Maitojuna

Kun kotona riehuu keittiöremontti, alta on poistuttava. Minä ja Svante palattiin viikonloppuna Lahteen. Mulla on käytännössä kaikki opinnot etänä ja Svante-raukka tulisi entistä hullummaksi joutuessaan kuuntelemaan remonttiääniä kahdeksan tuntia päivässä. Puoliso pääsee sentään töihin pakoon mekkalaa, mutta meillä muilla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin poistua kotoa.

Mun ykkösvaihtoehtona oli palata samaan keskustakaksioon, mistä muutin ovet paukkuen Helsinkiin seitsemisen vuotta sitten. Odotin tätä paluuta jo jonkinsortin innolla: lähietäisyydellä olisi keskusta palveluineen. Olkoonkin, että palvelut ovat suppeammat kuin Helsingissä, olisi ollut kiva käydä lyhyen matkan päässä aamukahvilla, kauneushoitoloissa ja ravintoloissa. Lähistön lenkkimaastotkin olisivat vaihtelevampia. Haaveilin kahvista aurinkoisessa satamassa, talviuintimafioiden ulkopuolelle jääneistä avannoista ja jopa Radiomäki alkoi vaikuttaa houkuttelevalta.

Niinkuin usein mun elämässä, jos kehtaan innostua jostakin, se jää toteutumatta. Toissa viikolla menin katsastamaan asunnon kissakelpoisuuden. No, sehän osoittautui kelvottomaksi. Julkisivuremontti oli siirtynyt just eikä melkein ikkunan taakse. Kun ikkunat osoittavat tasan yhteen suuntaan, remonttia on vaikea sulkea Svante-kissan mielestä. Häntä kun ei mitkään verhot hidasta, ja ikkunoiden umpeennaulaaminen olisi turhan radikaalia, saattaisi toki olla perin lahtelaista. Joka tapauksessa, se kortti tuli katsottua nopeasti. Ei muuta kuin pinnat kuntoon sisältä ja ulkoa, ja asunto seuraavan sankarin riemuksi tai riesaksi.

Toinen vaihtoehto olisi ollut siirtyä viime kesänä vanhaan navettaan pykättyyn kesämökkiin. Tämä päätyi hylkäykseen nopeasti: en kestäisi järjissäni kahta-kolmea viikkoa talviaikaan keskellä ei-mitään. Vaikka navettarakennuksessa kaminat onkin, tekemisen puute olisi todellinen. Olisi joutunut opettelemaan lumitöiden tekoa päästäkseen vessaan. Tai edes eteenpäin ovelta. Kolmas vaihtoehto olisi ollut hotelli tai väistöasunto Helsingistä, mutta aktiivinen kissa tuskin viihtyisi ahtaissa tiloissa. Jotenkin tuntuisi järjettömältä pistää paljon rahaa koiran(kissan)kopissa asumiseen. Oli valittava budjettiratkaisu eli isän luo lapsuudenkotiin.

Järjestelyn positiivisia puolia on ehdottomasti mutteripannu, kahvinjuontikaveri sekä kylpyamme. Kerrankin joku syö mun tekemää ruokaa ja on juttuseuraa! Negatiivisia puolestaan hiljaisuuden puute, valtava määrä roinaa Svanten kiusana, sosiaalinen paine pukeutumiseen - sekä se kahvinjuontikaveri. On ollut hyvin vaikeaa sopeutua toisen ihmisen vuorokausirytmiin, ruoka-aikoihin ja rutiineihin. Kuri on käytännössä sama kuin lapsuudenkodissa, eikä pyjamassa pompita puolen päivän jälkeen, vaikka yöunet menisivätkin viheltämällä ohi. Koska en teininä tehnyt läksyjä lainkaan, isä ei ole ehkä ymmärtänyt mun tarvitsevan haudanhiljaisuuden voidakseni keskittyä kouluhommiin. Dedisten perävalot loistavat jo, tämä periodi taisi kaatua jo ennen kuin kunnolla alkoikaan.

No miksen sitten toteuta Lahtihaaveitani? Kun etäisyyttä keskustaan, satamaan ja jopa nykyisin lähikauppaan mitataan hehtometrien sijaan kilometreissä, eipä vain tule lähdettyä. Innostuminen on vaikeaa, ja veikkaan että paluu kotiin tehdään yhtälailla ovet paukkuen. Kunhan remonttiryhmä niin suo.

