Kompromissireissu

Elämä on yhtä kompromissia. Korona teki kaikesta matkustamisesta järjetöntä. Vaikka rajat pitkin poikin aukeaisivatkin eikä tarpeetonta matkustamista tarvitsisi hallituksen mielestä vältellä, en näe millään tasolla järkeväksi matkustella tässä maailmantilanteessa pitkin maita ja mantuja. Mä halusin tänä kesänä reilaamaan, mutta se peruuntui. Toinen reissusuunnitelma oli ajaa poikaystävän kanssa asuntoautolla Tromssaan moikkaamaan mun vaihtarikaveria, mutta logistiset ongelmat ja ajan rajallisuus ampuivat tämän suunnitelman alas. Pohjois-Norjassa sitä paitsi tuntuu olevan tällä hetkellä tiet täynnä, koska joka toinen suomalainen on päättänyt lähteä sinne. Mun syksyisen Kreikassa opiskelun toteutuminenkin on edelleen vaakalaudalla. Vaikka itse kurssia ei peruttaisikaan, mä en tiedä haluanko osallistua. Haluan mennä maata pitkin, mutta se olisi turha riski. Kun vaihtoehtona on lento tai ei mitään, lento painaa pahuuden vaakakupissa yllättävän paljon. Tätä pitää pohtia enemmänkin tulevina päivinä.

 

Eipä siis lähdetty Norjaankaan. Sen sijaan käytiin Helvetissä, biitsillä ja mökkipihassa. Ajoa tuhannisen kilometriä. Ei, en ajanut metriäkään. Tässä parisuhteessa sukupuoliroolit näkyvät ennen kaikkea siinä kuka ajaa. Mä en aja, koska en tykkää siitä, kokemus puuttuu ja en sitä edes välttämättä hallitsisi niin hyvin. Jep, ajopelkoinen täällä. Tämän takia asun mielelläni Helsingissä, auto ei ole välttämättömyys eikä edes merkittävä hyödyke.

 

Ajettiin ensimmäiseksi yöksi Helvetinjärven kansallispuistoon. Paikka oli nimensä veroinen - ukkosti ja satoi kaatamalla. Tie oli järkyttävässä kunnossa, nopeudet olivat verrattavissa sähköpotkulautaan ja tärinä katuporaan. Epäilin moneen kertaan selvitäänkö ehjänä perille, mutta kääntyäkään ei pystynyt. Kun päästiin matkailuautoparkkiin, ei tullut enää mieleenkään virittää mitään katoksia tai lähteä etsimään nuotiopaikkaa. Helvetinmoinen floppi, etten sanoisi.

Aamu Helvetissä valkeni omalta kohdaltani joskus viiden aikaan sateen tauottua. Jätetään karitapioismit pois, mutta ilmanala houkutteli luontoon. Se luonto Helvetissä oli ikävän roskainen. Korona on ilmeisesti tuonut mukanaan kansallispuistoihin ne välinpitämättömämmätkin sielut. Vaelsin pari sataa metriä rannalle. Olisi tehnyt mieli uida, mutta suuri ihmispaljous esti mua riisumasta ja pulahtamasta. Ajatella, arkiaamuna, ennen kello kuutta! Tihkusateen saattelemana palasin matkailuautolle. Tein aamupalaa, täytin ristikoita ja kiipesin lopulta takaisin nukkumaan.

 

Meidän reissun todellinen päämäärä oli Google Mapsista vahingossa bongaamani Vattajanhietikko nykyisen Kokkolan alueella, olenhan ollut vuosia puhtaan rantaloman tarpeessa. Ehdittiin ajatella jo Kalajokea, joka tyrmättiin turistien pelossa, sekä Yyteriä, jonka muutamat kokemukseni ovat osoittaneet vähemmän hienoksi rantakokemukseksi. Vaan Vattajalla nämä tarpeet viimeinkin tyydyttyivät. Mieleeni nousi suorastaan liikuttavia lapsuusmuistoja, kun juoksin punaisessa fleecetakissa samanlaisilla luonnontilaisilla dyyneillä enon luona Helsingborgissa. Sääkin taisi olla samanlainen. Kolea. Pilvinen. Sateinen. 

