Antiikin perintö suomalaisessa yliopistossa

Olen käynyt Instagramin puolella vuosien varrella useita hyviä keskusteluja oman opiskelualani puolesta. Toki mukaan on mahtunut paljon trollailua humanismin hyödyttömyydestä, mutta enimmäkseen olen ollut tyytyväinen pystyessäni murtamaan ennakkoluuloja. Yksi yleisimmistä ennakkoluuloista on antiikintutkimuksen oletettu flirttailu äärioikeiston kanssa. Toinen on väite alan tarpeellisuudesta startup-yrittämiseen kannustavassa pöhinäntäyteisessä hustlaavassa nykymaailmassa.

Viime viikolla Helsingissä järjestettiin Antiikintutkimuksen päivät, ja nämä teemat olivat aktiivisena läsnä keskusteluissa. Hyötyajatteluun painottuvassa Suomessa hyöty rinnastetaan käytännössä aukottomasti taloudelliseen hyötyyn. Säästösyihin vedoten Turun yliopisto suunnittelee lakkauttavansa latinan kielen professuurin. Oulun yliopistossa antiikin kielten lehtoraatti päättyy syksyllä, ja vain muutaman kurssin perusopinnot latinasta jäävät tarjolle. Helsingissä latinalle ei ole myönnetty vakinaista professuuria edeltävän professorin jäätyä eläkkeelle 2018, vaan pakka pysyy kasassa apulaisprofessorin voimin. Jos ei tykkää kirjatenteistä, ei Helsingissäkään voi oppia latinaa.

Hain Helsinkiin opiskelemaan nimenomaan klassillisen arkeologian vuoksi. Oikeastaan jo ensimmäisellä viikollani haaveet suoraviivaisesta viisivuotisesta opintiestä karisivat. Kivikkoja kivikkojen perään. Alusta asti oli epäselvää, pystyinkö tekemään edes kandia klassillisesta arkeologiasta. Tämä realisoitui viimeistään 2018, kun klassillisen arkeologian lehtoraatti lakkautettiin. En pystynyt. Onneksi filologiakin on kivaa, ja minulle oli alusta asti selvää kieliopintojen tärkeys. Pelkkä klassillinen arkeologia ei koskaan ollut ainoa vaihtoehto. On surullista, että enää se ei ole vaihtoehto ollenkaan.

Suomi on Euroopan mittakaavassa nykyään harvinainen ja surullinen esimerkki maasta, jonka yliopistoissa klassillista arkeologiaa ei ole tarjolla. Perinteisesti yliopistoissa klassillinen arkeologia rinnastetaan itsestäänselvyyteen, mutta meillä resurssien tuhlaamiseen. Miksi Suomesta käsin edes pitäisi opiskella jotakin, jonka tutkimuskohteet sijaitsevat parituhatta kilometriä poispäin? Saisin painua sinne Kreikkaan opiskelemaan kreikkaa (ja samalla hyödyntää aikakonetta, jotta kuolleen kielen nyanssit oppisi varmasti riittävän hyvin.) Miksi ranskan opiskelusta haaveilevaa ei käsketä menemään Ranskaan?

Kansainvälisesti suomalaista antiikintutkimuksen osaamista arvostetaan valtavasti. Suomalaispanos on ollut merkittävää esimerkiksi Pompejin tutkimuksessa. Kun kerroin syksyllä italialaisille kollegoilleni Heikki Solinin esitelleen kurssillemme erään pompejilaisen talon piirtokirjoituksia, laajahkon yleisön vastaanotto oli ihastunut ja jopa kateudensekainen. Häntä asiantuntevampaa opasta olisikin mahdoton saada! Viitisen vuotta sitten klassillisen arkeologian alasajoa vastustanut adressi keräsi huomattavan paljon kansainvälistä puoltoa, kuten myös tuore Turun latinan professuurin säilyttämistä puoltava adressi - jo nämä kertovat osaltaan suomalaisosaamisen arvostuksesta.

