Jos ei tarvitse uudistua keväällä

Olen miettinyt, kuinka kevät saapuu eri tavalla eri ihmisille. Joillekin se on lähtölaukaus starttiviivalla, suunnitelmien toteuttamista, energian purkautumista. Minulle se on huokauksenomainen seisaus. Punainen valo, jossa laskuri paljastaa, milloin ollaan taas vihreällä. Milloin on lupa taas mennä. Ja pakko.

Algoritmi tuputtaa minulle muutosta sosiaalisen median välityksellä. Katso nämä julkkisten plastiikkakirurgiset muutokset. Näin opit varjostamaan nenäsi korealaisittain. Kirkasta kirpputorihopeat. Päivitä vaatekaappi, iho ja identiteetti. Vaan kun en halua kokea tarpeelliseksi tahi jaksa. Keväällä luontokin uudistuu, mutta se ei tee sitä tietoisesti. Eihän valkovuokkokaan kysele miltä tänä keväänä pitäisi näyttää. Se vaan ilmestyy, vuosi vuodelta törkeämmin, laajemmalle ja varhaisemmin.

Joskus suurin uudistus on pysyä paikoillaan, vaikka maailma sinkoilisi ympärillä kuin varhain kukkiva koivu. Aiheuttaen allergisen reaktion. Ehkä kevät ei tällä kertaa vaatisi minulta mitään. Tänä keväänä en aio kukkia varhain, enkä aikataulussa. Minä olen jo, vähän kohmeessa, vähän väsynyt, mutta ihan käyttökelpoinen.

En ole varsinaisesti saavuttanut mitään, enkä myöskään unohtanut mitään merkittävää. Mitä nyt puhelimeni tiskikoneeseen. Selvisin ilman kosteusvauriota, koska puolisoni hoksasi jääpalamuotin kaipaavan tiskausta. En kaipaa uudistusta, vaan korjausta. Kevätkin vain puskee uutta elämää halkeamiin, joihin en äkkiseltään uskoisi mahtuvan mitään. Ehkä juuri siksi, että kevät korjaa, se kantaa. Silloinkin, kun emme itse jaksa astua. Hitaasti, hiljaa, mutta varmasti.

Bodyshamingia bussissa

Mokasin tällä viikolla bussissa matkalla Suomeen. Istuin hiljaa ja yritin lukea, kun edessäoleva nainen kallisti penkkinsä äärimmilleen taakse, maaten käytännössä päälläni. Lukuhetki keskeytyi, en mahtunut enää pitämään kirjaa kädessä. Pyysin aluksi, luullakseni kohteliaasti, voisiko hän siirtää penkkiään sen verran eteenpäin, että pystyisin lukemaan. Aluksi hän esitti englantia ymmärtämätöntä, mutta etsittyäni tovin jotakin toista yhteistä kieltä, vastauskin löytyi englanniksi: "Pää kiinni ja laihduta jos on ahdasta. Sinulla ei ole oikeutta viedä kaikkea tilaa eikä tätä matkaa tehdä sinun toiveidesi mukaan."

Olen työstänyt monta vuotta omaa provosoitumista, mutta nyt pääsi lipsahtamaan. "Noin solakan luulisi mahtuvan olemaan ilman makuuasentoakin", totesin. Virhe. Nainen raivostui välittömästi, syytteli bodyshamingista ja kateudesta, kiusaamisesta ja tunsin uppoavani syvään häpeän kuoppaan. Koko bussi ei noussut taputtamaan. Sen sijaan minua tuijotettiin - en tiedä miten nainen selosti tilanteen muille matkustajille. Pyysin pari kertaa anteeksi, tuloksetta. Kiusallinen kyräily jatkui kauan. Olin se musta lammas, paha kanssamatkustaja. Vaikka halusin vain lukea rauhassa.

Tajusin toki, että olin ylittänyt rajan. Hänen kommenttinsa omasta koostani sattui, mutta eihän se oikeuta huomauttelemaan hänen koostaan. Kaikki painon kommentoiminen on ikävää. Koska hoikkuus on yhteiskunnassamme tavoiteltava asia, tunnnun pitävän siitä kommentoimista kuitenkin lievempänä ja harmittomampana. Kyse on kulttuurisesta kontekstista. Ymmärrän toki, että hoikkuuden kommentointi voi tuntua ikävältä ja kiusalliselta. Mutta se on asia, jonka moni ihminen ottaisi kehuna. Vähän sama asia kuin taivasteltaisiin että onpas sulla paksut hiukset. Ohuisiin hiuksiin kohdistuva taivastelu tuntuu pahemmalta, se tuntuu moitteelta siitä, ettei edusta hiuksiltaan ihannetyyppiä. Kun taas paksujen hiusten päivittelystä olisi helppo nostaa kuuluisa kateuskortti pystyyn.

Ylläoleva on kuitenkin lähinnä tekosyy. Kukaan ei ansaitse tulla näpäytetyksi vartalonsa vuoksi, riippumatta sen muodosta tai koosta. Annoin turhautumiseni voittaa, mikä on huono asia. Huomaan, että minulla on taipumus vastata samalla mitalla takaisin; kun painoani kommentoidaan, koen painokommentoinnin olevan ookoo minulta aloittajallekin. Välinpitämättömästi tai jopa ystävällisesti reagointi olisi kuitenkin aina parempi kun antaa sokean raivon johdattaa sanomaan jotain, jota joutuu katumaan. Kierre on katkaistava.

Tältäkin olisi vältytty, jos olisin varannut mukaani usb-johdon, jottei minun tarvitsisi säästellä akkua pitkillä bussimatkoilla. Näytöltä voi lukea hieman epämukavammissakin asennoissa. Ja vastamelukuulokkeet, etten kuulisi muiden potentiaalista ilkeilyä. Ja nenäliinapaketin kyynelten kuivaamiseen.

Laiskuus

Työpaikkani on nyt siirtynyt parisataa kilometriä pohjoisemmaksi, ja työtoimenkuvani muuttunut täysin. Työskentelen arkeologisilla kaivauksilla vielä parisen viikkoa. Hiljalleen pitäisi alkaa varaamaan kotimatkoja. Puolan eteläinen maaseutu kiehtoisi... Kiehtoisi toki Albania ja Montenegrokin, mutta niiden läpi ei halua juosta. Suomessa minun on oltava kuun vikana lauantaina - Coldplay kutsuu.

Työpäivä loppuu suunnilleen kolmelta. Sitten syömään ABC-tyyliseen tienvarsiravintolaan, josta on haastavaa saada riittävän pieniä annoksia. Kotona ollaan aivan liian aikaisin, keskellä siestaa. Hiljaisuus vangitsee tehokkaasti. Kylä alkaa heräillä vasta lähempänä iltaseitsemää, mutta työpäivät alkavat aikaisin, enkä jaksa enää riekkua myöhään. Saatan käydä luontoretkellä, naapurissa on mäkiä mitä kiivetä. Usein kuitenkin vaan makaan kapealla sängylläni hillityssä x-asennossa ja ajattelen. Minulla olisi kaikki maailman aika ja sauma kirjoittaa. Minulla olisi paljon asiaa, paljon kerrottavaa. Kulttuurieroja ja outoja käytäntöjä. Ilon ja onnen hetkiä. Mutten vaan jaksa. Ehkä joku päivä, ehkä joku päivä!