Muistan sen ajan, kun tämäkin blogi oli vielä kuin päiväkirja. Kirjoitin aamukahvista, joka katosi vaatekaappiin ja lapsuuden lempivaatteista, jotka juolahtivat mieleen milloin mistäkin syystä. Kaunistelin arkisähläilyäni, kerroin mitä söin, kenen kanssa tapoin aikaa. Yritin olla oma itseni, avata persoonaani kissa- ja penkkiurheiluhulluna. Jos vaikka joku muukin tuntisi samalla tavalla, ja tahtoisi tutustua!
Puin vaatteita ja tein asioita vain blogia varten, jotta minulla olisi jotakin kerrottavaa. Paljastin varmasti liikaakin. Olin paljon pois kotoa, koska kotona oli paha olla. Kirjoitin purkaakseni neuroosejani, syömisestä, ulkonäöstä, yksinäisyydestä. Ulkoinen vihapuhe taisteli päänsisäistä vihapuhettani vastaan. Opin kantapään kautta oman, tiedostamattoman elitismini. Ehkä sisäsyntyisen sellaisen. Kärsin shoppailuriippuvuudesta, ja minua väitettiin alkoholiongelmaiseksi.
Kirjoitin silloin enemmän ja suoraan. Enemmän yksityiskohtia, tarinoita, minua. Enää en tee niin.
Ei siksi, ettenkö enää näkisi arkeani yhtä merkityksellisenä, päin vastoin! Elän niin hitaassa tahdissa, että jokaisella yksityiskohdallakin on merkityksensä. Mutta joskus hiljaisuus suojaa. Joskus sanojen on hyvä jäädä omaksi kokemukseksi, eikä sisällöksi, jota voi tulkita väärin, käyttää hyväksi tai typistää. En kaipaa marttyyrinkruunua tai halua syyttää ketään. Vaan kun on vuosien varrella oppinut, kuinka sanomani taipuu jonkun toisen käsissä aivan toisenlaiseen muotoon, sitä alkaa valikoida sanojaan eri tavalla. Jopa jättää kirjoittamatta kokonaan.
Puin vaatteita ja tein asioita vain blogia varten, jotta minulla olisi jotakin kerrottavaa. Paljastin varmasti liikaakin. Olin paljon pois kotoa, koska kotona oli paha olla. Kirjoitin purkaakseni neuroosejani, syömisestä, ulkonäöstä, yksinäisyydestä. Ulkoinen vihapuhe taisteli päänsisäistä vihapuhettani vastaan. Opin kantapään kautta oman, tiedostamattoman elitismini. Ehkä sisäsyntyisen sellaisen. Kärsin shoppailuriippuvuudesta, ja minua väitettiin alkoholiongelmaiseksi.
Kirjoitin silloin enemmän ja suoraan. Enemmän yksityiskohtia, tarinoita, minua. Enää en tee niin.
Ei siksi, ettenkö enää näkisi arkeani yhtä merkityksellisenä, päin vastoin! Elän niin hitaassa tahdissa, että jokaisella yksityiskohdallakin on merkityksensä. Mutta joskus hiljaisuus suojaa. Joskus sanojen on hyvä jäädä omaksi kokemukseksi, eikä sisällöksi, jota voi tulkita väärin, käyttää hyväksi tai typistää. En kaipaa marttyyrinkruunua tai halua syyttää ketään. Vaan kun on vuosien varrella oppinut, kuinka sanomani taipuu jonkun toisen käsissä aivan toisenlaiseen muotoon, sitä alkaa valikoida sanojaan eri tavalla. Jopa jättää kirjoittamatta kokonaan.
Työstän hiljaa, mutta varmasti ulkonäköpaineitani, jotka kuristivat vuosien varrella korsetin tavoin. En koe enää tarpeelliseksi esitellä päivän asujani, miksi pukeutua muihin kuin kotivaatteisiin, jos ei poistu kodin ulkopuolelle? Pukeudun edelleen niin kuin en saisi: leikkauksiin jotka eivät imartele vartalotyyppiäni, väreihin jotka eivät sovi sävyihini. "Riitelevät värivuodenaikani kanssa", voi yhden kerran! Olen viihtynyt pari vuotta polkkatukkana, mutta hiukseni ovat edelleen pääsääntöisesti huonosti. Vaikka laittaisinkin, hiusteni kärsivällisyys laitettuna pysymiseen kestää keskimäärin noin tunnin.
