Osana ongelmaa: Venetsian matkailun eettisyydestä

Venetsia tunnetaan uppoavana kaupunkina. Harvapa meistä ei ole tietoinen kaupungin tulevan jäämään veden alle ilmastonmuutoksen aiheuttaman merenpinnan nousun myötä. Viime vuosina tulvatilanne on yltynyt entisestään pahempaan päin. Yhdeksi syyksi uppoamiselle on epäilty liikaturismin mukanaan tuomaa painoa, joka saa mutapohjaiselle maalle rakennetun kaupungin vajoamaan.

Nykyisellään Venetsia myös on eräänlainen kulissi. Tämän vuoden pääsiäislauantaina Venetsiassa vieraili mahdollisesti jopa 160 000 ihmistä - historiallisen keskustan asukasluvun ollessa noin 60 000. Paikallisilla ei ole enää varaa asua kaupungissa, ja "alkuperäisasukkaiden" määrä vähenee koko ajan. Vuokrataso on järjetön, sillä asunnot halutaan vuokrata kalliimmalla turisteille lyhytaikaisempaan asumiseen. Moni Airbnb-asunnoista on kartellin hallussa, eli tuon tyyppistä majoitusta valitessaan ei automaattisesti edes tue paikallista pienyrittäjää. Ja paikallisten kadotessa historiallisesta keskustasta katoavat myös heidän käyttämänsä palvelut. Tilalle tulee monikansalliset ketjut, pikamuoti sekä pikaruoka.

Venetsiassa tehdään aktiivisesti töitä tilanteen parantamiseksi. Viime kesänä suurilta risteilyaluksilta kiellettiin pääsy Venetsian historialliseen keskustaan. Päätökseen vaikutti paitsi kaupunkilaisten vuosia kestänyt protestointi, myös Unescon älähdys. Venetsia kun uhattiin laittaa vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalle. Isot laivat aiheuttavat eroosiota tuomalla mukanaan isoja aaltoja ja lisää likavettä jo valmiiksi niljaisiin kanaaleihin.

Toisaalta, kaupungin julkinen liikenne eli vaporetti kulkee dieselillä ja täten saastuttaa herkkiä kanaaleja. Tästä tietoisena vaihdoin itse viime hetkellä majapaikkaa tajutessani nukkumaanmenon olevan mahdotonta ilman vaporettia. Kävely on muutenkin paras tapa liikkua Venetsiassa. Noudatin Parmassa saamaani tärppiä: jos väenpaljous ahdistaa, sujahda sivukadulle. Sielläkin näkee ne samat kanaalit. Venetsiassa parasta on päämäärätön harhailu pikkukujilla.

Ensi tammikuusta alkaen Venetsia ottaa käyttöön turistiveron myös päiväretkeilijöille. Kävijämäärää valvotaan sähköisen varausjärjestelmän kautta, eli tulevaisuudessa spontaani matkustaminen Venetsiaan vaikeutuu. Rekisteröinti on myös pakollista jokaiselle saapuvalle matkustajalle. Verotuksen tavoitteena on paitsi hillitä matkailua, myös vaikuttaa turistikäyttäytymiseen. Tunsin tässä piston sydämessäni: päiväretkeilijät eivät välttämättä tue lainkaan paikallisia yrityksiä. Itsekin vierailin vain ilmaisissa Biennale-kohteissa ja käytin kolmen eri ravitsemusliikkeen palveluita. Sentään yövyin paikallisessa pikkuhotellissa, ja maksoin jo turistiveroni.

Turistiverot ovat vähän ärsyttäviä. Moni varmasti tietää, se ylimääräinen lisä jonka joudut maksamaan hotellissa, vaikka luulit jo maksaneesi koko roskan. Mutta sitä ei pitäisi ajatella rahastuksena, vaan nimenomaan verona alueen kehittämiseen. Venetsian tapauksessa suurin osa menee ymmärtääkseni alueen puhtaanapitoon. Turistina kuitenkin aina myös kuluttaa kaupunkia, vaikka toisikin sille muita tuloja.

