Olemisesta

Varsinainen hullu viikko takana. Tai oikeastaan kaksi viikkoa, tein toistaiseksi viimeisen työvuoroni helmikuun viimeisenä keskiviikkona ja siitä eteenpäin on eletty täyspäiväisenä vapaaherrattarena. Vuodet vierii ja ymmärrys hälvenee, mutta jäin epäilemään ehtikö mulla kuusivuotisen duuniurani aikana olla yhtään yli viikon yhtäjaksoista vapaata? Tällainen oleminen tuntuu nyt oudolta.

Jokin harhaluulo saa mut tuntemaan oloni levolliseksi ja laiskotelleeksi, vaikka viime päivien tapahtumissa olisi ollut kuukauden tarpeiksi. Niihin mahtui niin vajaa 2500 kilometrin lenkki, saunassa vietetty yö kuin syntymäpäivät ja hautajaisetkin.

Tanska oli ihana! Pitkästä aikaa mulla oli kotoisa olo ulkomailla. Voi Kööpenhamina Pööpenhamina, näkisin niin tulevaisuuteni täällä etsimässä antiikinaikaisia väripartikkeleita Glyptoteketin fragmenteista. Kaukana ovat ne ajat, jolloin reissaamisen piti olla sekunneissa tapahtuvaa paikasta toiseen kiitämistä vauhdissa tuhansia kuvia räpsien. Polvivammakin pakotti hidastamaan, olemaan.

Ennen olisin viisipäiväisellä reissulla laukannut kaikki nähtävyydet ja kadunpätkät ruksien vähintään kuvitteelliselta to do-listalta 'nähty, ei tarvitse enää kokea tätä', kunnes vetäisin uupumuksesta päiväkännit terassilla postikortteja kirjottaen. Nyt tarkkailin aamua ja päivää erottavan mystisen ajanjakson Axeltorvin vilinää brunssaten omassa pysähtyneisyyden kuplassani. Menin virran mukana pitkin rantoja ja kanaaleita. Kaksi päivää meni pelkästään kahdessa museossa. Kuinka monta tuntia voikaan kuluttaa yhden stout-pintillisen ääressä?

Nähtyäni miten hyvät ja tehokkaat kiskot Tanskassakin oli, vahvistui päätökseni panostaa maata pitkin tapahtuvaan reissaamiseen. Vuosia kestänyt matkailumasennus alkaa hellittää. Oivalsin, että työn ja vapaa-ajan voi yhdistää. Nähtävää jäi Köpiksessäkin vielä tuleville kerroille.

Lasken itseni virallisesti glory hunteriksi, sillä vasta tämä Jokereiden toistaiseksi pelottavan positiivisesti sujunut playoff-saaga on imenyt mua areenan kirkkaisiin valoihin. Olen käynyt katsomassa enemmän näitä pudotuspelejä kuin runkosarjaotteluita tällä kaudella. Tai mitä sitä valehtelemaan, mun paikallaolon syytä kuvaamaan riittänee kaksi sanaa: Oliver Lauridsen.

Vaurioita

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan.

Siihen suhteutettuna kuinka paljon mulla epäonnea ylipäätään on, on suorastaan ihme, että ehdin varttua tähän ikään asti ilman revähdyksiä tai murtumia. Aina viime viikkoon asti. Eräs antiikinaikainen riitti meni omalta osaltani karmealla tavalla pieleen, ja nyt pitää totutella uuteen elämään polvituen ja kyynärsauvojen kanssa. Kirjattu tulosyyni Töölön sairaalaan oli paljon kuvaava: rituaalitanssin pyörteissä.

Kävin eilen magneettikuvissa, ja tulos oli musertava: eturistiside revennyt kokonaan, sivuristisiteet osittain. Sitkeänä ja sitäkin jääräpäisempänä päätin mennä magneettikuviin bussilla. Sisu ei antanut periksi turvautua taksiin. Mulla kesti 35 minuuttia 550 metrin kävelymatkassa bussipysäkille. Noin kaksikymmentä kertaa kyynärsauvat meinasivat saada mun kädestä samanlaista kyytiä kuin keihäs Tero Pitkämäen kultaisina päivinä. Okei, ilman sitä vauhdinottoa.

Ensi viikolla oli suunnitelmissa lähteä Tanskaan. Ohjelmassa niin junailua kuin kävelyäkin. Airbnb-suunnitelmat Nørrebrossa vaihtuivat liikuntarajotteisille sopivaan hotelliin Rådhuspladsenin laidalta. Alle kilometrin sisällä niin rautatieasema, Glyptoteket kuin Tivolikin. Pelkään, että kaupunkikävelyt jäävät suunniteltua vähäisemmäksi keppien ja tukien kanssa.

Pupukohu

On hämmästyttävää, miten pienistä asioista kohu voikaan syntyä. Siihen ei tarvita kuin huonot ruokakuvaustaidot ja yksi väärä gifvalinta.

Eilen oltiin ystävänpäivän kunniaksi kruununhakalaisessa Zinnkellerissä syömässä. Olin varautunut syömään blinejä, koska viime vuonna Zinnkellerissä oli älyttömän hyvä bliniannos. Vaan tänä vuonna ei vietettykään bliniviikkoja. Nyt päädyin hetken mielijohteesta ottamaan jänistä, jota kutsuin kuvatekstissä pupuksi.