 

Tätä rantalomaa en juuri näistä ilmatieteellisistä syistä aivan rinnastaisi mihinkään Kanarianlomaan. Hiekan määrässä ja rantaluonnon viehättävyydestä ei ollut mitään valittamista, mutta viitisentoista astetta ja epävakaa sää veivät ilon meressä uimisesta. Romantiikkapiknik auringonlaskussa koki kolauksen, kun tuuli ei antanut kynttilänliekin elää. Sateen uhka oli koko ajan ilmassa. Kun poikaystävä on tehty sokerista, päädyttiinkin syömään gourmetillallinen autossa. Knorrin pussipastaa, makuna juusto.

Karun kaunis, sellainen oli Perämeri. Kalastajatorppia ja karikkoa. Pohjanmaan ruotsinkielisyyskään ei päässyt järkyttämään. Ja robottiruohonleikkureita, sellaisia viiletti lähes jokaisen talon pihassa. Ei tietenkään mikään ihme niillä tonttikoilla.

 

Huomasin reissun aikana pitäväni vallan mahdottomasti tuosta yksinkertaisesta elämästä, mitä automatkailulla oli tarjota. Ei haitannut, vaikka puhelimesta loppuikin akku - autoa kun ei laitettu kertaakaan yöksi töpseliin. Musta oli ihanaa kokkailla pienellä kaasuliedellä, jolla vesi alkoi porisemaan hetkessä. Oli mieletöntä herätä joka aamu uuteen maisemaan: metsää, dyynejä ja peltoa. Se auton vessakin oli, no ihan siedettävä. Ensi kesänä ehdottomasti uudestaan! Vielä riittäisi Suomenkin puolella nähtävää. Mua kiehtoisi erityisesti käsivarren Lappi, en ole ikinä käynyt Pyhätunturia pohjoisempana. Käsivarren alueella itseäni kiinnostaa erityisesti erämaafiilis, huhujen mukaan suht helppokulkuinen maasto, mykistävät vaihtelevat maisemat, ja mahdollisuus puikahtaa Kilpisjärven tienoilta sinne Norjankin puolelle. Käsivarren ainutlaatuista luontoa uhkaa ikävä kyllä kaivostoiminta, alueelle on jo myönnetty malminetsintälupia. Kaivostoiminnan vastustamiseksi voi kirjoittaa adressin.

Sanoja tien päältä

Reissukärpäsen purema

Niin siinä vain kävi, monivuotisesta matkailudepiksestä on selvitty. Tunnen taas palavaa halua uimaan vesiputouksiin, nukkumaan riippumattoon, kulkemaan paljain jaloin, syömään ostereita ja mustekalaa varpaat rantahiekassa tai hortaa hiljaisuuden sisäpihoille. Haluan nähdä tähtiä kaukana kaupungeista, istua nuotion ääressä ja antaa viikonpäivien menettää merkityksensä. Kynnyskysymyksenä on ollutkin koko ajan miten matkustaa.

Olen aina ollut naurettavan eurooppakeskeinen matkailija. Siinä missä joku toinen tuntee elävänsä parasta aikaa Balilla keinujonossa, toinen yrittäessään saada taksia Manhattanilta ja joku toinen vielä Australian rannikoilla auton takaboksissa, mä viihdyn kreikkalaistyylisen teatterin katsomossa pohtien, mitä tarinoita nämä kivet ovatkaan kuulleet vuosisatojen aikana.

En koskaan pitänyt itseäni reili-ihmisenä. Minua kiinnostavat kiskot vievät itään. En ole tuntenut suurta paloa rinkan kantamiseen tai hostellidormeissa ja asemalla yöpymiseen, hirveällä kiireellä reissaamiseen ja kiskojen paahtamiseen kilometrikaupalla. Katsella aseman ympäristöä kymmenen minuuttia junanvaihdon yhteydessä ja kutsua sitä kohteessa käymiseksi.

Sitten koin ahaa-elämyksen: interrailin ei tarvitse olla suuri seikkailu. Voin käyttää junaa ja muita julkisia vain matkustusvälineenä. Eläkeikäinen isäni, joka on muutenkin junaillut pitkin maailmaa, otti ja repäisi lounais-Euroopan kierroksen toissa kesänä, eikä tinkinyt tippaakaan mukavuudesta. Minäkin voin yöpyä vaikka luksushotellissa, mikäli mieleni niin tekee. Päätöstä vauhditti myös aamuinen havaintoni: saisin vielä 27-vuotiaana halvemman nuorisoreililipun! Olin luullut, että mut on jo vuosia laskettu interrail-kirjoissakin entisiin nuoriin. Niinpä ensi kesänä reilataan!