Mihin antiikintutkimusta sitten vielä tarvitaan? Miksi klassillisen maailman tutkiminen on aiheellista 2020-luvun Suomessa? Klassillisen maailman tutkimusta on opetettu Suomessa käsittääkseni katkeamatta Turun Akatemiasta alkaen. Latinan kieli on oleellinen osa suomalaista yliopistohistoriaa. Moni tänäkin päivänä relevantti nimi on kirjoittanut väitöskirjansa latinaksi. Latinan osaaminen on ollut joskus itsestäänselvyys, ja sen osaamattomuus hankaloittaa oman kulttuuriperintömme tutkimista. Tietenkään tätä pitää opiskella, koska tätä on aina opiskeltu ei ole mikään syy tai tekosyy johon vedota. Silti tuntuu hassulta se kepeys, jolla alaamme ollaan kuihduttamassa pois.

Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset kohdistuivat takavuosina erityisen rankasti humanistisen tiedekunnan pieniin oppiaineisiin. Lisäksi itse pääpaholaisen kitinät julkisuudessa "kaiken maailman dosenteista" eivät varmasti nostaneet meidänkään alamme arvostusta. Miksi kaiken maailman dippainssien vastuulla onkaan päättää humanistisen sivistyksen arvottamisesta?

Suuren yleisön silmissä antiikintutkimus vaikuttaa olevan muinaisjäänne, jatkumo antiikista tähän päivään. Sedät keksivät Perikleen Ateenassa mikä on sivistys, ja me hölmöt luulemme saman sivistyksen jatkuvan muuttumattomana edelleen. Kaikki on valkoista, veistokset, temppelit, ihmiset. Tästä eroava kulttuuri on sivistymätöntä, barbaarista (kuten kaikki ei-kreikkalainen)! Alaa opiskelevat joko tweedtakeissaan nahkanojatuoliin vajonneet, Platonia ja Ciceroa joka käänteessä pyytämättä siteeraavat yläluokkalarppaajat, tai dark academia -estetiikkaan sukeltaneet teinit ja teininmieliset.

Olisiko esimerkiksi ylläolevan kuvan kaltainen leijonaveistos riemunkirjavana löytökontekstissaan niin instagrammable ja aesthetic kuten Z-sukupolvi haluaa antiikkinsa vastaanottaa? Shokkivau: kaikki veistokset olivat antiikissa värikkäitä. Ties mitä väri-ilottelua vaikka Milon Venus kätkee kutreihinsa ja laskoksiinsa! Ihannemaailmassa resurssit olisivat kunnossa ja asiaa voitaisiin tutkia. Voisin jopa itse olla tutkimassa asiaa, sillä antiikin polykromia on minun suurin mielenkiinnon kohteeni antiikintutkimuksen laajalla ja monitieteisellä kentällä.

Alamme ei ole ongelmaton, myönnän sen. Myytti valkoisesta antiikista on rakennettu järjestelmällisesti J.J. Winckelmannin 1700-luvulla levittämien uusklassisten kauneusihanteiden pohjalle. Antiikin perintö elää vahvana Yhdysvaltain alt-right -symboliikassa. Huvittaisi nähdä heikäläisten reaktioita kun hoksaavat, että maantieteellinen alkuperä ei ollut mikään este tai edes hidaste valtaistuimelle kiipeämisessä keisariajan Roomassa. Meillä Suomessa äärioikeistosymboliikka nojaa toistaiseksi vahvasti skandinaaviseen mytologiaan, mutta vastaavanlaisten rinnastusten toivoisi kuihtuvan täysin. Esimerkiksi Mary Beard on jo vuosia tehnyt selväksi maantieteellisesti laajan Rooman valtakunnan kansan monimuotoisuutta - ehkä juuri hiljentääkseen äärioikeistoretoriikkaa. Muun muassa Maijastina Kahlos on kommentoinut asiaa suomeksi.