Vaikeuksia omaan sisällöntuottamiseen tekee se, etten voi koskaan tietää valmiiksi tuleeko mun stoorit katsomaan kolme tuhatta vai kymmenen ihmistä. Mä julkaisen paljonkin omaan huumoriini osuvia juttuja, joista sitten tuleekin viraali-ilmiö ja kerään selän takana paheksuntaa. Kutsun normaalistikin arjessa kavereiden kesken pitsaa pitsuksi, tomaattia tompskuksi, kipua pipiksi, koiraa hauvaksi ja limonadia limpukaksi. Mulle on siis ihan loogista kutsua jänistä pupuksi, oli se sitten kirmaamassa tienpientareella tai lautasella.

Olisi helpottavaa jos olisi vakiintunut seuraajakunta. Voisi hillitä itseään ja omaa viestintäänsä, eikä tulisi julkaisseeksi materiaalia, joka saattaa loukata. Harmittelin poikaystävälle aterian äärellä kuinka unohdin ottaa ruokaräpsyn, johon hän sanoi ettei eipä se ole vielä myöhäistä. Eihän se ole, olenhan mä ennenkin julkaissut jo aloitettua annosta, jopa tyhjää lautasta. Koska tämänviikkoisista stooreista mikään ei tainnut kerätä edes viittäkymmentä katselukertaa ajattelin, että tämänkin näkee tasan ne kaverit, jotka tietävät mun tyylin.

Riemu repesi, kun julkaisin niin ruuan arvoa epäkunnioittavan kuvan. Ja valitsin liian söpön giffin, tuo harmaavalkoinen hyppivä pixelart joka tulee instagramin giffihausta kuudentena kun hakee rabbit. Kirjoittamaton sääntö ruokakuviin kuulemma on, että niiden pitää olla harkittuja, edustavia ja asiallisia, tekstinä korkeintaan annoksen komponentit listattuna. Ei missään nimessä saa kuvata puoliksisyötyä, lisätä mitään emojeita tai giffejä, eikä varsinkaan kutsua asioita lempinimillä.

Vaan minkäs teen, en arvannut mikä soppa omalle tyylilleni uskollisesta julkaisusta syntyisikään. Mun iPhone 7:n kamera vetelee muutenkin viimeisiään, enkä pysty samaan laatuun kuin food52. En edes silmältäni, saati sitten hämärässä ravintolasalissa tärisevine käsineni. Sanavalinnan perustelin itselleni perusverbaliikallani. Giffejä mä käytän useinkin kuvissa, myös ruokakuvissa. Sushikuvassa esimerkiksi on ollut kalagif, etanoissa etanagif (olisiko ollut jopa Paavo Pesusienen Kari?), kuvassa vihreää soppaa avokadogif. Parin viikon takaisessa blinikuvassa käytin maatuskagiffiä. Ei sentään tullut kohua mun mummojen syönnistä.

Yksi pitkäikäinen seuraaja laittoi viestin, jossa haukkui minut lyttyyn. Mua ei kuulemma voi enää sympatisoida ja piti mua pitkään hyvänä tyyppinä, mutta olenkin yhtä mätä kuin minua netissä haukkuvat. Sanoi myös ettei voi toivoa mulle mitään hyvää. Itkin tuolle viestille.

Disinformaatio se vasta huolestuttavaa onkin. Helsingin Jodelin blogijuoruissa väitettiin mun julkaisseen myös jotain typeriä vegaaneille haistattelevia meemejä heti ruokakuvan perään. En ole. Rajuin väite oli, että olisin jollekin puputermistä huomauttaneelle kaninomistajalle vastannut "ei kiinnosta, voisin tappaa sun kanisi." Joo ei mennyt ihan niin. Ainoa vähän sinnepäin viittaava viesti oli tämä erään kanin omalta instatililtä tullut viesti.

En oikein tiedä miten olisin voinut vastata vähemmän tylysti siinä mielentilassa joka on eilen ja tänään vellonut. Jodelissa näytti muutenkin menevän värikyniä pari penaalillista, mua kuvailtiin esimerkiksi tällaisin sanankääntein "just tollanen tyypillinen persujen äänestäjä jonka mielestä ilmastonmuutos on vitsi ja tehty suomalaisten autoilijoiden kiusaksi ja puolestaan vegaanit kiusaavat hänen kaltaisiaan tavallisia lihansyöjiä." Tästä viestistä mä oikeasti jo närkästyin.

Eniten musta tuntuu pahalta se, että olen oikeasti taas kerran omilla teoillani onnistunut loukkaamaan ventovieraita ihmisiä. Mä henkilökohtaisesti kavahdan anteeksipyyntöjä muodossa anteeksi jos loukkasin, jossa vastuu siirretään kuulijalle. Miksi pyytää anteeksi, jos ei koe tehneensä mitään väärin? Saamieni viestien perusteella asiassa ei ole mitään epäselvää, olen loukannut monia, ja haluankin pyytää anteeksi. Tekemäni loukkaus ei kuitenkaan oikeuta levittämään perättömiä juoruja. Tästä minun lienee turha odottaa saavani vastaavaa anteeksipyyntöä.