Viimeinen ilta asuntolalla. Yksinäinen olo, en voi mennä kenenkään ovelle koputtamaan ja pyytämään seuraa. Ei, en ole yksin täällä. Muut ovat vain vieraita. Eikö ole hassua, vielä vajaa viikko sitten janosin yksinoloa. Agistrilla olin yksin, vaan en yksinäinen. Ja nyt se iskee, eroahdistus, pelko, häpeä.
Kreikassa on käsite nimeltään filoksenia. Kirjaimellisesti vieraan rakastamista, vieraanvaraisuutta. Sitä olen kuluneen kuuden viikon aikana kokenut monessakin paikassa, mutta Agistrilla tämä suorastaan kulminoitui. Huomasin sen jo saapuessa epäselvässä olotilassani: Tuolla paikalla on aivan omanlaisensa sielu.
Illalliskutsuna toimi jokin alkukantainen instrumentaalimusiikki. Tiedättehän, panhuilua, darbukaa ja muuta omituista huminaa ja helinää. Musiikin alkaminen toimi mulle joka ilta merkkinä alkaa valmistautumaan illalliselle. En koskaan syödessäni hoksannut milloin musiikki loppui, niin saumattomasti se sulautui majapaikan tunnelmaan. Ensimmäisen illan näytöksen tarjosi ukkosmyrsky ja rankkasade. Sateen pauhu oli korviahuumaava, valoshow suoraan merellä ja Eginan yllä dramaattinen. Ja arvatkaapa missä suomalainen syö? Ulkona tietysti, onhan vielä terminen kesä. Rehellisesti sanottuna, mulla oli ihan älyttömän kylmä, mutta en kehdannut myöntää olevani väärässä. Heti sateen alkaessa mua kehoitettiin saapuvan sisälle syömään mutta väitin pärjääväni katoksessa, tokkopa sade kauaa kestäisi.
Koska kurssilla olin tottunut jaettuihin annoksiin, halusin nytkin maistaa montaa ja erilaista. Tilasin ronskisti melitzanosalataa, horiatikia ja mustekalaa, enkä tietenkään jaksanut syödä kaikkea. Vaikka yritin monta tuntia, kylmässä värjötellen. Lopulta oli pakko alistua kohtaloonsa, tehdä lopuista eväsleivät seuraavalle päivälle ja luovuttaa. Tarjoilija kysyi ottaisinko mastikaa
lämmikkeeksi ja palanpainikkeeksi. Odotin normaalia pikkulasia, mutta sainkin koko pullon. Ja uuden kehoituksen tulla sisään, siellä kun on muitakin. Niinpä istuin
henkilökunnan, paikallisten ja ehkä joidenkin hotellivieraiden kanssa keittiössä tissuttelemassa ja katsomassa
jalkapalloa - epäselväksi jäi kuka oli työvuorossa, kuka missäkin roolissa.
Tästä keittiöstä tuli
Agistrin reissuni tukikohta, enkä tapojeni ja suunnitelmieni vastaisesti syönyt hotellin ulkopuolella
koko loman aikana.
Keittiössä opin pelaamaan tavlia, keskustelin pappojen kanssa ja kumosin aika monta olutta.
Muitakin matkalaisia kävi silloin tällöin istumassa iltaa, tuo oli kuin koko kylän keittiö. Ihmiset tulivat ja menivät. En tiedä ketkä kaikki asuivat lähistöllä, ketkä hotellissa, mutta jokainen oli kuin kotonaan. Puhuin englannin ja kömpelön kreikan lisäksi
sujuvasti saksaa ja rumasti ruotsia. Toinen tukikohta oli merenpuoleinen kulmapöytä, missä söin ei-sateen aikaan. Katselin pimeässä tuikkivia Eginan valoja ja mietin, kuinka tuollakin saarella varmasti joku on yhtä onnellinen.
Hekin ovat tuolla töissä.
Hyvätapainen illallisseuralaiseni.
Eläinten kohtelu on yksi seikka mikä minua on harmittanut kuluneiden viikkojen aikana. Kärjistäen ja ilkeästi sanottuna, kreikkalaisen mentaliteetin mukaan eläimen on oltava ihmiselle hyödyksi ansaitakseen paikkansa ihmisen rinnalla. Kissa pärjää ihan hyvin kadulla, sitä voi sitten ohikulkiessaan vähän paijailla. Ja jos ei pärjää, se on heikko yksilö. Ainahan syntyy uusia tilalle. Onneksi Agistrilla oli asiat vähän paremmin. Kissoja ruokittiin, mutta vähän matkan päässä ravintolasta. Kissat pyörivät ravintolassa, mutta eivät kerjäämässä. Oli ruokailijasta kiinni saivatko kissat pöydästä maistiaisia. Mä en antanut, siitä huolimatta mulla oli kissaseuraa vieressä ja vastapäätä monena iltana. Silmätulehduksen saaneelle kissalle annettiin lääkettä. Kontrasti oli jyrkkä esimerkiksi Thermoniin, jossa pienille kissanpennuille ei annettu edes vettä helvetin kuumana päivänä.
Siesta-aikaan tiistaina katsoimme Suomen futispeliä
henkilökunnan kanssa. Hiljalleen jokainen heistä alkoi valua asioilleen. Yksi tarjoilijoista jätti
paremmalla netillä varustetun puhelimensa keittiöön, jotta lähetys varmasti toimisi, ja poistui. Minua neuvottiin
ottamaan kaapista lisää olutta ja sulkemaan ovi ja telkkari lähtiessäni, mikäli kukaan ei ole ehtinyt vielä takaisin ennen kuin peli loppuu. Jäin yksin kassan ja viinavaraston kanssa samaan tilaan, suomalaisten maine ei ilmeisesti ole vielä kiirinyt tälle saarelle asti.