Mielestäni tässä oikeastaan piilee syy alan säilyttämisen tärkeydeksi. Voidaksemme ymmärtää eurooppalaista kulttuuria ja aatehistoriaa, meidän on käännettävä katseemme antiikkiin. Meidän on ymmärrettävä mitä malleja historian toimijat ovat käyttäneet oman agendansa ideoimiseen ja ajamiseen. Inspiraatio näihin on pääsääntöisesti peräisin antiikista. Esimerkiksi natsitervehdyksen, saluto romanon on väitetty olevan "normaali sotilaallinen ja valtiollinen tervehdys antiikin Roomasta", mutta yksikään lähde ei aukottomasti todista vastaavaa tervehdystä käytetyn Roomassa. Meidän on kyettävä korjaamaan joskus jopa vuosisatoja vanhoja, pinttyneitä tulkintoja siitä, miten antiikissa koettiin asiat.

Eikä pelkästään eurooppalaisen, vaan myös suomalaisen historian ymmärryksen takia. Kun suomalaista identiteettiä lähdettiin tietoisesti rakentamaan, oli keskeistä korostaa, ettemme ole muita eurooppalaisia huonompia. Meilläkin on yliopisto, ja siellä tehdään tutkimusta latinaksi, ihan kuin teilläkin! Myös tällä hetkellä, kun Suomessa halutaan erittäin mielellään rinnastua Eurooppaan ja länsimaihin, on oleellista ymmärtää perintömme antiikista.

Täyteainetarpeista

Missä vaiheessa huulitäytteistä tuli asia, jota suositellaan varauksetta ystäville ja puolitutuille? Jos olisin viisitoista vuotta nuorempi, olisin varmasti jo säästämässä rahaa täyteaineita varten. Ellen sitten käynyt niitä hakemassa täysi-ikäisen lainahenkkareilla. Näin lähes kolmikymppisenä joudun perustelemaan impulsiiviselle sivupersoonalleni niiden tarpeettomuutta, samalla kun kaveri ehdottaa kimppatarjousta: melkein kaksi yhden hinnalla, tee jo palvelus itsellesi! Sattuu enemmän kuin anonyymikommentit, eikä kaverikaan päässyt helpolla. Monen mielestä loukkaannuin turhasta, botoxin ja täyteaineiden käyttö pitäisi normalisoida. Miksi niin?

Varsinkin tänä vuonna esteettisten hoitojen määrä vaikuttaa kasvaneen. Harva se päivä huomaa jonkun tuttavan kyynelurien täyttyneen ja huulten kasvaneen. Tai sitten tekijöitä on niin paljon, että joukkoon mahtuu huonojakin. Tai sitten muutokset ovat näkyvämpiä, ihanteena on selkeä ero vanhaan. Ja mielestäni surullista kyllä, saman muotin käyttö.

Etelä-Koreasta tuttu ruokatunnilla botox-piikille alkaa rantautua jo meille Suomeenkin. En tiedä kumpi on pahempaa, salailla operaatioitaan vai levittää kuvaa huolettomasta itsensäparanteluilmiöstä, joka on yhtä rutiininomaista kuin kahvin haku. Kuinka normalisoidummaksi tämä voi vielä tullakaan? Kun kuvailin postauksen alussa teini-ikäisen minäni mahdollista täyteaineiden tarpeen tuskaa, mietin kuinka moni muu pyöriikään noissa samoissa keloissa. Tuntee vieraantuvansa hyväksyttävästä ihmisnormista, kun ei näytä luontojaan samalta.

Ja kuinka moni itseään korjaileva on tehnyt operaationsa omien epävarmuuksien vuoksi? Välittäen näitä eteenpäin, luoden häpeää tietynlaisia piirteitä kohtaan. Jokainen saa tehdä vartalolleen mitä haluaa, mutta kuinka moni tarkastelee, mistä tuo tarve kumpuaa? Miksi alteroitu ulkonäkö koetaan parempana? Tavoitellaanko toimenpiteillä ikuista nuoruutta vai ihanne-ihmisen asemaa?

