen tuntiin.

Herätyksen pärähtäessä aivan liian pian kaivoin rinkastani hammasharjan. Kävin pesemässä hampaat ja kysymässä, saisinko nukkua vielä. Tottakai. Niin kauan kuin haluat. Omistajapariskunnan korviin oli kantautunut epäonneni bussien kanssa, ja heidän kävi sääliksi raukkaa lilla flickaa. Suomen kaksikielisyys oli selkeästi tuttu asia. Nukuin siis vielä pari tuntia lisää.

Yksityiskohta Katarina Ivanovićin maalauksesta italialaisesta viinitarhurista (1842)

Joskus ehkä yhden aikaan siirryin (kuulemma silminnähdenkin) reippaampana yleisiin tiloihin. Sain kutsun parvekkeelle juttelemaan, ja kuulin nimen haudan takaa: Matti Hautamäki - toinen omistajista oli talviurheilun ystävä. Juteltiin ja juotiin kahvia. Politiikkaa, lähi- ja kaukohistoriaa, hidasta matkailua... Taitavasti omistajista toinen osasi arvata asiat, jotka minua kiinnostaa: kansallismuseossa on tänään ilmaispäivä, ja Little Bay -niminen ravintola on jopa koomisen fancy, mutta pohjoismaalaiselle naurettavan halpa. Hän merkitsi karttaan näiden lisäksi kasvitieteellisen puutarhan, kirkon ja linnoituksen. Vaan museo imaisi mukaansa, enkä ehtinyt nähtävyyksiin. Tutustuin jugoslavialaiseen taiteeseen kolmatta tuntia, ja syödäkin pitäisi.

Little Bayssa vietettiin häitä. Astuin sisään Mozartin kolmannen viulukonsertin allegron soidessa, ja minut istutettiin omaan loossiin hääparia vinosti vastapäätä. Itseäni vastapäätä puolestaan makasi morsiamen huntu. Hääseurue tarjosi viinaa ja sulhaskandidaatteja. Olin omassa pöydässäni kuin osana seuruetta. Jotakin tuntematonta operettia laulava nainen antoi minulle kylmät väreet ja kyyneleet. Taputin käsiä niin, että nahka meinasi irrota. Palvelua sai vetämällä paksusta katossa roikkuvasta tupsusta, tämä sai minut kuvittelemaan downtonabbeymaisen kellotaulun kilkattavan henkilökunnan tiloissa kertoen, kuinka minun pöytäni kutsuu. Ja se palvelu oli erinomaista! Koska olin lähdössä maasta pois, tokkopa tarvitsisin dinaareja enää mihinkään. Tarjoilija kiitteli vuolaasti ruhtinaallisesta tipistä, ja lupasi jakaa siitä muusikoillekin.

Kannattipa olla reilu ja tipata: Belgradin bussiaseman laiturille ei pääse mikäli ei osta pääsylippua. Kortti ei kelpaa. Kukaan ei halunnut vaihtaa kahden euron kolikkoa kahdensadan seteliin, olisi varmaan pitänyt tarjota mahdollisuus isompaan kuin kolmenkymmenen sentin voittoon. Minimisumma automaatista nostoon on 500 dinaaria. Nyt mulla on jotain kolmesataa ylimääräistä lompakossa.

Mä odotin Belgradilta paljon, mutta jollain tasolla sain pettyä. Ehkä byrokratiakoukeroiden, ehkä yleisen auttamishaluttomuuden vuoksi. Miksi palvella, jos ei ole palvelualalla? Toisaalta myös oman voimattomuuteni - paljon kaupunkia jäi näkemättä. Periaatteessa mun pitäisi pitää rappioromantiikasta ja omaleimaisesta, uusbarokin, art nouveaun ja bysanttilaisuuden vaikutteita sisältävästä arkkitehtuurista, johon törmäsin siksakatessani lähialueen katuja. Paljon tutustumisen arvoista löytyi, mutta aika loppui kesken. Munhan piti viettää täällä kaksi päivää, mutta bussiperuutuksista johtuen aika jäi vähiin. Myös sadesää söi tutustumishalukkuutta.