Laihdutuskulttuurin nousemisesta

Selailen useinkin Instagramin explore-feediä. Tänään meinasi purskahtaa kahvit näppikselle. Siis puhelimen näytölle, mikäli olisin kahvia juonut. Ei niinkään huumorihuiskauksesta, vaan järkytyksestä. Lähikuva solisluusta. Vilaus underboobia ja napaa, mutta pääosassa kylkiluut. Ilmeisesti tarkoitus on esitellä vaatteen leikkausta, mutta se jää mielestäni tässä sivurooliin. Mitä peliä algoritmit kanssani pelaavatkaan? Enhän mä tollaisesta materiaalista ole tykännyt! Enkä haluaisi tollaista edes nähdä. Voiko se olla niin yleistä, että Instagram antaa tuollaisille postauksille ekstranäkyvyyttä? Kuvasto on samaa kuin alan foorumeilla yli kymmenen vuotta sitten, missä minäkin lähes asuin. Olen viime päivät miettinyt, mitä muille aktiivikäyttäjille nykyään kuuluu. Kuinka moni heistä on edes hengissä?

Olen toki kuullut huolestunutta tai ihailevaa kuiskailua asiasta. Juttelin pitkää puhelua ystäväni kanssa, joka on enemmän ajan hermoilla somevaikuttamisen suhteen. Siinä missä koko ysäri, myös heroin chic -henkinen laihuusihanne on ollut pidempään pinnalla, eivätkä kroppaihanteet muuttunut millenniumin myötä sen sallivammaksi. Onhan housujen vyötärökin jälleen laskenut laskemistaan. Kuulemma moni jakaa nykyisin thinspiraatiota osana inspiraatiopostauksiaan - niin omasta kehostaan, kuin muidenkin. 

Jo valmiiksi hoikat ihmiset mainostavat joitakin tv-shop-henkisiä laihdutuslaitteita - kuinka järjetöntä tämäkin on! Mainoskuvissa korostetaan kädellä litteää vatsaa itse tuotteen jäädessä täysin taka-alalle. Mainosvaate putoaa huolettomasti eteen työnnetyltä olkapäältä paljastaen korostuneen solisluun. Yhtäkkiä hoikistuneet alkavat kuvaamaan mitä mielikuvituksellisimmin kuvakulmin laihaa kroppaansa, kun ennen vartalon esittely ei ollut se juttu. Esimerkkejä löytyisi lukemattomia ja syyttävät sormeni syyhyävät.

Syömishäiriöstä harvoin pääsee koskaan eroon. Mullakin on noussut ahdistus omaa vartaloani kohtaan ja teen isoa työtä sen eteen, että pystyn syömään täysipainoisesti. Maksan edelleen kymmenen vuoden nälkävelkoja. Itsensä näännyttäminen tapahtuu ikään kuin vahingossa. Unohdan syödä, koska päivän askareet tempaavat mukaansa. Sitten kun iskee nälkä ja kiukku, helpoin ja nopein ratkaisu on vetää pitsa. Ei harmaansävyjä. Olisihan se helpompaa jos ei pitäisi epäterveellisestä ruuasta... Lähipiirissä on lähdetty jälleen kerran tiputtelemaan kiloja osana vuodenvaihtumisrutiinia. Harva mua pakottaa laihduttamaan eikä kukaan aseella uhaten, mutta tämä teema on jälleen läsnä lähes jokapäiväisessä keskustelussa ja se ahdistaa.

Koen ehkä laihuuden ihannointiakin ahdistavampana sen tavoittelun peittämisen. Tiedättehän ne ihmiset, jotka väittävät etteivät ole ikinä laihduttaneet ja sitten kuitenkin ovat, vähintään alitajuisesti. Harrastetaan korkeintaan huoletonta kevyttä liikuntaa, ihan fiilispohjalta. Se kroppa on syntynyt ihan itsestään, ei syömisiä rajoittamalla tai treenaamalla. Someen kuvataan mitä ihanempia jälkiruokia, pasta-annoksia ja juustoja. Kulisseissa ruuat jäävät syömättä. Tunnistan käyttäytymismallin, sillä olen nähnyt tätä esimerkiksi ravintoloissa. Olin itse joskus teininä melko samanlainen. Erona, etten koskaan ollut yhtä hoikka. Se on vartalomallini vastaista.

Koen tämän eräänlaiseksi luksuksen esittelyn tarpeeksi. Elintaso on noussut ja kun taviksetkin ostavat merkkilaukkuja, on ikuinen nuorekkuus ja hoikkuus keino erottautua. Sitä kun ei Jokapoika saavuta tuosta vain! Voisin syödä mantelicroissantteja ja juoda samppanjaa joka päivä ja näyttää silti tältä - ollaan kuin Marie Antoinette miettiessään mikseivät leivättömät syö sitten leivoksia.

