Haluaisin olla ympäristön ystävä

Pink Floyd - Take it back

Luin eilen Ylen erittäin hyvän juttukokonaisuuden ilmastonmuutoksesta: Tuho vai täyskäännös. Mulle jäi kaikki vaihtoehdot läpikäytyäni todella surullinen olo. Ja epätoivoinen. Aina sanotaan että pienetkin muutokset arjessa auttavat paljon, mutta kyseisessä jutussa se paraskin skenaario vaikutti huonolta. Vaikka itse inhosin lapsena (ja varmaan edelleen) hiihtämistä, on sääli ajatella että tulevien sukupolvien lasten on vaikea päästä kokemaan sitä minulle mystistä hiihtämisen riemua.

Mä tahtoisin elää ekologisemmin. Syön paljon kasvisruokaa ja kotimaista, suosin lihan suoramyyntiä pientiloilta. Käytän säästeliäästi vettä. Sisustan mielummin itsetehdyllä kuin valmiiksiostetulla. Autoa en aio hankkia ainakaan nyt kun asun Helsingin keskustassa, tuskin pitkään aikaan muutenkaan. Musta tuntuu etten tee tarpeeksi. Kun välillä olisi vaan kiva syödä trooppista tuontitavaraa, eksoottisia hedelmiä. Ja juustoja maailmalla. Tai viettää viikonloppuiltaa parhaan ystävän autossa, ajellen ympäri Helsinkiä.

Olen oikein ammattimainen jeesustelija monessa asiassa. Tehkää niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen. Lentoliikenne saastuttaa eniten kaikista liikuntamuodoista, mutta minä haluaisin nähdä maailmaa. Haluaisin viettää kuherruskuukauteni Malediiveilla, joka on kohta meren pinnan alla koska niin moni muukin lentää sinne häämatkalle. Enkä edes halua tietää millaista myrkkyä pissani on vesistölle, niin paljon lääkkeitä joudun syömään. Olen ihminen, joka itkee paljon. Itkettää ajatus jääkarhujen kärsimyksistä. Ja saimaannorppien. Itkettää maailman pahuus ja oma tekopyhyys.

Sähkösopimukseni on markkinoiden ympäristöystävällisin, mutta kierrättäminen on asia jossa olisi paljon parannettavaa. Niin simppeli asia kuin kierrättäminen ontuu. Mä pyrin lajittelemaan metallit, lehdet, lasin ja pahvin erikseen, Väinö ei mitään. Koska Väinö ei halua lapsia, hänelle on kuulemma ihan sama miltä maapallo näyttää joskus viidenkymmenen vuoden päästä, kun molemmat olemme kuolleita. Pääsen välillä dyykkaamaan kotiroskista ja lajittelen salaa jätteitä.

Ostan suurimman osan vaatteistani second handina. Koska mulle tulee hyvä mieli kun saan antaa uuden elämän vaatteelle, ja myös siksi, että kirpparivaatteista löytyy usein sellaisia vaatteita, joita en ikinä ostaisi kaupasta normaalihintaisena niiden vaikuttaessa vain ihan kivoilta, mutta joista tulee lopulta lempivaatteita. Kuitenkaan kenkiä en ikinä haluaisi ostaa second handina, mistä saan paljon kritiikkiä osakseni. Koen kierrätetyt kengät jollakin tasolla epähygieenisinä. Rakastan kenkiä, ja pyrin ostamaan kuukausittain vain yhden kenkäparin. Harvoin tämä kuitenkin toteutuu. Tässä suhteessa olen mielestäni todella tekopyhä. Luulen voivani kompensoida kirpputorivaatteilla älytöntä kenkäshoppailua.

Myös luopuminen on mulle vaikeaa. Koska mulla on suuri kynnys vaatteisiin mitä ostan kirpputorilta, on mulla myös todella suuri kynnys siihen, mitä kehtaisin viedä kirpputorille. Mulla on vintillä jemmassa laatikko jos toinenkin ihan hyväkuntoisia akryylineuleita ja viskoositoppeja, mutta koska itse en sellaisia ostaisi, en kehtaisi myöskään myydä niitä. En kehtaa heittää niitä edes UFFin laatikkoon. Lisäksi ajattelen vieläkin joistakin rakkaista vaatekappaleista, että jonakin päivänä olen vielä niissa mitoissa, 35-kiloinen. Minä, aikuinen nainen. Just joo.

