Kulutustottumuksista

Black Friday-paasaukseni myötä aloin pohtimaan entistä tarkemmin kulutustottumuksiani.

Tänä syksynä olen ostanut yhden vaatteen kaupasta. Sinapinkeltaisen muhkean neuleen. Olen himoinnut niin metsänvihreää neuletta, pop art-kuvioitua bleiseriä, kirkkaanvihreää mekkoa, retrokukikasta toppatakkia kuin kimaltavaa pörröistä villapaitaakin, näihin yhteenkään sortumatta. Yhteen aikaan minun oli saatava kuukausikengät, vähintään. Nyt viimeisestä kenkäostoksesta on kauan aikaa, nekin olivat urheilukengät. En tarvitse uusia kenkiä talvea varten. Halut pyrin pitämään kurissa.

Olen hiljalleen havahtunut siihen, että minulla on liikaa tavaraa. Vintillä lojuu vuorellinen pahvilaatikoita, joiden sisälle olen kurkannut viimeksi toissa kesänä. Omistan kaksion alkovilla, mutta se alkovi on käytännössä romuvarastona. En tiedä mitä se on imenyt sisäänsä, en käy siellä koskaan. Mulla on kymmenittäin vaatteita, joihin olen mahtunut joskus 25 kiloa sitten. Olisi opittava raaskimaan luopumaan.

Suurin ongelmani vaatepuolella on se blogissakin monta kertaa kritisoitu tyylin puute. Olisi tosi kivaa voida käyttää laadukasta ja tyylikästä jakkupukua päivittäisenä uniformuna. Olisi helpottavaa, jos voisi simsmäiseen tyyliin valita yhden arkiasun ja yhden juhla-asun, joissa vaeltaa tilaisuudesta toiseen. Olisi hienoa, jos pystyisin taipumaan muutaman vaatekappaleen muodostamaan kapselivaatekaappiin. En vaan vielä pysty. Mietin liikaa mitä muut ihmiset ajattelevat, varmasti moni katsoisi hähää, köyhä!!-asenteella kieroon käyttäessäni joka päivä samoja vaatteita.

Olen jo vuosia tarkkaillut vaatteideni materiaalia ja ajattomuutta. Haluan, että vaatteeni kestävät useita vuosia. Korjautan rikkimenneet vaatteet, en heitä syyttä pois. Viime aikoina olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota myös eettisiin arvoihin. Ennen kaikkea pyrin siihen, etten haali mitään turhaa. En tee hätiköityjä ostopäätöksiä. Mikäli kiva tuote on alennuksessa, pohdin olisinko valmis maksamaan siitä myös täyden hinnan, vai himoitsenko sitä kun halvalla saa-periaatteella.



Tiedän ihmisiä, jotka ovat siirtäneet kertakäyttökuluttamisensa second hand-puolelle. Tämä on kunnioitettava pieni askel parempaan. Mutta jos kotiuttaa viikoittain UFFilta viisi uutta asukokonaisuutta, koska halvalla saa ja tätä ehkä käyttää kerran, on turha jeesustella olevansa niin ekologinen.

Leukani loksahti lattiaan kaverini valittaessa, kuinka hän on kyllästynyt Postissa ravaamiseen. Paketteja saa olla noutamassa vähintään viikoittain, usein lukuisia kerralla. Kyllä, ne paketit tulevat Kiinasta. Ties millä myrkyillä kyllästettyjä meikkituotteita, takuuturvallisia vilkkuvaloja, nollalaatuisia vaatteita ja rihkamakoruja, joista irtoaa strassit ensimmäisen aivastuksen jälkeen. Käytännössä pelkkää roskaa. Hän tilaa huvin vuoksi, eiväthän nuo juuri mitään maksa. Ja hän kärsii tuosta jatkuvasta Postissa juoksemisesta, vaan vaihtoehtona ei ole tilailematta jättäminenkään. Kaikin puolin paitsi turhaa luonnonvarojen tuhlausta, myös eettisesti epäilyttävää.

Mikäli ei juuri mitään maksanut muovinen neuletakki lähetetäänkin täysin ilmaiseksi, työntekijänkin palkka lienee ei juuri mitään. Viime aikoina on ollut framilla Kiinakaman kemikaalijäämät. Halpatuotantotehtaiden työturvallisuus tuskin on millään standardeilla kiitettävää, joten voi vain arvella kuinka mitta-asteikot ylittäville annoksille työntekijät altistuvat.

Meikkivoiteeni on liian tumma näin talviajalle. Aurinkopuuterini on ollut jossakin mustassa aukossa kadoksissa kuukausikaupalla. En ole raaskinut ostaa uusia. Vaikka iho ei ihan joka päivä olekaan kunnossa, ja vaikka ilman varjostuksia näytän sangen possumaiselta kuukasvolta, olen päättänyt pärjätä ilman. Olen tullut tarpeellisuuspunninnassani siihen tulokseen, että vähempikin meikki riittää minulle. Tämän postauksen kuvat on otettu viime kesänä, kokonaan ilman meikkiä.