Eikö olekin järjetöntä, että naisten vartalomalli voi olla muodikas ja epämuodikas? Asia, johon on todella vaikea vaikuttaa, toisin kuin vaikkapa hiuksiin tai pukeutumiseen. Nyt poistetaan kilpaa pepputäytteitä, muodokas hoikka ei enää kelpaa kun pitää olla suora hoikka. Mitä esineellistämistä tämäkin on, arvo määräytyy sen mukaan minkä muotoinen minäkin vuosikymmenenä on. Kuka edes määrittää minkä kokoinen minäkin aikana tulisi olla? Paineet tästä taitavat tulla nykyisin sosiaalisesta mediasta, ennen ihannekropat näyttäytyivät naistenlehtien sivulla. Olen toisaalta mielenkiinnollakin seurannut osittain eri terveyssyistä jatkuvasti muuttuvaa kroppaani. Kunpa vain yhteiskunta lopettaisi arvottamisen ja johtopäätöksien vetämisen vartalomallin perusteella.

Ei laihoillakaan ole aina helppoa. Ei varmasti. Se on kuitenkin yhä selkeä ihannoinnin kohde länsimaisessa yhteiskunnassa. Sen huomaa jo siitä, millaisille vartaloille huippumuoti suunnitellaan. Itä-Aasiassa sama ihanne on jatkunut kauan - mitä laihempi ja nukkemaisempi, sitä parempi. Onko laihuuden ihannointi palannut meidän yhteiskuntaamme tällä kertaa idästä? On niin eri asia vain olla laiha kuin korostaa sitä, että on laiha.

Trendejähän ei ole pakko hyväksyä. Eikä muuttaa elämäntapoja huonommiksi. Mutta mitäs puet päälle, kun vaatekauppojen tarjonta kattaa sirot ja hoikat? Mun ratkaisu on ollut trendien hylkääminen ja ompelija. Kaikki eivät ole yhtä etuoikeutettuja. Tällaisesta kulttuurista on vaikea irroittautua, sitä pitäisi uskaltaa vastustaa. Kunpa vaan äkkihoikistumisesta kehuminen loppuisi. Fantasiamaailmassa mäkin kuulen glowup-glooriat korvissani keikistellessäni peilin edessä viidentoista vuoden takaisessa kropassani. Reaalimaailmassa vuodatan kyyneleen ja yritän hyväksyä.

Svante

Meidän arkeamme on vahvistanut pian puolitoista vuotta musta poikakissa nimeltään Svante Tšernobog von Fyffendahl. Svante on granilainen vahinkolapsi, hänen arveltu isänsä on mitä todennäköisimmin naapurin Gandalf. Me halusimme viedä Svantelta tämän kohtalon ja leikkautimme kissan heti kun se oli suositeltavaa. Vaikka Svante eunukki onkin, luonteen hurjuuteen se ei ole vaikuttanut millään tapaa.

Mymmelin hieman yllättävänkin poismenon jälkeen keväällä 2020 olo oli pitkään ontto ja vaikea. Jotain puuttui. Koti ei ole koti ilman kissaa, sanotaan. Mymmeli oli jotakin kissan ja huonekalun väliltä kaikessa lempeydessään ja rauhallisuudessaan. Mymmeli lähinnä makasi sohvan selkänojalla ja muistutti posliinikoristetta. Kehräsi kuin kilparukki ja osoitti rakkauttaan. Mymmeli oli aivan mahdottoman kiltti kissa. 

Kehrää toki Svantekin - mutta ei pyyteettömästi. Kun ihminen, yleensä puoliso, astuu kohti eteistä, Svante aloittaa kehräämisen ja kiehnäämisen. Tässähän olisi mahdollisuus päästä ulos! Ääni muuttuu kellossa (tai siis kissassa) jos ovet ei aukene. Alkaa oven raapiminen, äänekäs huutaminen ja hattuhyllylle kiipeily. Kissa kilisyttelee valjaita, emmekö me ihmiset nyt oikeasti ymmärrä hänen hätäänsä?

Mun puoliso on ehdottomasti Svanten lempiulkoiluttaja, mun kanssa Svante lähtee vain jos ei ole muuta vaihtoehtoa tarjolla. Nyt talvella ulkoilut jäävät onneksi maltillisiin aikoihin, mutta kesällä ei ole mitään rajaa. Svante nimenomaisesti ulkoiluttaa ihmistä. On turha kuvitella ottavansa kirjaa mukaan tai lähteä piknikille Svante muassaan. Vietti vetää jatkuvaan liikkeeseen kunnes tulee tarve jäädä joko möllöttämään tai väijyttämään. Siiliä, pupua, pikkulintua, käpyä. Kissan vietti ei kuitenkaan ole virittäytynyt hyökkäämiseen. Kyylääminen on kivempaa. Yhtäkkiä Svante säikähtää jotakin, ja alkaa hirveä juoksu sisälle. Svante on paitsi älyttömän vahva, myös nopea ja usein valjaiden maharemmi antaakin periksi kissan vetovoiman tieltä. Ehkä tämän takia olen se vähemmän mieluisa ulkoiluttaja. 