Jotkut turistit tulivat koputtelemaan ikkunaan, mutta en osannut avata sen viereistä ovea. Jouduin kiertämään toisesta ovesta voidakseni tiedustella asiaa: he halusivat tietää onko ravintola auki. No ei ole, en ole edes töissä täällä... Kerroin syöväni usein kahdeksan aikaan, silloin ravintola ainakin on auki ja suosittelin pyynnöstä paria annosta listalta. Ja niin olin hankkinut uusia asiakkaita sille illalle. Yksi tarjoilija toi hervottoman kokoisen Campari Sodan voiton kunniaksi, he olivat betsanneet Suomelle. Harmi vain, että sekä Kreikka että Albania möhlivät omat pelinsä.
Kylläpä sitä onkin Campari Sodassa kokoa...
En todellakaan ole mikään all inclusive –lomailija, mutta niin vain jäi Agistri kiertämättä. Söin pelkästään hotellissa, joko ravintolassa tai jommallakummalla parvekkeellani. Kaikki meni huoneen laskuun. Kävin vain kerran saaren "keskustassa" ostamassa jogurttia. Naapurin minimarket oli kuulemma sulkenut viikkoa aikaisemmin, jos olisin ollut vähän aiemmin liikkeessä ei olisi tarvinnut raahautua niinkään etäälle. Taivas varjele, puolentoista kilometrin päähän!
Parin
sadan metrin päässä hotellilta oli mieletön, pieni ja hiljainen ranta, jolle johtivat kiemuraiset polut ja ränsistyneet askelmat. Oli ihanaa uida yksin ja mennä niin kauas kun huvitti, kukaan ei ollut kieltämässä tai tuppautumassa mukaan. Uimavalvojanuoruuden elänyt kumppanini varmaan järkyttyisi jos tietäisi kuinka kauas uinkaan... Ja kun tuli kylmä, saattoi maata rannalla kirjaa lukemassa auringon hellimänä. Tuo lähiranta täytti toiveeni niin hyvin etten edes käynyt muualla, vaikka uhosinkin jo Ateenassa että tietenkin menen sille nudistirannalle. Mutta ostin uimapuvun nimenomaan Kreikanmatka mielessä, joten pitäähän sitä käyttää.
Veden väri Agistrilla on ihmeellinen.
Parvekekasvini puhkesi kukkaan lähtöpäivänä. Aivan kuin hyvästelläkseen.
Vaikka nautinkin kuplamaisesta pysähtyneisyyden ja tapahtumattomuuden tunnelmasta Agistrilla,
olin suhtautunut loppulaskuun pelonsekaisesti. Majoituin kalliissa merinäköalallisessa huoneessa,
en vetänyt illallisilla ihan pelkkää hortaa ja oli myös lievästi epäselvää kuka maksaisi
keittiötarjoilut. Eihän yhdenkään bisneksen kannalta voi olla järkevää upottaa suomalaiseen
pullokaupalla olutta useampana iltana. Hotellista vastaava tyyppi aloitti keskustelun “jos
tiputetaan huoneen hintaa, sillä enää ei ole sesonki...” ja vaikka tarjouduin maksamaan täyden
hinnan, tarjous jätettiin huomiotta. Kysymykseeni keittiöjuomista vastattiin arkaaisella hymyllä. Niitä ei näy laskulla, ja jäi arvoitukseksi lisättiinkö edes lopulta sinne. En ollut uskoa todeksi laskun loppusummaa, joka oli laskelmiani alhaisempi. Kyynisempi voisi päivitellä ilman määrää noissa
hinnoissa, minä olen päivitellyt lähinnä tuon vieraanvaraisuuden määrää.
Viimeisellä ehtoollisella oli rapupastaa ja kokin tuntien, siellä oli ekstrarapuja seassa. Viinikin oli tuplat tilatusta. Multa kysyttiin milloin tulen uudestaan. He tiesivät saaneensa minut koukkuun. Vaikka mulla on kreikkalaisia saaria näkemättä satakunta, Agistrilla on paikka mun sydämessä ja tiedän palaavani vielä. Ehkä jo ensi vuonna, ehkä vasta myöhemmin... Milloin kiskot taas vievätkään Kreikkaan.
Paluulautta lähti eri satamasta kuin tulolautta, joten sain kyydin tuonne kaukaisempaan satamaan. Kreikkalaiseen tapaan oli epäselvää lähtisikö lautta ollenkaan, joten kuskini Dimitris ilmoitti lähtevänsä asioilleen ja tulevansa tunnin päästä takaisin katsomaan olenko edelleen venailemassa. Jos olen niin keksitään jotain muuta. Enkä nähnyt häntä enää.
Viimeinen ilta Ateenassa, viimeistä kertaa asuntolan kattoterassilla. Onneksi sataa, kukaan ei huomaa mun kyyneliä.
Ateena ja suuri tuhotulva. Kävin tänään tatuoitavana, ja kadut tulvivat. Sain puhelimeen ensimmäisen vaarailmoituksen ikinä:
älä helvetissä poistu kotoa. Ei auta, tarvitsin Dionysokseni. Alempana kaupungissa bussit jäivät tulvaan jumiin, mutten itsekään selvinnyt kuivin jaloin. Kapillaari-ilmiö ja tuulen tuivertama rankkasade kasteli jalat polvia myöten ja ylemmäs, saan siis varmasti flunssan. Kun palasin asuntolalle, mussa ei ollut enää yhtään täysin kuivaa kohtaa. Jalkapohjatkin ryppyisinä vedestä. Ukkonen pauhaa. Kun sähköt katkeaa, valot sammuu.
