Maireana Manarolassa

Nyt havaitsen sen itsekin, kun tarkastelen tätä avauskuvaa: maireassa perusilmeessäni on jotakin perin ärsyttävää. Ehkä se johtuu itse termistä 'mairea', mikä minun korvaani yhdistyy teennäiseen hymyilyyn. Mutta minä hymyilen aidosti maireasti, en saa kasvoilleni ilmeitä käskystä. Ja Manarola suorastaan pakotti hymyilemään. Kuvassa olen juuri noussut merestä, nähnyt uidessani puna-ahvenia ja auringon lämpö tuntuu villiltä meren viilentämällä iholla. Olin Manarolassa niin onnellinen.

Eräs lakko pakotti minut lähtemään Milanosta yli puolta päivää aiottua aiemmin. Nää on näitä reilaamisen yllätyksiä. Niinpä saavuin La Speziaan ja hostellilleni jo aamusesta. Alkuperäissuunnitelmani mukaan olisin mennyt illasta syömään johonkin kylään, mutta yhtäkkiä minulle avautui aiottua enemmän aikaa, sillä lakko ei koskenut Cinque Terren paikallisjunaa. Juttelin hostellinpitäjäni kanssa toiveistani: hyviä mereneläviä, mahdollisuus uida ilman uimakenkiä, kaunis auringonlasku. Vastaus oli yksiselitteinen: mene Manarolaan.

Manarolassa ei ole varsinaista rantaa, mutta mereen menee ramppi ja tikkaat. Luonnonmuodostelmaan on lisätty sementtinen terassi, jolta ihmiset hyppivät veteen. Arimmat käyttävät niitä tikkaita.

Bongasin suunnilleen ikäiseni pariskunnan matkalla uimaan, ja lyöttäydyin heidän seuraansa. Yksin matkustaessa uiminen ei ole aina helppoa, joten yritän aina bongata kiltin näköisen porukan, joiden lähistölle leiriydyn. Tästä kehkeytyikin hauska päivä, kun pariskunta otti ihan kirjaimellisesti seuraansa! 

Etelämmästä Kalliovuorille kausitöihin muuttanut pariskunta oli häämatkalla Euroopassa, ja ollut Cinque Terren alueella jo muutaman päivän. Uimme yhdessä, keskustelimme kotimaidemme eroavaisuuksista ja kerroin vinkkejä Kreikkaan, jonne he suuntasivat myöhemmin lomallaan. Sain uusia näkökulmia moniin asioihin - en ole aiemmin miettinyt, kuinka tärkeä vasemmisto hyvinvointivaltioperiaatteineen on pohjoisessa: maissa, joissa ihminen ei pärjää omillaan. Jos verrataan esimerkiksi Meksikoon ja unohdetaan mahdolliset pahaa tahtovat kanssaihmiset, hedelmiä kasvaa puissa ja ulkona on tarpeeksi lämmin nukkumiseen. Mutta yritäpä käydä Suomessa omenavarkaissa talviaikaan... Toinen havainto oli kippis-sanonta amerikkalaisen korvaan - onko se johdettu lauseesta keep piss vai keep peace?

Jälkikäteen on jäänyt vähän harmittamaan, ettemme vaihtaneet mitään yhteystietoja. Toisaalta reissututtavuuksien viehättävyys piileekin tietynlaisessa etäisyydessä ja ainutkertaisuudessa. Pariskunta lähti suuntaamaan kohti pöytävaraustaan toisessa kylässä, mutta minä päätin jäädä Manarolaan. Olin matkalla junalta rantaan bongannut kivannäköisen terassin, ja palasin ylemmäs kylään pöydän toiveissa.

Terassille en päässyt, mutta sain pöydän sisältä Il Porticciolosta. Pizzat houkuttelivat, listalla vilisi vaikka mitä herkullisen kuuloista: monessa pestoa kuten Liguriassa kuuluukin, kurpitsankukka-simpukka-aurinkokuivattu tomaatti, gorgonzola-hunaja-saksanpähkinä-tryffeli, mortadella-pistaasi-burrata... Silti, koska suurin rakkauteni on merenelävät, otin mustekalan musteella värjättyä rapu-simpukkapastaa. Mä en tiedä mitä muste tekee pastalle, siitä tulee jotenkin niin erilaista. Täyteläistä. Lisäksi halpa talon viini oli suorastaan erinomaista. Söin ehkäpä reissun parhaan aterian täällä!

Aurinko alkoi laskea, ja suunnittelin kipuavani Nessun Dorma -nimiseen baariin lasilliselle auringonlaskua katsomaan, sillä minuakaan ei nukuttanut. Jonottaminen ei kuitenkaan huvittanut, eikä Turandot kuulu lempioopperoihini, joten istuin alemmas rinteelle tuijottamaan auringonlaskun voimasta muuttuvaa kylää. Valoja alkoi syttymään ikkunoihin. Ja niin ne valaisivat merenkin.

