Rinteessä tuoksuu metsämansikka. Ei niitä syödä raaski, rinne on takuulla koirankusema. Autotkin saastuttavat vieressä. Mutta mansikantuoksu on huumaava! Viime päivinä olen usein lähtenyt iltakävelylle auringonlaskun aikaan, olenhan hämäräaktiivinen. Kotiin palatessa on jo pimeää, mutta mansikkarinteen tuoksu kertoo kodin olevan jälleen lähellä. Hämärässä hajuaisti herkistyy, sillä paahtaessani päivän kiireisiin en huomioi lainkaan tuota rinnettä.
Niin, mitkä päivän kiireet? Olen viime aikoina pohtinut tekemättömyyden käsitettä. Omat menemiset tuntuvat niin kovin vähäpätöiseltä, kun stalkkaan somesta muiden painavan tukka putkella. Tietysti, jotkut ovat vaan luonnostaan menevämpiä ihmisiä. Itsekin luulin olevani, kunnes huomasin tarvitsevani kaikista menoista, hauskoista tai vähemmän hauskoista pitkän palautumisajan. Ja se palautuminen on usein vaikeaa, sillä kuten univelka, myös palautumisajan korko kasvaa eksponentiaalisesti. Toivun edelleen reilistä.
Tuntuu siis, että olisin vain laiskotellut. Katsonut sarjoja. Etsinyt paikkaani auringossa. Mutta, mikä lasketaan tekemiseksi? Kelatessani kulunutta heinäkuuta, olen kuitenkin tehnyt paljon: keikkoja, puutarhan hoitoa, uintireissuja, lukemista... Kävin Linnanmäellä ensimmäistä kertaa vuosiin! Ja motivaationi sarjojen katsomiseen on ollut kielen oppiminen: YLE Areenaan on tullut kaksi korealaista sarjaa, joiden pariin eksyin kun halusin omaksua korean kielen rakenteen. Uskoakseni pääsin perille foneemeista, mutta harjoituksia on jatkettava. Tulisipa jokin kolmaskin sarja!
Sain pientä kettuilua eilen hehkuttaessani kahdella kasvonaamiolla kruunaamaani koti-iltaa. Kuinka köyhää ja säälittävää on pitää kasvonaamiota luksuksena, niitähän voi käyttää joka päivä. Luksuksen määritelmä taitaa siis olla kateissa. Muutaman vuoden takainen YLE:n artikkeli havainnollistaa, kuinka erilaiset asiat voivatkin olla jonkun mielestä luksusta. Lemmikki, suoratoistopalvelut, pähkinät... Eikö tämä osoita luksuksen olevan subjektiivinen kokemus? Vaikka joidenkin henkilöiden mielestä kaikki tekemäni on köyhää ja säälittävää, en jaksa välittää. Jos en voi voittaa tätä peliä, on parempi jättää pelaamatta.
Minusta on ehkä järkevääkin pitää tällaisia pieniä asioita luksuksena. Niin, ettei ala tavoittelemaan asioita, jotka ovat oikeasti saavuttamattomissa. Tällöin vähäisemmätkin toteutetut mielihalut ja teot tuovat tyydytyksen. Kuten mudan sively kasvoille ja jalkojen lillutus suolavedessä. Kuppi hyvää teetä, ajan kanssa teenlehdistä haudutettua. Arkena kun juon korkeintaan pussiclipperiä. Mutta juhla-astiat, niitä en tule koskaan ymmärtämään. Jokainen astiani on arkeen ja juhlaan, vieraille ja oman talon väelle. Katan pääkallokupin yleensä äidille.
Mulla saattaa olla naapurustossa maine jonkinlaisena Ulla Taalasmaana. Puskasta tuijottelevana kyylänä. Svante ei tarjoa alibia, vaan kyyhöttää pitkiä aikoja paikallaan, usein vielä sopivassa suojassa. En ole vielä keksinyt mihin pitäisi tuijotella kissaa ulkoiluttaessa, joten ratkaisuni on lasittunut katse kaukaisuuteen. Huomaan välillä katsovani suoraan jonkun ikkunaan, nää on näitä kantakaupungissa asumisen ihanuuksia. Yritän ajoittain heilutella fleksiä dramaattisesti, korostaakseni etten ole yksin täällä. Toisaalta, mitä sen on väliä?
Ei kommentteja
Toivottavasti jätät edes jonkinlaisen puumerkin käynnistäsi :) Pyrimme vastaamaan kaikkiin kommentteihin!
Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, tai kommenttisi on herjaava, loukkaava tms. älä tule tänne tai mene muuallekaan vinkumaan kun epäasiallinen kommenttisi on poistettu.