En usko, että Venetsiassa pystyy matkailemaan eettisesti halvalla. Surullista kyllä. Paikallisille ja turisteille on eri hinnat monissa paikoissa, mikä on toisaalta ihan oikeudenmukaista. Venetsiassa syö halvalla oikeastaan vain kansainvälisissä pikaruokaketjuissa, mutta tällöin jättää tukematta paikallista maa- ja kalastustaloutta. Venetsia on pullollaan sinänsä kohtuuhintaista, mutta identtistä ja massatuotettua tuontituristikrääsää, joka ryöstää suoraan vanhoilta käsityöperinteiltä. Yöpymällä halvalla Mestressä tai muualla historiallisen keskustan ulkopuolella on osallisena julkisen liikenteen ruuhkautumiseen. Majoittujien katoaminen Venetsian ulkopuolelle ei automaattisesti kuitenkaan laske hintoja itse pääkallopaikalla.

Ajattelin itse aiemmin, etten halua koskaan vierailla Venetsiassa. Reilaaminen avasi mahdollisuuden vierailla kaupungissa niin, ettei sinne matkaaminen ole itseisarvo. Koska tiedän kuitenkin olevani keskivertoturistia vastuullisempi, halusin todistaa matkustamisen onnistuvan vastuullisesti myös Venetsian tapauksessa. Voi kunpa moni muukin tarttuisi tähän! Voi kunpa päättäjät haluaisivat toteuttaa kestävän matkailun tavoitteita! Kaupunki saattaisi siten olla vielä pelastettavissa.

174 päivän projekti

Vain 174 päivää. Näin kauan makuuhuoneen maalaamisessa kesti. Ei sen enempää, muttei vähempääkään.

Urakka olisi ollut toteutettavissa nopeammassakin ajassa. Vaikka vain parissa päivässä, sillä olohuoneen parissa ei tullut juuri tuota kauemmin tuhistua. Makuuhuoneessa haasteita aiheutti kuitenkin tavaratetris, seinien emmentaliin vertautuva reikäisyys ja jokavuotinen kesän yllättäminen.

Yksi seinä valmistui melkeinpä hetkessä - ja siihen se sitten jäikin. Ensikertalaiselle maalarille noinkin pigmenttinen sävy on hankalasti työstettävä. Lisähaasteita aiheutti seinä, joka on koostettu monesta palasta ja pinnasta. Työnsarkaa siis riitti tasoittamisessa ja hiomisessa - maalaaminen kun on muutakin kuin maalaamista. Puoliso kehui tykkäävänsä epätasaisesta tuloksesta, joka töksähti suoraan maalarimestarilla tunteisiin. Olkoot koko roska!

Hiekkaa valui tiimalasissa lähes saharallinen, ja päätin jatkaa projektia. Sain pyynnön maalata paikoitellen epätasaisen tai siis eläväisen pinnan - se ei ollutkaan ironiaa! En suuremmin yrittänyt, vaan annoin vaan mennä. Mulle lopullisella maalausjäljellä ei ole niin suurta väliä, kunhan se näyttää väriltä. Ei tämä laaduntarkastusta läpäisisi, mutta onneksi meidän ei tarvitse kutsua koskaan laaduntarkastajaa kylään.

Makuuhuoneen väriksi valikoitui Tikkurilan Riikinkukko, aavistuksen vihreään taittava syvänsininen. Kuten olohuoneenkin maali, myös tämä näyttää erilaiselta eri vuorokauden aikoina. Tämä on minulle mieluinen asia - seinän väri vaihtuu useamman kerran päivässä! Rakastan katsella ilta-auringon kirkasta leikkiä seinäpinnalla.

Italian ihanimmat

Campari Soda. Muistan, kun sain nuorempana jatkoilta mukaan pullon Camparia. Sitä litkittiin sitten jatkoseuralaisen kanssa jatkojen jatkoilla hampaat irvessä kyynel poskella, Tropic-appelsiinitäysmehuun lantraten.. Lempidrinkkini oli tuolloin Piña Colada, joten ihmekös tuo. Noista ajoista makuaisti on kehittynyt monessakin mielessä. Aperitiivikulttuuri on mieleeni, sillä voin puhtaalla omatunnolla käydä drinkillä valoisaan aikaan! Yksin matkustaessani en uskalla nuohota kapakoissa pimeän aikaan. Campari Sodan - tai italialaisittain Campari Spritzin parissa vierähti monta alkuiltaa.