Hyviä hetkiäkin oli: olisin voinut keskustella koko päivän hostellin omistajapariskunnan kanssa. Tämän sanoinkin ääneen kaupungille lähtiessäni, ja mies sanoi tietävänsä tämän. Heillä oli minua varten täydellinen sateenvarjo lainattavaksi, leopardikuosinen. Little Bayn ankka oli erinomaista. Bongasin kokonaisen kadun pullollaan kiinnostavia kuppiloita. Ehkä Belgrad ansaitsee joskus tulevaisuudessa uuden mahdollisuuden.

Vainbalkanjutut

Tiedä häntä, riittääkö antropologiseen tutkimukseen parin bussin matkustajamäärät tai reilu vuorokauden ajanjakso. Joka tapauksessa, kun kirja ei jaksa kiinnostaa, uni ei maistu ja puhelinta haluaa säästää pahemman päivän varalle, ajaudun usein tarkkailemaan ihmisiä. Ja näissä busseissa totta vie sattui ja tapahtui. Kuvitelkaa Benny Hill -musiikki taustalle.

Wienistä kohti Belgradia starttaava bussi on kaoottinen. Pääsen kuin ihmeen kaupalla ensimmäisten joukossa sisään, ja mulle ilmoitetaan paikkani olevan yläkerrassa numero 45. Vaan yläkerrassa ei näy paikkanumeroita missään. Eikä ristin sielua, lukuunottamatta yhtä miestä, jolle lankesi neuvonantajan rooli. Kielimuuri sai hänet olettamaan että olen häätämässä häntä paikaltaan. Hän raivoaa ja esittelee lippuaan, jonka jälkeen näytän sormilla nelosta ja vitosta ja kohottelen olkapäitäni. Nyt miehen kielivarastosta löytyy saksa, ja hän alkaa hokea oman paikkansa numeroa: siebenundzwanzig, siebenundzwanzig, fünfundvier NEIN siebenundzwanzig!! ja jostain löytyy vielä englantikin: you idiot must use brain! Miehen paljastaessa paikkansa osasin melkein laskea omani. Ensimmäinen merkintä mielen muistikirjaan: selvitä ensin kielitaito ja auttamisalttius, kysy vasta sitten neuvoa. Ja olihan ne paikkanumerot kuitenkin merkitty: käsinojien alle, mustalla mustalle. Korkokuvana. Sokeakin löytäisi paikkansa.

Ilmeisesti kaikki bussin ei-balkanilaiset on laitettu paikalle 45. Mua tuli hätyyttämään pohjoismaiselta vaikuttava mies, meksikolainen äiti ja poika (jotka olivat luulleet nelivitosen olevan kahden paikan kompleksi), kaikille erittäin vihainen itävaltalainen nainen ja kutemiseen keskittyvä nuoripari. Kaikille löytyi kuitenkin vapaa paikka mun paikan tuntumasta, ja oltiin myös bussin ainoat, jotka eivät saaneet tarjoilua. Meksikolainen äiti käy omatoimisesti hakemassa kahvia samovaarista, vain huomatakseen sen olevan tyhjä. Itävaltalainen nainen saa tästä myötätuntoraivarit ja menee alakertaan valittamaan. Tuloksetta.

Ostin vesimelonin makuista vettä T-centralenista, eikä elämäni ole ollut sen jälkeen entisellään. Mitään vastaavaa en ole vieläkään löytänyt.

Bussi pysähtyy, ja matkustajia kuulutetaan laittamaan maskit. Maskit alkavat ilmestymään salamannopeasti perstaskusta tai leuan alta tai alkuperäispakkauksesta, niitä tarjotaan hitaimmilla hoksottimilla varustetuille. Harvassa ovat he, jotka ovat käyttäneet maskia koko matkan, kuten lipun ehdoissa luki. Ehkäpä vain englanniksi. Vaara ohi, kukaan ei astunut bussiin tarkastuskäynnille. Maskit katoavat.

