Mitä minä voin tehdä?

Klikkaa tarvittaessa kuva isommaksi, se demonstroi hyvin kuinka syvällä rasismi todellisuudessa onkaan meidän länsimaisessa kulttuurissamme.

Viime päivät media on kuohunut BLM-kampanjoinnin puolesta ja syystäkin. Ihmisissä on herännyt ihailtava aktivismi ja tekemisen meininki tämän seurauksena. Suunnitellaan mielenosoituksia. Vinkataan ei-valkoisia pienyrittäjiä. Mutta mitä minä voin tehdä omassa valkoisen etuoikeutetun asemassani? Fatimalta löytyy ig-tv-osiosta tuore live aiheen tiimoilta. Kannattaa katsoa se, hän tietää mistä puhuu.

Itse en aio osallistua keskiviikon miekkariin. Osittain sen takia, että liikkuminen näin polvirikkona on edelleen aika vaikeaa, osittain myös koronariskin takia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jäisin möllöttämään jotenkin toimettomana tämän antirasismikampanjan kaivatessa jatkuvasti lisää tiedottamista.

Olen viime päivinä esimerkiksi allekirjoittanut vetoomuksia, kuten Justice for George Floyd ja Justice for Tony McDade. Ihmisoikeusrikoksiin ei voi ikinä puuttua tarpeeksi. Ilmoittauduin juuri Itä-Suomen yliopiston Antirasismin perusteet-verkkokurssille. Yksi asia, jossa voisin todellakin skarpata on meillä Suomessa vallitsevan rasismin vastustaminen. Someaktivismi on merkittävä teko tänä päivänä, mutta sen ei pitäisi jäädä ainoaksi teoksi.Yksi hyvä kotimaisella kentällä toimiva feministinen ja antirasistinen järjestö on Fem-R

Sen sijaan että syöksyisin suunapäänä puolustamaan mutta enhän minä koskaan.. olen hiljaa ja kuuntelen. Enkä vastusta #blacklivesmatter-kampanjaa jollakin #alllivesmatter-spämmillä. Mikä helvetin järki on lähteä vähättelemään rasismia kokeneen henkilön kokemuksia? Omassa ajattelussa riittää aina kehitettävää, ja tämän suhteen aion olla aktiivinen. Koskaan ei tulla valmiiksi. Asioista on otettava jatkossakin selvää.

Huomenna sosiaalisessa mediassa on tarkoitus kampanjoida asian puolesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, Instagramiin postataan musta kuva #blackouttuesday-hashtagilla varustettuna, ja oma sosiaalisen median tykittäminen jätetään tiistaina välistä. Näin annetaan julkaisutilaa tärkeille aiheille asian tiimoilta ja heille, jotka harvemmin saavat äänensä kuuluviin. Mä koen vähän ristiriitaiseksi oman tulevan solidaarisuudenosoitukseni, mulla on esimerkiksi käynnissä 30-päiväinen musahaaste nyt kesäkuun ajan. Olenko liian tekopyhä jos en hiljennä omaa kanavaani sataprosenttisesti? Osallistuvatko vaikuttajat tähän, ja pystyvätkö he hiljentämään kanavansa esimerkiksi sovituilta yhteistöiltä?

Hyvä lukuvinkki asian tiimoilta on esimerkiksi Layla F. Saadin Me and White Supremacy. Otan ilomielin muitakin lukuvinkkejä vastaan, koska kuten jo sanoin, omassa ajattelussakin riittää kehitettävää. Sivistän mieluusti itseäni tämän osalta.

Turvallisuudentunteesta

Huomaan ajautuvani aina välittömästi päivittämään blogia, kun tunnen jonkinasteista maailmantuskaa. Tällöin paha olo ja ajatusten harhailevat viisitoista samanaikaisesti sirisevää eri radiokanavaa vievät herkästi yöunet. Niin tänäkin aamuyönä, kun uskoni turvallisuuteen järkkyi jälleen kerran, vaikka henkilökohtaisella tasolla riski lienee vain oletusarvoinen. Empatiakyky on lahja, mutta samalla myös taakka.

Moni on varmaan kuullut, mitä Amerikan Yhdysvalloissa on tapahtunut. Eikä vastaava ollut ensimmäinen kerta. Aristoteles käyttää Politiikka-teoksessaan substantiivia politeia tarkoittaen hallintomallia, joka toimii kaupunkivaltiossa, poliksessa kansalaisten hyväksi. Luultavasti tästä hallintomallista on juontunut nykykieliin sana poliisi. Musta on järkyttävää ajatella, että kansalainen ei voi luottaa oman valtionsa turvallisuudesta vastaavaan tahoon. Että kansalaiset eivät ole absoluuttisen tasavertaisia hallintomallin silmissä. Sanokaa mun sanoneen, tästä tulee varmasti vielä iso kohu lähipäivinä.

