Tyhmä aamu

En vaan jaksa enää ymmärtää tätä mun epäonnea arjessa, ihan pikkuasioissa. Tänään Väinö ei jaksanut nousta keittämään aamukahvia, duuniaamujen traditio kun on ollut aamukahvi sängyssä. Lähdin sitten ehkä turhan kiireessä töihin, tukka takussa, naama meikittä, sentään pestyillä hampailla, fantasioin kahvin ostamisesta asemalta. Ratikka vaan hidasteli, ja oli todettava, että aamukahvin aika on vasta töissä. Asemalla iski hirveä ymmärrys: mullahan ei ole avaimia mukana.

Ei muuta kuin puhelu Väinölle, joka kiukkuisena toi ne avaimet. Mä kuljen K-junalla töihin, ja avaimet saatuani mulla olisi ollut vajaa kaksi minuuttia aikaa juosta seuraavaan junaan. Ajattelin että ei maksa aikaa saati vaivaa, en mä kuitenkaan ehdi. Nyt kerkesin ostaa sen aamukahvinkin, ja seuraavalla junalla mun pitäisi olla kolme minuuttia ennen töiden alkamisaikaa perillä.

Niin, pitäisi. Joskus Käpylän kohdalla tuli kuulutus, että edellä kulkeva kaikilla asemilla pysähtyvä lentokenttäjuna on aikataulusta myöhässä emmekä pääse ohi, eli körötellään perässä hidastellen kaikilla asemilla. Jee jippii! Tekstari töihin, nyt kävi näin.

Aloin epätoivoisesti sotkemaan väriä naamaan, stressi oli räjäyttänyt kymmenkunta näppyä nenän ja leuan seutuville. Poskipunaa, huulipunaa, ripsiväriä, kulmaväriä... Hetkinen, kulmaväri oli jäänyt kotiin. Näytän siis tänään kalalta. Kiva. Hiukset pitäisi harjata... Hetkinen, hiusharja oli myös jäänyt kotiin. Kiva. Tästä tuli siis rumatyhmäpäivä. Olisipa jo ilta.