Svante on ehdottomasti älykäs kissa. Siinä missä Mymmeli oli melko hömelö ja laiska, Svantella riittää lihaksia, energiaa ja älliä. Yhdellä loikalla pystyy kevyesti siirtymään sohvan käsinojalta toiselle, vaikka siinä olisi ihminen välissä. Suljetut ovet saa auki hyppäämällä ja roikkumalla kahvasta (luojan kiitos ovelle, jossa on erillinen kupu painiketta suojaamassa!) Matot rullaantuvat spurttien voimasta. Svante istuu ja antaa tassua - ainakin niin halutessaan. Mutta Svante oli väärässä jonossa kun kärsivällisyyttä jaettiin. Harva leikki jaksaa kiinnostaa pitkään. 

Eikä hän ole motivoitavissa herkuillakaan. Svante eli pitkään raakaruualla, mutta jossakin vaiheessa mukaan astuivat raksut. Ne olivat alkuun kuin huumetta - kanapullat ja kivipiirat jäivät unholaan. Svante ei oikein halua ihmisen nähden syödä raakaruokaa, mutta yöllä kuppi useimmiten tyhjenee. Raksut hän syö aktivointipallosta, mutta varsin usein tämä aktivoituminen on mahallaan makaamista keittiön lattialla palloa laiskasti vieritellen, raksuja tassulla kaivaen. Sen sijaan kuivatut kanan kivipiirat hän kantaa aina olohuoneen matolle syötäväksi. 

On mielenkiintoista seurata Svanten suhtautumista leluihin. Virkkasin kissalle ensileluksi hiiren, joka sai ulkonäkönsä vuoksi nimekseen Norsupäästäinen. Norsupäästäistä Svante kanniskelee ja hautaa. Samoin muita etäisesti hiiren mallisia pienehköjä leluja, tosin nämä saavat osakseen myös jahtausta. Palloja ja jalan alle jääneitä palloja tietenkin heitellään ja vieritellään. Pienten pehmosushien ja tennispallojen kanssa painitaan raapimapuun yläkorissa - ja vain siellä. Sitten on Rotta. Svante suhtautuu Ikeasta ostettuun Rottaan jonkinlaisella rakkaudella kanniskellen sitä pitkin poikin ja käpertyen viereen nukkumaan. Mutta Rottakaan ei saa mennä raapimapuun yläkoriin. Siinä missä sushit, tennispallot sun muut vain tiputetaan alas, Rotan vahinkoputoaminen saa Svanten järkyttymään, Svante kun yrittää useimmiten kantaa Rotan alas hellästi niskavilloista. 

Meillä ei ole yhtään paikkaa mikä olisi varsinaisesti kielletty kissalta. Kissan kun voisi ehkä opettaa välttämään paikkaa ihmisten valvovan silmän alla. Juoksemaan pakoon niskavillat hulmuten. Ja Svanten tuntien, kieltämällä niistä paikoista tulisi entistä mielenkiintoisempia.

Svante tietää tasan tarkkaan mikä on kiellettyä, ja käyttää tätä törkeästi hyväkseen huomiota saadakseen. Mua Svante herättelee repimällä perinneryijyä tai viherkasveja. Puolisolle vastaava on televisiossa roikkuminen, sen raapiminen tai nyt uusimpana oivalluksena tahallinen käveleminen näppäimistön kautta. Meistä kumpikaan ei oikein osaa vielä lukea Svantea, ja tuntuu ettei Svante itsekään tiedä minkälaista huomiota haluaisi. Johtoja olemme menettäneet muutamia, ja johdon hengellä uhkaaminen on yksi Svanten huomionkiristämiskeinoista. 

Olen viettänyt nyt joulu-tammikuussa tahdostani riippumatta paljon aikaa sängyn pohjalla pahoinvoiden. Svante asettautuu tarkasti jalkoihin, viereen, lähelle. Maadoittaa itsensä tassuistaan kiinni minuun, ja nukkuu rauhassa. Hän ei lyö lyötyä, vaan lohduttaa. Svantekin osaa olla halutessaan aivan mahdottoman kiltti kissa.