Täytän pian kolmekymmentä. Poskipääni ovat romahtaneet, otsassakin näkyy ryppyjä joko huolista tai muista. Nukkumattomat yöt näkyvät silmänalusissa. Ja ne ohuet huulet, kannattaako niitä enää edes mainita? Voisin olla helppo canvas taiteilijalle. Sinisten kumihanskojen suojaamalle piikkikädelle. Mutta voisin samalla olla kuin Dorian Gray muotokuvineen.

Korvanviereinen luomeni kasvaa silmissä, vaarallisesti röpelöillen. Se pitäisi poistaa. Sukupuoltaan korjaava tuttu haluaa enemmän sukupuolityypillisiä piirteitä. En sano, että kaikki esteettiset toimenpiteet ovat turhia ja tarpeettomia. Mutta jaksan pahoittaa kyllä mieleni kommenteista, joiden mukaan huulitäytteet ovat mitä parhain palvelus, paitsi itselle, myös ympäröiville ihmisillekin.

Vintageshoppailu Roomassa

Eilen kun päästiin hyvin alkuun, niin jatketaan tänäänkin shoppailuteemalla. Listaan siis hyväksi koettuja, mieleen jääneitä vintageliikkeitä, joissa vierailin kuukauden aikana. Roomassa koin päinvastaisen tarpeen kuin Berliinissä: minulla ei ollut tarpeeksi lämmintä päällepantavaa lokakuiseen Osloon. Löysin lopulta neuletakin ja hameen. Paksut sukkahousut jouduin ostamaan pohjoisesta, mutta vintagelöytöjeni ansiosta en palellut koleassa Norjassa.

Tärkeä huomio ostoksille haluaville on selvittää etukäteen aukioloajat: moni putiikki aukeaa vasta ilta-aikaan, viikonloppuisin juuri mikään ei ole auki, mutta jossakin maanantai on uusi sunnuntai. Ei ollut yksi eikä toinenkaan puoti, joka vaikutti kuolleelta ja kuopatulta päiväsaikaan, mutta heräsi henkiin avautuessaan. Suosikkini ostelulle oli Leonina-, Serpentini- ja Boschetto-katujen muodostama kolmio. Katujen täydeltä pikkuputiikkeja, niin uutta kuin vanhaakin. Näissä myydään oikeasti laadukasta tavaraa, monissa "uuden tavaran liikkeessä" oli tarjolla ompelupalvelu, jolla vaatteesta saa varmasti istuvan. Olisipa tuo normi kaikkialla! 

Pulp Vintage oli valikoimaltaan näistä paras. Pieni, mutta hyvä, erilainen valikoima kokoja ja tyylejä. Ostin Italiassa tehdyn paksun villatakin, ja ihastelin Fendin silkkihuivia. Kuusikymppiä huivista oli liikaa, mutta reilu parikymppiä muhkeasta takista oli hyvä diili.
Via del Boschetto 15

Melkein naapurissa sijaitseva Blue Goose oli pullollaan hienoja mekkoja. High-end -merkkien vintagemalleja, ja tuntemattomia italialaisia suunnittelijoita. Spottasin käyttämättömän näköiset 250 euron Chanelin loaferit koossa 39.
Via del Boschetto 4

Uniseximpi valikoima on Moll Flandersissa. Paljon päheitä äijähattuja ja nahkatakkeja, jostakin syystä nyt myös vain polvipituisia hameita. Bonuksena paikan omistaja-oletettu, joka oli mielettömän hauskan oloinen ihminen!
Via Urbana 132