Cinque Terre oli kallis. Ihan kiva budjettiversio on katuruoka. Varmaan joka kylästä sai kympillä tötteröllisen paistettuja mereneläviä. Ja niistä kieltäytyville ranskalaisia ja lihapullia.

Puccia. Parmassa humanistista tiedekuntaa vastapäätä oli mahtava pucciapaikka. Puccia on puglialainen pyöreä, pitamainen leipä, joka täytetään valinnaisilla kasviksilla, protskuilla ja juustoilla. Koruton paikka ei välttämättä vaikuta kovin kutsuvalta, mutta ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Työntekijä huiskii huumorilla täydellä pokerinaamalla leipien täyttelyn ja leikkaamisen lomassa. Ainakin mun nimi jäi hänelle mieleen jo ensimmäisen vierailun jälkeen, ja nimet väännettiin tarvittaessa italiaksi. Tää oli kuin yhdistelmä Starbucksia ja Subwayta: valitset haluamasi täytteet ja kuulet kutsuhuudon kun leipä on valmis. Kuulostaa nopealta, mutta odottelussa meni itse asiassa yllättävän paljon aikaa - vitsihuumoriesitys ilmeisesti kuului hintaan ja tekeminen ei ole aina järjestelmällisä. Pizzica la Voglia on paikka, jota ikävöin Parmasta kenties eniten.

Kuva ei tee oikeutta mitä ihanimmalle mozzarella-aurinkokuivattu tomaatti-munakoiso-rucola -puccialleni.

Maitoautomaatti herätti huvitusta yön pikkutunneilla Parmassa.

Junailu. Italiassa on ihanaa matkustaa junalla! Ratoja menee käytännössä rantaviivaa pitkin. Ja sympaattisten pikkukylien läpi. Liian moni valittaa kuitenkin usein, kuinka Italian junasysteemi on kaoottinen. Et voi suunnitella kaikkea toimimaan minuuttiaikataulussa, koska junat ovat aina myöhässä. Totta. Raiteita muutetaan viime tingassa. La Speziasta Parmaan matkustaessa juna tuli muutaman minuutin etuajassa raiteille. Istahdin, ja sain juuri rinkkani hattuhyllylle, kunnes konnari juoksee vaunun läpi ja huutaa, että juna lähteekin vastapäiseltä raiteelta. Säntään uuteen junaan, joka päättää lähteä useita minuutteja myöhässä.

Moni myös valittaa, kuinka italialainen junahenkilökunta on suorastaan raivohullua. Uhkaillaan poliiseilla ja muilla, syytetään rikolliseksi ja lisämaksuja annetaan mielivaltaisesti. Omien havaintojeni mukaan henkilökunta vain maksaa samalla mitalla. Kerran, kun unohdin leimata lipun, en esittänyt tyhmää turistia joka ei tiedä lipun leimaamisesta kuten moni muu tahallaan tai tahattomasti unohtanut teki ja alkoi korottaa ääntä. Pahoittelin ja myönsin olleeni ajatuksissani, leimaaminen ei vielä tule selkärangasta. Konnari kiitti rehellisyydestä ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Sen sijaan arrogantisti tai aggressiivisesti käyttäytyvää matkustajaa kohtaan ei nöyristellä.

Loppujen lopuksi mulla taisi olla enemmän myöhästyneitä kuin ajallaan saapuneita tai lähteneitä junia, mutta myöhästyminen ei ollut merkittävää. Kun malttaa katsoa täsmäävätkö junan numerot ja uskaltaa epävarmuuden hetkellä kysellä neuvoa kanssamatkustajilta tai henkilökunnalta, ei suurempia ongelmia tule vastaan. Perille pääsee aina.