Pikkupojat (ilmeisesti nimeltään Mario ja Vaska) juoksevat kiihtyväintonaatioisen EEEEEEEEEEEEE-huudon saattelemana bussin käytäviä päästä päähän niin ala- kuin yläkerrassakin antaen juostessaan läpyjä käytäväpaikkalaisille. Kuvio toistuu neljä tai viisi kertaa. Onneksi istun ikkunapaikalla. Sama kaksikko tulee höpöttelemään niitä näitä ilmeisesti tuikituntemattomille, jotka lähtivät innolla leikkiin mukaan. Nukkumaanmenoaika koitti kahdeltatoista, tai sitten lasten vanhemmat vain tajusivat keksiä lapsilleen muuta tekemistä kuin kanssamatkustajien häiritsemisen.

Junamatkailun luksuksen ymmärtää viimeistään valtionrajoja ylittäessä. Siellä sitä mentiin kiltisti jonossa, satoi tai paistoi.

Balkanilainen musiikki on sävelletty koskettamaan ihmisten syvimpiä tuntoja. Siksi ilmeisesti kanssamatkustajia ei häiritse eri puolilta bussia kantautuvat kansansävelet edes kahdelta aamuyöstä. Eikä itkunsekainen mukanalaulaminen. En tiedä onko alkoholilla osuutta asiaan, mutta meininki on kuin Pataässässä pilkun lähestyessä. Tambura soi, laulusta raikaa dramatiikka, ja toivon, että korvatulpat olisivat tulleet mukaan. Laitan kuulokkeet korville ja kuuntelen omaa musiikkia noin kuusi minuuttia ennen kuin akku simahtaa.

Äänimaailmaan liittyen, jokaisella on puhelimessa äänet täysillä. Näppäinäänet myös. Pidän edelleen kuulokkeita korvilla ja toivon niiden olevan korvatulpat.

Serbiasta poistuttaessa rajalla rajavartija vitsailee. Olen jo elämässäni tottunut itäblokin ilmeettömiin ja tympeisiin rajavartijoihin, joten säikähdin ihan rehellisesti kun rajavartija kommentoi passiani naama miinusmerkkisillä peruslukemilla "this is not you, this is your sister". Häkellyin, aloin nieleskellä ja sössötin kuinka mulla ei ole siskoa. "Yes you have", rajavartija jatkoi ilmeenkään värähtämättä ja iski leimat passiin. Sellainen huumorihuiskaus sieltä. Meikattu passikuva ja väsynyt, räjähtänyt todellisuus eivät ilmeisesti kohdanneet.

Pohjois-Makedonialaisella huoltoasemalla meno on kuin Kaurismäen elokuvassa. Katossa pyörii pahviset tupakointi kielletty -merkit, ja niiden alla polttavat kaikki. Niin työntekijät kuin poliisitkin.  Katonrajassa killuva kulmikas ysäritelevisio näyttää särisevää kuvaa jalkapallokentältä. Mulla ei ole silmälaseja ja ruutu on kenkälaatikon kokoinen, joten arvoitukseksi jäi kuka pelasi ja missä. Tokkopa livenä ainakaan, ihmisten suhtautuminen peliin on kumman välinpitämätön. Huoltoaseman pysähtynyt tunnelma tuntuu suurelta kontrastilta hektisiin, meluisiin bussimatkoihin. Pieni kulkukoira katsoo kaihoten puettua sylikoiraa kantavaa tyttöä. Kello on kolme.