Tarina läskivihasta Venetsiassa

Noin kello yksitoista ostan lounaaksi palapitsan. Äh, saman tien kaksi palaa, olenhan lomalla ja haluan kokeilla uusia makuja. Myyjä pakkaa palat pussiin, jota kannan käsivarren päällä kuin tarjoilija ikään kohti suurta kanaalia. Jostakin sivukujalta taakseni ilmestyy mölisevä poikalauma. Tunnistan räkänaurun sekaisesta puheesta feminiinimuodot golosa ja cicciona. Ehkä he tarkoittavat minua. Teen tilaa kadun sivuun, jotta porukka menisi ohitse, mutta he eivät mene. Jään laittoman pitkäksi aikaa tuijottelemaan niitä samoja massatuotettuja karnevaalinaamioita erään turistikaupan ikkunaan. 

Istahdan laiturille jonnekin Canal Granden varrelle. Vähän matkan päässä on vilinää vaporettopysäkillä, mutta täällä ääntä pitävät vain lokit ja laineet. Vihreämekkoisella naisella on photoshoot, tai sitten vain puoliso ottaa lomakuvia antaumuksella. Saan syödä yllättävän paljon, ennen kuin mut häädetään pois. Kuvaaja viimeistelee kohtaamisen piikikkäillä terveisillä: maybe salad next time. Alan itkeä, reagoin aina huonosti spontaaniin ja kasvotusten tapahtuvaan hyökkäykseen. Vaikka sitä voisi uskoa näinkin monessa vuodessa tottuneen.

Kirkkoaukion penkille leiriytyessäni irrallaan kulkeva koira tulee suorastaan aggressiiviselle kerjuulle. Hampaat nyrhäisevät mun kättä, ja nousen penkille seisomaan. Tämä herättää varmaankin koko aukion huomion, myös omistajan, joka toteaa lakonisesti he wants your food. Aijaha, en olisi osannut arvata. Huomion keskipisteenä olo tuntuu kiusalliselta, joten lähden etsimään jotakin rauhallisempaa. Kirkonkellot kumahtavat konserttoonsa, ollaan edetty puoleenpäivään.

Seuraava lounaspaikka löytyy jostakin San Polon pikkukanaalin varrelta. Vastapäätä näkyy portaat, jotka päättyvät kanaaliin. Joku ajaa veneellä ohi ja toivottaa hyvää ruokahalua. Kiitän. Ohikulkevat sedät hymyilevät, ja hymyilen takaisin. Kello on 13:12 ja lähetän viimeinkin hehkutusviestin lounaastani puolisolle. Viimeiseksi jäävän aterian Italiassa ei soisi olevankaan muuta kuin pitsaa. Parin minuutin päästä joku ajaa veneellään parkkiin ruokapaikalleni, ja siirryn pois tieltä. Jonkin matkan päässä kadunkulman baarissa joku haluaa avautua: you know you might get a heart attack.

Ylitän Rialton ja lähden etsimään rauhaa Cannaregion puolelta. Sitä varten saa vaeltaa tolkuttoman kauan, eksyn matkalla ja huomaan kiertäneeni ympyrää. Samat sillat ylittyvät kerta toisensa jälkeen. Löydän kanaaliin päättyvän kujan, jonka portaille istun. Yläkerran ikkunasta heitetään paskavettä kadulle, vältyn täpärästi osumalta ja siirryn jälleen. Polttariporukka solvaa mua toisilleen englanniksi, luullen etten ymmärrä. Näin tapahtuu kun valitsee ruuan miehen sijaan, onneksi Jamelie ymmärtää mitä on kohtuus. Kiitin analyysista, ja Bride to be valahtaa hetkeksi valkoiseksi, kunnes seurue rämähtää nauruun.

Inhottaa, kun loukkaukset saavat mut lamautumaan. Olisin voinut vaikka kysyä, mitä mulla olisi lupa syödä. Mitä he itse syövät Italiassa. Miten mun oma syöminen on mitenkään heiltä pois. Mutta yleensä niin sanavalmiina olen yllätyshyökkäyksissä vain varjo itsestäni. En uskalla näpäyttää takaisinkaan, ties mitä pahempaa sieltä tulisi sen jälkeen. 

Nieleskelen kyyneleitä jossakin San Felicen kirkon seinustalla. Mä vihaan ruuan hukkaanheittoa, mutta nyt on pakko. Paperipussi on vuotanut läpi jo aikaa sitten. Lounaan ostosta ja lounastamisen aloittamisesta on lähes viisi tuntia aikaa. Olen kävellyt pitsapalojeni kanssa 13 884 askelta. Mulla ei ole mitään mahdollisuutta säästää loppua illaksi tai seuraavalle päivälle, ja nyt ruokahalu on tipotiessään. Näytän varmasti todella epämiellyttävältä itkun umpeen muuraamine silmineni, kädet kyynärpäitä myöten tomaattikastiketahroissa hyttysenpuremien valtaaman paisenaamani kanssa. Miksi mua pitäisi kohdella kuin ihmistä jos en näytäkään sellaiselta? Peseydyn lähimmässä, jääkylmää vettä sylkevässä suihkulähteessä.