Meidän piti matkustaa ainejärjestön kanssa Peloponnesoksen niemimaalle Nemean kisoihin juoksemaan alasti antiikin kreikkalaiseen tyyliin. Vaan lyhyemmän matkan ilmoittautumisaika oli mennyt umpeen jo varhain helmikuussa, eikä 7,5 kilometrin juoksu ole houkutellut. Varsinkaan tällä polvella. Oli siis keksittävä varasuunnitelma.

Aion matkustaa Balkanin kautta Thessalonikiin, Meteoran kautta Ateenaan, Argo-Saronilaisten saarten läpi Peloponnesoksen niemimaalle, lautalla Italiaan ja lopulta Napolin, Rooman, Milanon ja Venetsian kautta Wieniin, missä meillä on vaihtariporukan kanssa tapaaminen kymmenen vuoden jälkeen. Välipysähdykset ja suunnitelman muutokset ovat erittäin todennäköisiä, kun mieleltään tuuliviiri on tekemässä tätä matkaa. Paluu kotiin tapahtunee Kööpenhaminan kautta. Meillä jäi jutut vielä kesken.

Olemisesta

Varsinainen hullu viikko takana. Tai oikeastaan kaksi viikkoa, tein toistaiseksi viimeisen työvuoroni helmikuun viimeisenä keskiviikkona ja siitä eteenpäin on eletty täyspäiväisenä vapaaherrattarena. Vuodet vierii ja ymmärrys hälvenee, mutta jäin epäilemään ehtikö mulla kuusivuotisen duuniurani aikana olla yhtään yli viikon yhtäjaksoista vapaata? Tällainen oleminen tuntuu nyt oudolta.

Jokin harhaluulo saa mut tuntemaan oloni levolliseksi ja laiskotelleeksi, vaikka viime päivien tapahtumissa olisi ollut kuukauden tarpeiksi. Niihin mahtui niin vajaa 2500 kilometrin lenkki, saunassa vietetty yö kuin syntymäpäivät ja hautajaisetkin.

Tanska oli ihana! Pitkästä aikaa mulla oli kotoisa olo ulkomailla. Voi Kööpenhamina Pööpenhamina, näkisin niin tulevaisuuteni täällä etsimässä antiikinaikaisia väripartikkeleita Glyptoteketin fragmenteista. Kaukana ovat ne ajat, jolloin reissaamisen piti olla sekunneissa tapahtuvaa paikasta toiseen kiitämistä vauhdissa tuhansia kuvia räpsien. Polvivammakin pakotti hidastamaan, olemaan.

Ennen olisin viisipäiväisellä reissulla laukannut kaikki nähtävyydet ja kadunpätkät ruksien vähintään kuvitteelliselta to do-listalta 'nähty, ei tarvitse enää kokea tätä', kunnes vetäisin uupumuksesta päiväkännit terassilla postikortteja kirjottaen. Nyt tarkkailin aamua ja päivää erottavan mystisen ajanjakson Axeltorvin vilinää brunssaten omassa pysähtyneisyyden kuplassani. Menin virran mukana pitkin rantoja ja kanaaleita. Kaksi päivää meni pelkästään kahdessa museossa. Kuinka monta tuntia voikaan kuluttaa yhden stout-pintillisen ääressä?

Nähtyäni miten hyvät ja tehokkaat kiskot Tanskassakin oli, vahvistui päätökseni panostaa maata pitkin tapahtuvaan reissaamiseen. Vuosia kestänyt matkailumasennus alkaa hellittää. Oivalsin, että työn ja vapaa-ajan voi yhdistää. Nähtävää jäi Köpiksessäkin vielä tuleville kerroille.

Lasken itseni virallisesti glory hunteriksi, sillä vasta tämä Jokereiden toistaiseksi pelottavan positiivisesti sujunut playoff-saaga on imenyt mua areenan kirkkaisiin valoihin. Olen käynyt katsomassa enemmän näitä pudotuspelejä kuin runkosarjaotteluita tällä kaudella. Tai mitä sitä valehtelemaan, mun paikallaolon syytä kuvaamaan riittänee kaksi sanaa: Oliver Lauridsen.