Syön, siis olen

Ala-asteella kävin verrattain usein lääkärissä. Kasvuni oli epätavallisen hidasta, ja sitä kytättiin tarkkaan. Olin ehkä kymmenvuotias, kun lääkäri alkoi saarnaamaan mulle anoreksiasta. En laihduttanut tarkoituksella, mulle ei vain maistunut. En tiennyt alkujaankaan mistä oli kyse, ja mieleen jäikin vain varoittelut, kuinka tätä menoa kuolisin pian. Luulin, että mulla olisi joku syövän tapainen. Kerroin joillekin luokkalaisille asiasta niillä tiedoilla mitä mulla oli, ja sain osakseni kiusaamista. Iida, milloin sä kuolet? Eikö sun pitänyt kuolla jo? kaikuu toisinaan edelleen mantrana korvissani kellertäviä ruokalan seiniä pitkin erään luokkalaisen äänellä, aterimien kilinän ja siirtyvän tuolin terävän narahduksen säestämänä mieleni muistikuvissa. Todella typerä lääkäri, näin jälkikäteen ajateltuna.

Epänormaali ruokasuhde väritti lopulta koko teini-ikää. Muistan, kun kuulin kasiluokalla erään luokkalaisen painavan 41 kiloa, kilon vähemmän kuin minä. Koska olin kirkkaasti lyhyin, mun oli oltava myös kevyin. Oli pakko painaa alle neljäkymmentä. Mä käytin varsinkin yläasteella kasvissyöntiä syömishäiriön välineenä. Ensin jäi pois punainen liha, sitten siirryin askel kerrallaan täysin vegaaniin suuntaan. Muistan kun tavoitteena tässä oli että saisin tehdä kotona itse omat ruokani, ja olla syömättä muiden kanssa samaan aikaan. Harmi vaan, että mun äitini on keittiön supernainen, ja teki myös mulle ruoan aina kulloisenkin rajoitteen mukaan. Vuonna 2009 vegaaniruoka tarkoitti mautonta, lähinnä soijaa, rouheena tai suikaleina.

Mun toiminta oli ilmeisesti aika läpinäkyvää, ja lukiossa tuttu alkoi piikittelemään mun tekopyhästä veganismista. Ihan tosta noin vaan aloin jälleen syömään lihaa. Tilalle tuli oksentelu ja kitudieetit. Saatoin syödä viikon pelkkää tölkkiananasta, tai verigreippejä. Homma pysyi aina sen verran järjen rajoissa ja auktoriteeteilta piilossa, etten joutunut koskaan puhumaan tarkemmin ruokasuhteestani terveydenhuollon ammattilaisen kanssa. Viimeisen pituuskasvuennusteenkin ylitin kuudella sentillä.

Viime keskiviikkona, 6.5. vietettiin kansainvälistä Älä laihduta-päivää. Itse koen päivän tavoitteeksi kaikenlaisten vartaloiden arvostamisen pelkän laihan ideaalivartalon asemasta, ja kyseenalaistamaan sen, onko laihduttaminen aina terveysteko. Minä olin laihana yksinäinen, epätoivoinen ja itseinhoa täynnä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki laihat olisivat.

Ajattelin itsekin sanoa siihen Instagramissa jotakin, ehkä vähän ajattelematontakin, koska laihduttaminen varjosti nuoruuteni suurelta osalta. Lähes välittömästi sain vastauksen, jonka sisältö oli kutakuinkin se, että olen todella huono esimerkki ja kauhukuva toipuvalle anorektikolle, koska eihän nyt kukaan halua näyttää tältä. Poistin julkaisuni välittömästi. Myönnettäköön, kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Olenko oikeasti jostain kauhukabinetista karannut raskausarpineni, riippatisseineni ja kadonneen leukani kanssa? Miksi minun pitäisi edes toimia minään esimerkkinä? Kenelle? Ihmisille, jotka etsivät minusta suurennuslasin kanssa virheitä, ja käyttävät karandashit kaikissa sateenkaaren väreissä kertoessaan eteenpäin ylitulkittuja havaintoja? Varmasti olen monellakin tapaa se paha, varoittava, negatiivinen esimerkki. Haluaisin olla joskus jotain hyvääkin.

Miten ruuan kanssa leikkiminen on vaikuttanut minäkuvaani? En vieläkään tykkää syödä samaa ruokaa usealla peräkkäisellä aterialla, teini-iän kaalikeitot ja soijarouhekastike muutti mun makunystyrät nopeasti kyllästyviksi. Syön mitä haluan, maku edellä. Olen jo vuosia yrittänyt opetella olemaan vähemmän herkkä muiden töksäytyksille ja kommenteille, koska torspoja mahtuu maailmaan aina. Mikä meni pieleen, mietin heikoilla hetkilläni? Milloin lopetin välittämästä uudesta kymmenluvusta? Kymmenen vuotta sitten olisin ollut 70 kilon kohdalla jo sovittelemassa köysikravattia kaulaan. Enää en halua murehtia painostani.

Minä tiedän itse syyt minkä takia olen nykyisissä mitoissani. Se ei ole todellakaan suunniteltua tai toivottua, muttei myöskään mikään maailmanloppu. Voin valottaa sen verran, että syöminen näyttelee siinä lopulta aika pientä sivuosaa. Olen ihan hyvä näin.