Vieläkö Cinque Terrelle mahtuu?

Bongasin Cinque Terren ensimmäistä kertaa jostakin Weheartit-postauksesta vuoden 2010 tienoilla. Siitä lähtien viisi kylää on kutkuttanut, muttei ole aiemmin sopinut matkaohjelmaani. Italian matkani kun ovat keskittyneet aiemmin keskelle, Rooman seuduille. Italian luoteisnurkka alkoi tuntua mahdolliselta puuttuvalta palaselta reilisuunnitelmiini, ja olen ikionnellinen päästyäni vihdoin kokemaan tämän Ligurian helmen.

Cinque Terre koostuu viidestä kalastajakylästä. Tai nykyään turistikylästä. Tiedättehän, korkeita, kapeita ja värikkäitä taloja kuin puristuksissa jyrkänteen ja meren välissä. Niin kuin keksipaketteja. Eikä se upeus ole pelkästään valokuvien luomaa illuusiota, se sama värien tulva ja kesyttömän meren tuntu tervehti myös paikan päällä! Jos ajattelemme riemunkirjavuuden kuplan ulkopuolelta, ajattelemme aluetta, jonne on entisaikoina päässyt veneellä tai vaikeakulkuisia polkuja pitkin. Alueella on rakennettu kuten luonnonmuodostelma on antanut periksi - kapeasti ja vertikaalisesti. Talojen värikkyys on ollut tärkeää kalastajille, näin alueelle on ollut helpompi suunnata mereltä päin. Cinque Terre ei ole mikään kulissi instagram-kuvia varten, vaan alueeseen tulisi suhtautua kunnioituksella.

Turismin rajoittamisesta Cinque Terrelle on puhuttu aika ajoin paljonkin. En toisaalta yhtään ihmettele miksi. Ruuhkaistahan siellä oli. Autoilu ei käsittääkseni ole edes mahdollista alueella. Junayhteys kylien välillä on helppo ja nopea, ja sitä myöten tupaten täynnä. Kokonaisena Cinque Terre -päivänäni jouduin varvistamaan ja pitämään junan eteisen katosta kiinni La Spezia-Riomaggiore -välillä. Minä, 156-senttinen ihminen! Mistään maisemareitistä ei voi puhua, sillä juna kulkee enimmäkseen tunnelissa. Ne maisemat ovat sitten perillä.

Mietin, olenko osaltani luomassa ongelmaa haluamalla tuonne? Onko oikein, että turistimassat muuttavat alueen elinkeinorakenteen täysin toiseksi? Alueelle ei voi rakentaa uutta, eivätkä megahotellit maisemaan sulautuisikaan. Kaikki halukkaat eivät mahdu alueelle! Terassiviljelmät tehdään nykyään liian usein nopeasti sementillä, mikä on maanvyöryriski. Eroosiota pahentaa kurittomat kävijät, jotka eivät malta pysyä merkityillä poluilla. Harvalla on enää aikaa kalastukselle, kun pitää kestitä vieraita. Toisaalta, ehkä elinkeinorakenteen kuuluukin muuttua kysynnän mukaan. Turismin ei tarvitse olla massaturismia, vaan hidasta ja ympäristöystävällistä. Siihen pyrin itsekin aina matkaillessa.

Cinque Terren turistoituneisuudesta kertoo jo sekin, että La Spezian hostellini oli nimennyt itsensä alueen mukaan. La Spezia oli ihan passeli tukikohdaksi, sillä kuten jo yllä kerroin, junayhteys oli nopea kyläkompleksiin. Itse La Spezian parasta antia oli mielestäni hostellin baari, jossa tuli tuhottua tuopillinen jos toinenkin Janis Joplin -olutta. Suurkaupunki Milanon ja ruuhkaisen Cinque Terren jälkeen rauhoittuminen sinisen talon sisäpihalla oli tervetullutta.

Hostellin pitäjältä sain vinkkejä Runoilijoiden lahden muista kylistä, joihin aion suunnata jollakin tulevalla reissulla. Pittoreski Portovenere, vielä kalastuksesta elävä Lerici sekä roomalaisajan reliikkejä sisältävä Tinon saari ovat saavutettavissa helpoiten veneellä. Löytyisipä Lericistä vielä paleontologinen museokin. Enkä voisi poissulkea mahdollisuutta viihtyä muuallakaan Italian Rivieralla... Ikävästi tehty, olen koukussa. Liguria on aivan omanlaistansa Italiaa, mutta juuri minulle niin sopivaa. En osaa tarkemmin sanoittaa tätä tunnetta. Ehkä tämä on yksi sielunmaisemistani.

Cinque Terre - paahdetta postikorttimaisemissa

Järjen köyhyyttä on lähteä patikoimaan yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloihin. Mutta mitäpä muutakaan Cinque Terrellä tekisi? Olen tottunut kävelemään pitkiä matkojakin päivässä, mutta nousut tuottavat ongelmia. Tiesin ottavani tietoisen riskin, ja epäonnistuin. Kannatti silti. Vielä maksoinkin tuosta kävelyn riemusta!