Yksinmatkustava nainen on aina alttiimpi kommenteille. Voi kommentoida mitä sylki suuhun tuo, varsinkin porukan turvin, sillä siinähän se on yksin meitä vastaan. Nainen ei varmasti suutu ja tirvaise tuntematonta, koska on fyysisesti alakynnessä. Ja yksinäinen varmasti haluaa jutella aivan kenen tahansa kanssa, tässähän tehdään suorastaan palvelus! Milloin jotkut ajattelevat vain smalltalkkaavansa ihan viattomasti. Ehkäpä toi läski ei ole vielä tajunnut, että salaattiakin voi syödä. Paras huomauttaa sille asiasta! Ehkä hän ei tiedä sydänkohtauksen vaaroista. Onpa ikävä paksukainen kun ei huumoria ymmärrä.

Italiassa pahinta olivat toiset turistit, mutta kyllä paikallisetkin halveksuvat. En saanut ikinä yksin ollessani juomalleni naposteluavecia, vaikka muut näyttivät saavan. Kysyin kerran näiden perään paikassa, jossa ihmiset vetivät pähkinöitä kaksin käsin. Eivät kuulemma kuulu just mun juoman kanssa. Aika hassua, bongasin identtisen Campari Spritzin ja pähkinävadin yksinäiseltä naiselta takapöydässä. Pitseriassa oli pitsa loppu, naapuripöytä ehti saada vissiin viimeiset. Ja useammassa kuin yhdessä paikassa ulkopöydät oli varattu ilman mitään lippuja ja lappuja, mutta kerran takanani tullut yksinäinen ja kielitaidottomampi turisti sai kuitenkin paikan. Kannoilla tuli käännyttyä useammin, kuin eri ravintoloissa vierailtua. Peruskohteliaisuus oli tallella, mutta se sydämellinen vastaanotto puuttui, jota olen aiemmin Italiassa kokenut. Copertonkin joutui maksamaan monesti tuplana, vienhän kahden ihmisen paikan. En tiedä onko syynä korona vai viime visiitin jälkeen muuttunut ulkonäköni, joka ei täytä italialaisia standardeja. Koin itseni monesti kolmannen luokan kansalaiseksi.

Parmassa yhteisruokailuissa meno on kuitenkin toinen. Saan osakseni mukavaa kohtelua, muun joukon jatkona. Ilmeisesti vain kerran musta puhuttiin negatiivisesti, enkä itse edes olisi tajunnut tätä ellei puolustuspuhe olisi saavuttanut niin korkeita desibelejä. Pugliasta kotoisin olevat opiskelijat ovat järkyttyneitä maanmiestensä kohtelusta. Mut kutsuttiin Etelä-Italiaan, saappaankorossa kuulemma oppisin mitä on vieraanvaraisuus. Tämä jos mikä lämmittää mun sydäntä.

Kuinka vähän riittää kolmeksi viikkoa?

Tiedostan ottavani suuren riskin, jos lähden Italiaan liian kevyin kantamuksin. Mutta kun pyykkiä pystyy pesemään, miksi ottaa mega-arsenaalia mukaansa? Hiihdänhän arjessakin yleensä samoissa vaatteissa, ja vielä vähäisemmillä vaatekappaleita. Mulla on tapana toisinaan hävetä jatkuvasti samojen vaatteiden käyttämistä, mutta en usko sen olevan tällä reissulla ongelma, kun kaupungit vaihtuvat niin nopeaan tahtiin. Harva tulee kohtaamaan minua useampaan kertaan.

Mukaan lähtee seuraavanlainen lista vaatteita

2 mekkoa

valkoiset housut 

mustat silkkihousut

silkkipyjama

2 t-paitaa

toppi

ohut musta neule

ohut bombertakki

trikooshortsit

3 huivia

uimapuku

2 rintsikat

5 alushousut

4 sukat

villasukat

tennarit

sandaalit

Vaatteiden lisäksi mukana kulkee

kangaskassi

läppäri

läppärin laturi

vesipullo

kaksi kirjaa

hamam-pyyhe

silmälasit

aurinkolasit

aurinkorasvaa

pieni perusvoide

pieni shampoopullo

suihkuöljy

hyaluronihappo

laventelisuihke kasvoille

emalimuki

pussikeittoja

lusikka

filmikamera

kuukuppi

kasvomaskeja

kangasnaamioita

ripsentaivutin 

ripsiväri 

kulmageeli

huulirasva

huulipuna

minipullo kynsilakkaa

Auki kirjoitettuna tämä lista näyttää pidemmältä kuin nälkävuosi, mutta kuten kuvistakin huomaa, määrä on maltillinen. 57 objektia, jos pidetään maskit ja sopat omissa pakkauksissaan. En omista vaakaa, mutta en usko tämän painavan paljoa yli viittä kiloa. Mukava näin, eipä tarvitse jättää rinkkaa säilöön kun harhailee uusissa kaupungeissa junailun lomassa. Pian mennään!