Berliinistä tuttu Humana löytyi Roomastakin, monin kappalein. Vierailin liikkeessä, jossa oli "tasaraha 11 euroa" -päivät. Löysin täältä kivan ruutuhameen, jossa ei valitettavasti päässyt kyykkyyn, joten päädyin ostamaan hameen luokassa "niin kamala että on jo hauska." Oslossa päälläni ihastutti ja kauhistutti musta kahiseva A-linjainen maksihame, jonka printtinä on pyöristetyn pehmeitä korttipakan maita.
Via Cavour 102

Pifebo sisälsi paljon värikästä kamaa. Liike on valtava, joten tänne kannattaa varata aikaa! Myös pikamuotia 90-2000 -luvuilta. Farkku- ja flanellipaitoja, peplumtoppeja, pikeepaitoja, överiliuhakkeita maksimalisteille. Kitschinomaisia aurinkolaseja. Mitä vain kuvitella saattaa jenkkilipulla varusteltuna... Mulle jäi olo, että tämän liikkeen valikoimasta iso osa on kotona vintillä.
Via dei Serpenti 135-136

Mikäli kaipaa mummon vintiltä tuoksahtavaa, tongittavaa aarreaittaa, Omero e Cecilia on juuri sellainen! Paljon saappaita ja miesten pukuja, sekä menneiden vuosikymmenien hittituotteita. Ihastelin kuulemma panamalaista havaijipaitaa.
Via del Governo Vecchio 110

Mikäli puolestaan kaipaa vain luksusmerkkejä, Ciao Vintage täyttänee nämä kriteerit. Sisälle pääsee ovikelloa soittamalla, ja omaa vuoroaan voi joutua odottamaan. Tämä tuntui ajoittain Guccin poistomyymälältä, laukkuja, lompakoita ynnä muita hyllyjen täydeltä. En edes tiennyt Guccin tekevän pukukoruja! Joukossa oli myös paljon Chanelia, mutta mielestäni ylihintaan - tai sitten vintagepuolellakin seurataan Chanelin hinnannostotrendiä.
Via del Governo Vecchio 71

Flamingo Vintage oli se liike, jota kaikki paikalliset ja paikallistuneet suosittelivat. Valitettavasti koin sen itse näistä vähiten kiinnostavana. Valikoima on värikäs mutta pieni, ja liiankin tarkkaan kuratoitu. Jos kaipaa croppitoppeja, täältä kannattaa etsiä. En tiedä olivatko nämä myymälän toimesta modifioituja. Kuten nimestä voi arvatakin, paikka on vaaleanpunainen ja tyttömäinen. Täällä ei saa sitten missään nimessä ottaa kuvia, myyjä tuli ilmaisseeksi asian tarpeettoman tylysti.
Via del Boschetto 123

Klassikkoasemassa oleva sunnuntaikirppis Mercato di Porta Portese ei varsinaisesti ole kirpputori lainkaan. Siellä myydään uutta tavaraa, paljon laatukäsitöitä, mutta myös kiinasälää. Ehdottomasti enemmän huonoa kuin hyvää. Alue on liian iso ja hengästyttävä. En silti sano, että tuo kannattaisi jättää välistä! Kuratoidumpi versio tästä on sisätiloissa järjestettävä Mercato Monti, jossa syksyn trendinä vaikutti olevan vintage-korujen haarniskointi leikkaa ja liimaa -henkeen. Enemmän vanhaa tavaraa myyviä, kokemisen arvoisia viikonloppukirppiksiä on esimerkiksi Mercato Borghetto Flaminio. Tässä on samaa henkeä kuin Wienin Naschmarktilla! Edellisellä reissullani Roomaan löysin täältä kolmen euron silkkipaidan. Tänne oli nyt kahden euron pääsymaksu, en tiedä onko tämä uusi käytäntö, vakiokäytäntö vai meninkö edeltävällä kerralla vahingossa pummilla.

Piazza Porta Portese
Via Leonina 46-48
Piazza della Marina 32