Meno ja meininki hiljenee ja rauhoittuu bussin ajaessa tuhatta ja sataa mutkaisilla vuoristoteillä. Kukaan ei ainakaan näytä pelkoaan, minäkään. Mutkitteluun on itseasiassa hyvä torkahtaa. Havahdun aamunkajoon Kreikan rajaa lähestyttäessä. Paluu Euroopan Unioniin sujui mutkattomasti omalla kohdallani, serbian passilliset pääsivät pikatestiin. Tätä kirjoittaessani olenkin jo Ateenassa, takana lähes seitsemän tunnin päiväunet. Aion jatkaa nukkumista. Kalinihta.

Kaikki tiet vievät Schönbrunniin

Uhosin vielä eilen tai toissapäivänä, kuinka tällä reissulla en ainakaan Schönbrunniin mene. Huolimatta siitä, että kaksinkertainen bussiperuutus oli pakottanut minut viettämään yön ja päivän Wienissä, jonka ei senkään pitänyt kuulua alkuperäiseen matkasuunnitelmaan - Schönbrunnhan on vakioturistikohteita! Vaihdossa ollessani vaelsin Schönbrunnin puutarhassa varmaan kymmeniä kertoja, silloin muistin oikoreitinkin metrolta puutarhoille. Schönbrunn oli oikeastaan osa mun wienissäkäymisrutiinia. Eiköhän tuo ole jo nähty.

Ostin eilen vuorokausilipun Wieniin tullessani. Ja koska aamuysin bussikin peruttiin, mun pitäisi keksiä lipulle käyttöä. Niinpä huristelin Schönbrunniin ja takaisin. Vaikken uskokaan kristalleihin, uudelleensyntymiseen tai Paavo Väyrysen poliittiseen tulevaisuuteen, heitän puolivakavissani läppää olevani keisarinna Sissin reinkarnaatio. Jokin Schönbrunnissa vetää minua magneetin lailla puoleensa, ja mulla on ilmiömäinen kyky löytää aina oikopolut ja välttää turistimassat.

Tälläkin kertaa kuljin unohdettua metsäpolkua alas Gloriettelta kohti roomalaisrauniosuihkulähdettä. Koin jonkin selittämättömän vahvan tunteen, ehkä se oli deja vu yli kymmenen vuoden takaa. Tai sitten sadankuudenkymmenen. Joka tapauksessa, noita polkuja on asteltu ennenkin. Roomalainen raunio on ollut alusta asti suosikkini Schönbrunnin suihkulähteistä, nytkin jäin tuijottelemaan sitä minuuttitolkulla. Kauniina kesäpäivänä ei tehnyt edes mieli tutustua palatsin sisätiloihin, vaikken ollut käynytkään siellä kuin muutaman kerran. Vaatimattomasta 1441:stä huoneesta olen nähnyt vain ehkä kolmisenkymmentä. Sen sijaan istuuduin lukemaan mukanani kantamaani Galenosta ihan näön vuoksi ajatuksen harhaillessa menneessä ja tulevassa.

Naschmarktilla on kirpparipäivä aina lauantaisin, mulla kävi tuuri että osuin kerrankin paikalle. Tai kohtalon ironiaa koska täältä olisi tehnyt vaikka mitä löytöjä.

Perhonen imeskelee silkkiorkideaa.

Muutenkin Wienin osuus on ollut varsin letkeää. Kaupunki on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa, ja tutustuin vanhoihin tuttuihin uusista kulmista. Kaupungin topografia avautui täysin erilaisena muistikuvissani. Hotellini sijaitsee käytännössä Stephansdomin takana, en ole koskaan yöpynyt yhtä ytimessä. Hevosvaunujen kavionkopse tervehti aamulla avatessani parvekkeen ovet. Kävin vihdoin viimein Belvederessä taidemuseossa, ja Museumsquartierilla selvin päin. Ja Hofburgin yhteydessä sijaitsevassa perhostalossa. Varsinainen ensimmäisten kertojen reissu! Kukaan muinaisista vaihtarikavereistani ei halunnut/ehtinyt tavata, mutta sain pari vinkkiä missä kannattaa käydä. No, ei olisi kannattanut. Jonkinlaiseksi hipsterien näyttäytymismestaksi osoittautunut Dachboden oli yksin varsin ankea auringonlaskun jälkeen. Yhdellä käyminen jäi ihan oikeasti yhteen.

