In somnus veritas


Kuvitella kestokrapula. Lievänä, mutta silti läsnä, ja vähintään alitajunnan haamuna. Ilman peittoa paleltaa, mutta sen kanssa tulee taas liian kuuma. Pala tykyttää kurkussa ja olo on tukala, vääntelehdin sisäisesti, vaikka makaisin liikkumatta. Siltä musta tuntuu liian monet yöt. 

Ilmanpuhdistimen hurina, puolison hengitys. Ei mitään kuorsausääniä, tikittäviä kelloja saati liikenteen jylyä. Makaan shavasanassa sängyssä, joka sijaitsee hiljaisuuden meressä. Mä vihaan tätä sänkyä, koska se tuntuu ahtaalta selliltä. 120-senttinen vankila. Tyynykin on möykkyinen, haluaisin heittää sen pois, mutta sitten alan sääliä sitä. Eihän se pahaa tarkoita, se vaan sattuu olemaan tietyn muotoinen. En aina osaa olla ajattelematta esineiden tunteita. Eikä nää unihommat varmaan onnistuisi tätä paremmin omassa, leveässä sängyssäkään, omilla tyynyilläkään. Samoja ongelmia oli omissa pellava- ja egyptinpuuvillalakanoissanikin.





Voi ihana Kruna ja ihana oma sänky... Toisinaan mulle tulee kovakin ikävä.


Unet karkaavat järjestään, jos mielessä on tekemättömiä asioita. En esimerkiksi ole tehnyt vielä keskiviikon akkadin läksyjä, ja omatunto kolkuttaa. Tekemättömien asioiden listalla painaa myös kandidaatintutkielma, joululahjat ja häämenu. Ajankohtaisasioiden aatelia siis, kosintakin uupuu ja ilmeisesti jää uupumaan. 

Omissa häissä olisi hyvää materiaalia uneksimiseen, mutta ei mun unettomuus ole mielikuvituksen puutteestakaan kiinni. Viime aikojen unifragmenteissa olen vastaanottanut juustohöylän MET-gaalapalkintona, surrut isäni umpeen muurattua rappukäytävää joka estää kouluun menemiseni, ja tehnyt haureutta parikymppisen prinssi Williamin kanssa haitariin pukeutuneen ihmisen venytellessä kylkiään soittaessaan Popcornia. Niin usein kerkeän jo livahtaa unen puolelle, kunnes hätkähdän kuviteltuun tuijotukseen, ääneen tai omaan potkaisuuni. Vips vain ja uni on tiessään.

Sängyn takana nousee hylly, joka tekee yöpöydän virkaa. Hyllyn päällä on kaoottinen kasa sekalaisia tavaroita, suihkutan pullosta laventelivettä päälleni useamman kerran yössä tukaluutta lievittämään. Laventelin sanotaan rentouttavan, laskevan verenpainetta ja laukaisevan jännitystiloja. Ja tälläkin hetkellä haaveilen valiumista.
Lähettänyt klo Ei kommentteja

Nostalgia


Aina mustiin pukeutuva teini laittoi hautajaisiin valkoiset vaatteet. Kajalilla piirrettyjä pisteitä ja kiemuroita. Irc-galleriassa Nokia 5300:lla otettuja tarkentumattomia räpsyjä, joissa imitoitu America's Next Top Modelista tuttuja kuvauksia. Aikana ennen YouTuben meikkitutoriaaleja taito piti opetella kaksiulotteisten staattisten kuvien avulla. Kävin kampaajalla vaihtamassa hiusväriä todella usein, varmaan kerran kuussa. Haaveilin liekehtivästä Rammsteinin logosta tatuoituna joko lapaluiden väliin, tai alavatsaan. Ei-edes-ensikännit vedettiin salaa yksin lauantai-iltana varmaan lähemmäs satavuotiaalla vadelmaviinillä mäkihyppyä katsellen. Toisaalta, katsoin salaa myös Hannah Montanaa. Luulin että olin niin erilainen, eikä kukaan ymmärtänyt mua. Vuosi oli kakstuhatkuus.

Joskus vuonna 2010, ellen jo aikaisemmin, haaveilin OnePiecestä ja Antti Asplundin kreikkalaisesta rististä, muistaakseni peilipinnalla. Niin paljon altistuin niille kotimaisen blogiskenen myötä. Jälkeenpäin olen miettinyt, olivatko nuo pressilahjoja? Miksi yhtäkkiä jokainen tyylibloggaaja olisi tuntenut vastustamatonta halua pukeutua jättikokoiseen muodottomaan haalariin? Piirsin ja hamstrasin myös tähtiä joka paikkaan: Nomination-koruun, sisustustyynyihin, jopa omaan lapaluuhuni. Lakkasin ja koristelin kynsiäni suorastaan maanisesti. Omaan silloiseen blogiini päivittelin sinisellä, vedenkestävällä digikameralla peilin kautta otettuja asukuvia. Värikkäitä Gina Tricotin toppeja useampi päällekkäin, vesirajahameita ja paidat solmittuna vyötärölle napittamisen sijaan. Siinä peilissä oli perhostarra, asuin silloin Itävallassa. Livejournaliin vuodatin puolestaan kaiken vaihtariangstin, mulla taisi olla kolme seuraajaa.