En vain halua elää elämää, jossa kaikki arvioidaan sen kautta, miltä näytän. Tämäkin on yksi syy siihen, miksi blogini tyyli on muuttunut. En halua, että ulkokuoresta tulee sisällön ydin. Kaiken ei tarvitse olla kuvauksellista ollakseen merkityksellistä.
Välillä tuntuu, että pitkä blogipostaus on jollain tavoin hölmö teko. Sidon rakkauskirjeeni vaaleanpunaisella nauhalla ja päästän sen kohoamaan pilveen, maailmaan, jossa viestit on tehty katoamaan sekunneissa. Nykyään yksi kolmen sekunnin visuaalinen tiktok-koukku kertoo enemmän kuin kolmetuhatta sanaa. Entä jos en halua koukkua? Entä jos haluan sanoa jotakin, jota ei voi tiivistää ääneksi ja kuvaksi? Onko minulla edes oikeutta puhua, kun olen visuaalisesti heikko, puhevikainen ja huonoääninen? Jaksaako kukaan lukea mitään tutoriaalien tai topvitosten ulkopuolelta?
Ehkä tämäkin on vain romantisointia. Ehkä kaipaan sellaista, mitä ei enää ole, tai ehkä tämä ei ollut sitä koskaan. En muista vanhaa Flickr-salasanaani, ja blogin vanha kuva-arkisto on kadonnut ehkä ikuisiksi ajoiksi.
Haluaisin silti uskoa, että tällaisellekin sisällölle on vielä tilaa. Että tämän olemassaolo ei ole keneltäkään pois. Tämä ei yritä myydä mitään, tätä ei ole rakennettu optimoidun huomion ympärille, vaan kirjoittamisen ilosta. Elämästä, jossa ei tapahdu mitään erityistä, mutta kuitenkin kaikkea tärkeää. Kahvini jäähtyvät ja katoavat edelleen. Päivässä ei välttämättä ole muuta ohjelmaa, kuin kävely lähimetsään ja yksi fragmentti Sapfoa, pari lausetta Vergiliusta.
Vaikken enää kirjoita niin yksityiskohtaisesti kuin ennen, se ei tarkoita, että arkeni olisi kadonnut. Se vain elää muualla. Suojassa, hiljaisuudessa, tavallaan vanhanaikaisestikin. Sillä kaikesta huolimatta uskon yhä sanojen voimaan.
En vain halua elää elämää, jossa kaikki arvioidaan sen kautta, miltä näytän. Tämäkin on yksi syy siihen, miksi blogini tyyli on muuttunut. En halua, että ulkokuoresta tulee sisällön ydin. Kaiken ei tarvitse olla kuvauksellista ollakseen merkityksellistä.
Välillä tuntuu, että pitkä blogipostaus on jollain tavoin hölmö teko. Sidon rakkauskirjeeni vaaleanpunaisella nauhalla ja päästän sen kohoamaan pilveen, maailmaan, jossa viestit on tehty katoamaan sekunneissa. Nykyään yksi kolmen sekunnin visuaalinen tiktok-koukku kertoo enemmän kuin kolmetuhatta sanaa. Entä jos en halua koukkua? Entä jos haluan sanoa jotakin, jota ei voi tiivistää ääneksi ja kuvaksi? Onko minulla edes oikeutta puhua, kun olen visuaalisesti heikko, puhevikainen ja huonoääninen? Jaksaako kukaan lukea mitään tutoriaalien tai topvitosten ulkopuolelta?
Ehkä tämäkin on vain romantisointia. Ehkä kaipaan sellaista, mitä ei enää ole, tai ehkä tämä ei ollut sitä koskaan. En muista vanhaa Flickr-salasanaani, ja blogin vanha kuva-arkisto on kadonnut ehkä ikuisiksi ajoiksi.
Haluaisin silti uskoa, että tällaisellekin sisällölle on vielä tilaa. Että tämän olemassaolo ei ole keneltäkään pois. Tämä ei yritä myydä mitään, tätä ei ole rakennettu optimoidun huomion ympärille, vaan kirjoittamisen ilosta. Elämästä, jossa ei tapahdu mitään erityistä, mutta kuitenkin kaikkea tärkeää. Kahvini jäähtyvät ja katoavat edelleen. Päivässä ei välttämättä ole muuta ohjelmaa, kuin kävely lähimetsään ja yksi fragmentti Sapfoa, pari lausetta Vergiliusta.
Vaikken enää kirjoita niin yksityiskohtaisesti kuin ennen, se ei tarkoita, että arkeni olisi kadonnut. Se vain elää muualla. Suojassa, hiljaisuudessa, tavallaan vanhanaikaisestikin. Sillä kaikesta huolimatta uskon yhä sanojen voimaan.