Tiedän että ekologisuus on asia, mistä harva kaltaiseni turhakebloggaaja kirjoittaa. Ja tiedän saavani tästä postauksesta vielä paljon kuraa niskaani. Nämä ovat kaksipiippuisia juttuja, kun alkaa ajattelemaan asioita myös eettisyyden kannalta, vaikkeivät nämä aina suljekaan toisiaan pois. Mä itse avasin sanaisen arkkuni, koska tuo Ylen artikkelikokonaisuus jätti itselleni niin pahan mielen. Valitettavasti Suomi on vielä tänä päivänä täysin kulutusyhteiskunta, vaikka muualla Länsi-Euroopassa trendi on kohti kestävää kehitystä. Toivottavasti meillä vielä tullaan tässäkin suhteessa jälkijunassa.

Tänään vietetään muuten myös Älä osta mitään-päivää, Black Fridayn vastineena. Itse jätin lompakon kokonaan kotiin.

Kuvat: we♥it

To do-list for December

Löysin taannoin ikivanhan kalenterin, josta olin mustannut kaiken jouluun liittyvän. Olin angstiteini, jonka mielestä joulussa parasta oli se loma. Joulu oli ylikaupallinen roskajuhla, joka pilasi mahdollisuuden viettää kaverisynttärit sinä oikeana päivänä.

Joskus täysi-ikäisenä opin arvostamaan joulua kun oivalsi, että jokainen voi tehdä joulustaan omanlaisen. Jonakin vuonna olen aloittanut joulukorttien teon jo syyskuussa, ja hankkinut lahjoja pitkin vuotta. Toisinaan, kuten esimerkiksi tänä vuonna olen havahtunut siihen, että pian alkaa olla jouluvalmisteluiden aika. Ja tehtävää on paljon.

Mielessä on myös muutamia arkisia, joskin talvisia pikkuasioita, joita olisi kiva ehtiä tekemään ennen joulua:

Kuukauden päästä vietetään vuoden pimeintä päivää, joten siihen on hyvä varustautua kynttiläarmeijalla. Ja torkkupeitolla. Ja roskaromaanilla. Ja liioitellulla määrällä kermavaahtoa sen kaakaon pinnalla.

Tyhmä aamu

En vaan jaksa enää ymmärtää tätä mun epäonnea arjessa, ihan pikkuasioissa. Tänään Väinö ei jaksanut nousta keittämään aamukahvia, duuniaamujen traditio kun on ollut aamukahvi sängyssä. Lähdin sitten ehkä turhan kiireessä töihin, tukka takussa, naama meikittä, sentään pestyillä hampailla, fantasioin kahvin ostamisesta asemalta. Ratikka vaan hidasteli, ja oli todettava, että aamukahvin aika on vasta töissä. Asemalla iski hirveä ymmärrys: mullahan ei ole avaimia mukana.

Ei muuta kuin puhelu Väinölle, joka kiukkuisena toi ne avaimet. Mä kuljen K-junalla töihin, ja avaimet saatuani mulla olisi ollut vajaa kaksi minuuttia aikaa juosta seuraavaan junaan. Ajattelin että ei maksa aikaa saati vaivaa, en mä kuitenkaan ehdi. Nyt kerkesin ostaa sen aamukahvinkin, ja seuraavalla junalla mun pitäisi olla kolme minuuttia ennen töiden alkamisaikaa perillä.

Niin, pitäisi. Joskus Käpylän kohdalla tuli kuulutus, että edellä kulkeva kaikilla asemilla pysähtyvä lentokenttäjuna on aikataulusta myöhässä emmekä pääse ohi, eli körötellään perässä hidastellen kaikilla asemilla. Jee jippii! Tekstari töihin, nyt kävi näin.

Aloin epätoivoisesti sotkemaan väriä naamaan, stressi oli räjäyttänyt kymmenkunta näppyä nenän ja leuan seutuville. Poskipunaa, huulipunaa, ripsiväriä, kulmaväriä... Hetkinen, kulmaväri oli jäänyt kotiin. Näytän siis tänään kalalta. Kiva. Hiukset pitäisi harjata... Hetkinen, hiusharja oli myös jäänyt kotiin. Kiva. Tästä tuli siis rumatyhmäpäivä. Olisipa jo ilta.