Otin lähikuvia tarkentaen kermavaahtokaakaon strösseleihin, tai californiamakien avokadokohtaan. Ja bilekuvia kameran sisäänrakennetulla kalansilmälinssillä, johon lisättiin muistaakseni Pixlr-nimisellä ohjelmalla aina jotain valotehosteita. Ja sumeita kuvia valosarjoista! Pikamuodinkulutukseni oli järkyttävää, samaa asua kun ei voinut käyttää kahdesti julkisesti. Varmaan suurin osa blogipostausten otsikoista oli poimittu eri biisien sanoista, ja vähintään kolmasosa Polyvorekollaaseja. Kuuntelin musiikkia käytännössä koko valveillaoloaikani. Cooliuden sinetöi VitaminWater tai Starbucks-kahvi. Oi, mitä ihanaa nostalgiaa!

Toisaalta mikään ei ole muuttunut. Olen edelleen yhtä surkea valokuvaaja, kuin viisitoista vuotta sitten, kursseista ja kehittyneemmästä tekniikasta huolimatta. Katson edelleen noloja ohjelmia, enemmän tai vähemmän salaa. Jostain syystä en juuri jaa kuuntelemaani musiikkia, mikä on sääli sinänsä. Mun mielestä on aina ollut kivaa laajentaa ihmisten musiikkitietämystä. Sitä paitsi, kuuntelen vain hyvää musiikkia.

Vielä viisi vuotta sitten vaatehuoneeni oli pullollaan hintalapullisia vaatteita. Kirjahylly täytetty korkokengillä. Vähintään puolet kuukausituloistani meni pukeutumiseen ja ulkonäköön. Mun Diorin luomivärivalikoima kattoi koko sateenkaaren kymmenessä eri sävyssä. En saanut shoppailusta endorfiinieuforiaa, vaan shoppailin siksi, koska mulle oli myyty oletus normista. Kuinka samassa asussa ei voi bilettää kahta kertaa, ja asuyhdistelmistä on pidettävä tarkkaa kirjaa. Vähintään kampaus ja korut olisi vaihdettava. Kuinka köyhältä näyttääkään, jos samat vaatteet näkyvät liian usein. Luulin, että niin kuului tehdä, koska tuntui, että kaikki muutkin ovat täysiä shopaholiceja. Aikuinenkin voi taantua teinin tasolle epävarmuudessaan. Onneksi jotkin asiat ovat muuttuneet.

Lähettänyt klo Ei kommentteja

...ja äkkiä koittaakin syyskuu

En varmasti ole ainoa, jonka mielestä tämä kesä vierähti yhdessä hujauksessa.

Yleensä juuri kesän ja syksyn murros on ollut itselleni sitä henkilökohtaisesti inspiroivinta, aikaansaavinta ja muutenkin mieluisinta aikaa. Kun voi vielä käyttää kesämekkoja, mutta ilmojen viiletessä niiden pariksi saa pukea neuleen tai nahkatakin. Kun saa aloittaa jälleen uuden lukuvuoden alastomia ihmisveistoksia opiskellen. Lapsena toivoin kesäloman olevan nopeasti ohi, jotta pääsisin kouluun tapaamaan ikätovereita, olin toisinaan hyvin yksinäinen lapsi. Joskus rakastin sitä, että voi valita uuden teesekoituksen syksyksi. Ruusua ja appelsiininkuorta, jasmiinia, bergamottia ja hapankirsikkaa, vaiko tähtianista ja lakritsijuurta? Ennen rakastin, kun ilmassa tuoksuu syksy juuri näinä elokuun viimeisinä päivinä. Tänä vuonna se tuoksuu nenääni kuolemalta.

Tänä kesänä suurin osa suunnitelmista jäi toteuttamatta. En käynyt Tromssassa, en Kilpisjärvellä, en Kolilla, en Porvoossa, en Haminassa enkä Hangossa. Sen sijaan koin yksitoista maakuntaa, puhuin kielillä ja jätin suunnittelematta ja suorittamatta. Nautin. Söin ulkona, kirjaimellisesti ulkona. Mun muassa nurmikolla, pihakeinussa, laiturilla ja kukkapenkissä. Tunsin kutsumusta riippumattoon. Kesytin perhosia. Nukuin taivasalla ja uin alasti luonnonvesissä, vuorokaudenajasta huolimatta.

Ateenan syksy on nyt vihdoin viimein virallisesti peruttu. Kaikista järkevin ratkaisu tässä maailmantilanteessa. Tänä syksynä en juuri liiku kotoa merta edemmäs lähiopetuksen ollessa yhtä lailla peruttu. Kurssitilanne puolestaan näyttää tässä samaisessa maailmantilanteessa siltä, että mulla on mahdollisuus ottaa repertuaariini vielä yksi kieli. Kuollut kieli. Jostain syystä en kuitenkaan odota innolla. Tästä tullee eräänlainen välivuosi.

Voi kesä, en olisi ollut vielä valmis päästämään irti.

Lähettänyt klo Ei kommentteja
Tilaa: Kommentit (Atom)