Voi mitä maisemia! Ilmassa tuoksuu rosmariini ja timjami. Ja sitruunapuut! Tiedättehän, sellainen aavistuksen vahamainen ja makeahko, raikas ja lämmin, rikkaan puiseva tuoksu. Macchia yrittää vallata rinteitä, ja viini kasvaa siellä missä käsketään. Monterosson ja Vernazzan välillä ollaan kuin toisessa maailmassa. Tuntee olevansa luonnossa. Ymmärrän miksi tämä on maailmanperintökohde. Nyt ollaan korkealla, kylien sijaitessa näkymättömissä meren syleilyssä jossakin kauempana. Vaikka ihmisiä on paljon, toisinaan saa kulkea rauhallisestikin aivan yksin maisemista nauttien. Ja toisinaan joutuu väistämään tungosta hasardikapeilla poluilla.

Ajattelin ottaa itseltäni luulot pois heti alkuun ja patikoida vaikeimmasta helpompaan. Pohjoisesta etelään. Monterossosta aloittavia varoitettiin jyrkästä reitistä ja kovista nousuista, mutta ajattelin, että tästä selvitään suomalaisella sisulla. Monenmoista tallaajaa ohitti. Vanhukset vaellussauvoineen, kuin 30-lukua elävät kävelypuvuissaan, urheiluvaatteita vilahti myös paljon ohi. Joku painoi menemään myös juoksujalkaa siellä älytöntä vauhtia. Multa kysyttiin useamman toimesta, että näinkö jotakin kuuluisahkoa jalkapalloilijaa (jonka nimen olen jo unohtanut) patikkareissullani. Haluan ajatella, että se oli se juokseva hullu.

Cinque Terrellä patikoijien kannattaa ottaa vettä mukaan ja reilusti. Noissa säissä mun normaali Hydro Flaskini ei nimittäin riittänyt mihinkään. Ainakaan Monterosson ja Vernazzan välillä vesipulloa ei pystynyt täyttämään missään, ja mulla tää kostautui kovan luokan nestehukkana. Reitillä on paljon rappusia, mitkä vetivät mut ihan loppuun. Joku tönäisi mua jossakin vaiheessa, ja jalka kipeytyi siitä. Tai sitten rasituksesta. Sormet turposivat niin paljon, etteivät ne enää taipuneet. Otsa ja päänahka paloi turbaanista huolimatta. Ja ajoittaisesta pilvisyydestä. Tommi Läntinen soi tauotta siinä palaneessa päässä. Voin kertoa, että kyseessä ei ollut se euroviisuehdokaskappale.

Optimistinen tavoitteeni patikoida kaikki kylät jämähti siis ensimmäiselle etapille. Vernazzassa kiskaisin litran kuplavettä käytännössä ykkösellä, jonka jälkeen oloni normalisoitui sen verran, että pystyin syömään ja uimaan. Kävelyä ei silti uskaltanut jatkaa, vaan siirryin junailemaan loput välit.

Oma huono kunto harmittaa, sillä erityisesti Vernazzan ja Corniglian väli kannattaisi patikoida. Corniglian kylä sijaitsee ylhäällä, juna-aseman sijaitessa alhaalla. Patikoimalla saapuisi valmiiksi ylös, mutta nyt junalla tullessa jouduin painamaan satamäärin rappuja kylää kohti. Corniglia on Cinque Terreä erityisesti niille, joita turistimassat ahdistaa. Kylässä oli huomattavasti väljempää, ehkä siksi, ettei kukaan jaksa nousta niitä rappuja. Bussikin ilmeisesti kulkisi asemalta kylään, mutta en ottanut tästä vaihtoehdosta selvää.

Piipahdin Manarolassa uudelleen junalla, mutta vain kahvin verran. Houkutti käydä uudelleen uimassa, mutta olin säästellyt eteläisintä kylää eli Riomaggiorea sitä tarkoitusta varten. Sinne tieni kulkisi viimeisenä. Ehkä taas illallis- ja auringonlaskujuttuja, tai sitten vaan rentoa makoilua rantakivillä. Olin raahannut koko päivän kirjaa mukanani, ja tunsin kutsumusta vaaka-asentoon sitä lukemaan.

Riomaggioressa oli kuitenkin ruuhka-aika. Jälkikäteen vähän jopa harmittaa, etten harrasta inhorealistista dokumentointia, vaan pyrin kuvakulmilla rajaamaan muun kansan pois kuvistani. Jonotin lähemmäs kymmenen minuuttia näköalapaikalla päästäkseni ottamaan kuvan räväkänvärisestä kylästä. Ravintolat olivat joko kiinni tai varauksen päässä. En päässyt minnekään vaihtamaan uimapukuakaan, joten lähdin kotiin. Riomaggiore jätti vähän tyhjän maun suuhuni.

Cinque Terreltä löytyy sekä maksullisia että maksuttomia kävelyreittejä. Kyseessähän on kansallispuisto ja Unescon maailmanperintökohde. Minun kävelemäni reitti maksoi seitsemän euroa, ja ostin lipun suoraan reitiltä tarkistuspisteeltä, jossa kelpaa vain käteinen. Lipun voi kuitenkin tietääkseni ostaa myös ennakkoon. Reitiltä saatetaan evätä pääsy, jos jalkineet ovat liian köykäiset - flipflopeissa ei ole asiaa noille poluille.