Fleischmarktilla sijaitsevassa ravintolassa jouduin eräänlaisen turistikusetuksen kohteeksi. Pyysin saksankielisen menun, mutta tarjoilija sanoi että heillä ei ole Google Translate -käännöksiä. Eipä siinä, puhutaan englantia sitten. Tajusin vasta jälkeenpäin että ehkä ravintolassa ei kaikki osaa saksaa ja olin ollut töykeä - mutta ei: naapuripöytä sai samalta tarjoilijalta saksankielistä palvelua. Ruoka oli ihan jees, mutta laskua tilatessa se sirkus vasta alkoi. En ollut huomannut ruokalistassa mitään mainintaa, että jos tilaa alkupalan pääruokana, hinta on tupla. Tämä ei näkynyt annoksen koossa, eikä minulle annettu enää minkäänkielistä ruokalistaa asian tarkastamiseksi. Sen sijaan kortti kieltäytyi toiminnasta. Koronan takia käteistä ei oteta vastaan - sinänsä ymmärrettävää, mutta idioottimaista tässä tilanteessa. Mulla olisi ollut jopa tasaraha. Kukaan asiakaskaan ei halunnut mun käteistä, joten poliisit kutsuttiin paikalle. Virkavaltaa sai odottaa toista tuntia, ja jouduin vänkäämään kauan päästäkseni vessaan odotusaikana. Luulivat varmaan, että pakenen viemäriputkien kautta. Poliisien reaktio oli ette oo vittu tosissanne kun selitin että olin tarjonnut käteistä. Vapauduin vankilasta.

Varsin kauniissa Adlerfeltissa aamiaistaessani palvelu oli harvinaisen tökeröä. Tämä on ilmeisesti niitä naamarajapaikkoja, tai sitten koko henkilökunnalla oli tasapuolisesti huono päivä. Kaunis, influenssaava puolituttuni kun ei ollut kuulemma koskaan törmännyt huonoon palveluun tuossa paikassa, ja vierailee siellä viikottain. Aamupala oli jälleen makuluokassa ihan kiva. En tiedä onko ironista, hauskaa vai mitä kun reissun parasta ravinnollista antia oli Wikiwikipokesta hakemani quinoapohjainen pokebowl. Kylpyammeessa nauttimani kolmen euron kuoharikaan ei kauhean hyvältä maistunut. Tämän toisaalta ei pitänytkään tulla yllätyksenä.

Karua hotellikäytävääkin voi piristää kristallikruunuilla ja uusrokokoosohvalla.

Wienin ei edes pitänyt kuulua alkuperäiseen reissusuunnitelmaan. Suunnitelmissa oli paeta kasuaalisti suoraan perheen luota pitkänmatkan bussiin ja jäädä lykkäämään seuraavaa reissua. Olen vältellyt tänne palaamista niin monin syin ja tekosyin, kauhulla mutta hartaasti. Mutta maanantai-iltana uteliaisuus alkoi voittaa. Vieläkö Meidlingin asemalta saa kinkku-ananas-maissi -pitsaa? Vieläkö oopperoita striimataan kadulle? Vieläkö Ringstrassen löntystää jalkaisin tunnissa? Yhteenkään näistä en saanut vastausta, mutta on helppo vastata kysymykseen vieläkö Wien on maailman kaunein kaupunki?

Sade on jälleen yllättänyt matkaajan, sekä loppunut puhelimen akku. Niinpä istun hotellin aulassa ilmaisen kahvin äärellä puhelinta ladaten. Pitää ladata hieman omia akkujanikin ennen yötä vasten koittavaa kahdeksan tunnin bussimatkaa.