Maireana Manarolassa

Nyt havaitsen sen itsekin, kun tarkastelen tätä avauskuvaa: maireassa perusilmeessäni on jotakin perin ärsyttävää. Ehkä se johtuu itse termistä 'mairea', mikä minun korvaani yhdistyy teennäiseen hymyilyyn. Mutta minä hymyilen aidosti maireasti, en saa kasvoilleni ilmeitä käskystä. Ja Manarola suorastaan pakotti hymyilemään. Kuvassa olen juuri noussut merestä, nähnyt uidessani puna-ahvenia ja auringon lämpö tuntuu villiltä meren viilentämällä iholla. Olin Manarolassa niin onnellinen.

Eräs lakko pakotti minut lähtemään Milanosta yli puolta päivää aiottua aiemmin. Nää on näitä reilaamisen yllätyksiä. Niinpä saavuin La Speziaan ja hostellilleni jo aamusesta. Alkuperäissuunnitelmani mukaan olisin mennyt illasta syömään johonkin kylään, mutta yhtäkkiä minulle avautui aiottua enemmän aikaa, sillä lakko ei koskenut Cinque Terren paikallisjunaa. Juttelin hostellinpitäjäni kanssa toiveistani: hyviä mereneläviä, mahdollisuus uida ilman uimakenkiä, kaunis auringonlasku. Vastaus oli yksiselitteinen: mene Manarolaan.

Manarolassa ei ole varsinaista rantaa, mutta mereen menee ramppi ja tikkaat. Luonnonmuodostelmaan on lisätty sementtinen terassi, jolta ihmiset hyppivät veteen. Arimmat käyttävät niitä tikkaita.

Bongasin suunnilleen ikäiseni pariskunnan matkalla uimaan, ja lyöttäydyin heidän seuraansa. Yksin matkustaessa uiminen ei ole aina helppoa, joten yritän aina bongata kiltin näköisen porukan, joiden lähistölle leiriydyn. Tästä kehkeytyikin hauska päivä, kun pariskunta otti ihan kirjaimellisesti seuraansa! 

Etelämmästä Kalliovuorille kausitöihin muuttanut pariskunta oli häämatkalla Euroopassa, ja ollut Cinque Terren alueella jo muutaman päivän. Uimme yhdessä, keskustelimme kotimaidemme eroavaisuuksista ja kerroin vinkkejä Kreikkaan, jonne he suuntasivat myöhemmin lomallaan. Sain uusia näkökulmia moniin asioihin - en ole aiemmin miettinyt, kuinka tärkeä vasemmisto hyvinvointivaltioperiaatteineen on pohjoisessa: maissa, joissa ihminen ei pärjää omillaan. Jos verrataan esimerkiksi Meksikoon ja unohdetaan mahdolliset pahaa tahtovat kanssaihmiset, hedelmiä kasvaa puissa ja ulkona on tarpeeksi lämmin nukkumiseen. Mutta yritäpä käydä Suomessa omenavarkaissa talviaikaan... Toinen havainto oli kippis-sanonta amerikkalaisen korvaan - onko se johdettu lauseesta keep piss vai keep peace?

Jälkikäteen on jäänyt vähän harmittamaan, ettemme vaihtaneet mitään yhteystietoja. Toisaalta reissututtavuuksien viehättävyys piileekin tietynlaisessa etäisyydessä ja ainutkertaisuudessa. Pariskunta lähti suuntaamaan kohti pöytävaraustaan toisessa kylässä, mutta minä päätin jäädä Manarolaan. Olin matkalla junalta rantaan bongannut kivannäköisen terassin, ja palasin ylemmäs kylään pöydän toiveissa.

Terassille en päässyt, mutta sain pöydän sisältä Il Porticciolosta. Pizzat houkuttelivat, listalla vilisi vaikka mitä herkullisen kuuloista: monessa pestoa kuten Liguriassa kuuluukin, kurpitsankukka-simpukka-aurinkokuivattu tomaatti, gorgonzola-hunaja-saksanpähkinä-tryffeli, mortadella-pistaasi-burrata... Silti, koska suurin rakkauteni on merenelävät, otin mustekalan musteella värjättyä rapu-simpukkapastaa. Mä en tiedä mitä muste tekee pastalle, siitä tulee jotenkin niin erilaista. Täyteläistä. Lisäksi halpa talon viini oli suorastaan erinomaista. Söin ehkäpä reissun parhaan aterian täällä!

Aurinko alkoi laskea, ja suunnittelin kipuavani Nessun Dorma -nimiseen baariin lasilliselle auringonlaskua katsomaan, sillä minuakaan ei nukuttanut. Jonottaminen ei kuitenkaan huvittanut, eikä Turandot kuulu lempioopperoihini, joten istuin alemmas rinteelle tuijottamaan auringonlaskun voimasta muuttuvaa kylää. Valoja alkoi syttymään ikkunoihin. Ja niin ne valaisivat merenkin.