R&A 2023

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa vuosikausiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille. Oliko syynä sitten Barbenheimerin tähdittämä leffakesä, menneisyyden haamujen havinan haihtuminen vai ylipäätään kasvanut rohkeus tehdä asioita yksin myös kodin ulkopuolella, enää elokuvissa yksin käyminen ei tunnu niin väärältä. Päin vastoin, sehän on parasta omaa aikaa! Pakoa omista ajatuksista.

Kävin katsomassa Lolan, mustavalkoisen scifielokuvan tulevaisuuden manipuloinnista. Se oli kiva! Kokemuksesta innostuneena listaan oheen nyt loput intressini festivaaliohjelmistosta, joiden välillä vielä punnitsen. Koko ohjelmistotarjonnan löydät täältä!

Apolonia, Apolonia - Henkilökuva tanskalais-puolalais-ranskalaisesta taidemaalari Apolonia Sokolista.

Blackbird Blackbird Blackberry - Georgiaan sijoittuvassa elokuvassa vapaaehtoisesti vanhapiika joutuu kohtaamaan yhteiskunnan paineet ja pohtimaan omia toiveitaan punnitessaan ihmissuhteen ja vaalitun itsenäisyytensä säilyttämisen välillä.

Blancanieves - Goottihenkinen espanjalainen mykkäelokuva vuodelta 2012.

Blue Jean - 1980-luvun lopun Englantiin sijoittuvassa elokuvassa yhteiskunnan asenne queer-yhteisöä kohtaan on kielteinen, muun muassa Margaret Thatcherin konservatiivisen hallituksen hyväksymän lain uhatessa. Kaksoiselämää elävä liikunnanopettaja Jean kohtaa homobaarissa kiusatun tyttöoppilaansa, joka pakottaa hänet pohtimaan kaapista ulos tulemista.

Breaking Social - Tässä hyödynnetään dokumentteja kuluneelta vuosikymmeneltä, jotka käsittelevät esimerkiksi kysymyksiä globaalista talousjärjestelmästä ja sen vaikutuksesta ihmisiin, ääririkkaiden vaikutuksesta ja hallinnon muutosaktivismista. Elokuva korostaa hämärää politiikkaa, eriarvoisuutta ja korruptiota, jotka vaikuttavat tavallisiin ihmisiin niin kolmansissa kuin länsimaissakin.

The Chambermaid - Katsaus meksikolaisen luksushotellin siivoojan työarkeen korostaa ohessa myös luokkaeroja.

Club Zero - Uusi opettaja saapuu eliittikouluun opettamaan "tietoista syömistä", käytännössä lietsomaan syömishäiriökäyttäytymistä. Nuoret käyttävät oppeja kapinointiin ja erilaisuuden tavoitteluun, mutta käytös vaikuttaa heijastavan ennen kaikkea auktoriteettiuskollisuutta ja halua kuulua joukkoon.

Creatura - Katalonialainen elokuva kolmikymppisestä naisesta, joka ajautuu pohtimaan menneitä suhteitaan ja seksuaalitraumojaan.

The Creatures - Catherine Deneuve mykistyneenä Mylènenä pikkukylässä Ranskan maaseudulla. Mylènen puoliso Edgar kirjoittaa kirjaa, jonka henkilöhahmot perustuvat kyläläisiin.

The Edge of the Shadows - Grönlantiin sijoittuva trilleri, jossa myyttiset olennot hyökkäävät turistien kimppuun. Turistiopas yrittää saada paikallista poliisia vakuutettua, että nyt on tosi kyseessä.

Eismayer - Tositapahtumiin perustuva tarina machosta varaluutnantti Eismayerista, joka rakastuu avoimesti homoon nuoreen alokkaaseen.

Eurotrippejä -lyhytelokuvakooste - Kooste sisältää muun muassa monesti palkitun serbialaisen The North Pole -lyhärin. Myös Kypros, Liettua, Kosovo ja Romania ovat edustettuina tässä koosteessa.

Femme - Homofobisessa hyökkäyksessä uransa menettänyt mies bongaa homosaunassa yhden tekijöistä, ja alkaa hautomaan kostoa.

Film Tonight! Frame Fusion -lyhytelokuvakooste - Kuuden naisten ohjaaman lyhytelokuvan kooste, 60-luvulta nykypäivään. Film Tonight! -kollektiivin kuratoima tapahtuma juhlii avantgarde-elokuvan rohkeutta ja itsenäisyyttä, sekä sen vaikutusta nykyiseen luovuuteen.

Human Flowers of Flesh - Pienen purjeveneen naiskapteeni kiinnostuu Ranskan muukalaislegioonasta, ja päättää purjehtia Algeriaan miehistöineen.

In Flames - Pakistanilainen psykologinen kauhuelokuva, joka ottaa kantaa naisten ahdinkoon patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Patriarkkansa kuoleman jälkeen perhe kamppailee selviytymisen haasteiden kanssa. Äidillä on kaksi lasta elätettävänä, ja traumaattiset muistot ja menneisyyden haamut häiritsevät tytärtä. Elokuva kritisoi yhteiskunnallisia, absurdeja naisiin kohdistuvia sääntöjä ja rajoituksia, esitellen tukahduttavaa ilmapiiriä.

Kimpassa 99- Lukas Moodyssonin klassikko Kimpassa sijoittui tukholmalaiseen 70-luvun kommuuniin. Nyt vanhat kokoontuvat syntymäpäivien viettoon tässä ysärin lopulle sijoittuvassa elokuvassa.

A Letter from Helga - Islannin syrjäisillä vuonoilla 1940-luvulla nuori maanviljelijä nimeltä Bjarni ajautuu intohimoiseen ja tietenkin kiellettyyn romanssiin nuoren runoilijan Helgan kanssa.

Medusa Deluxe - Kampaajakilpailun taustalta paljastuu murhamysteeri. Yksi kilpailijoista löydetään kuolleena, mikä luo eripuraa erittäin intohimoisesti hiusmuotoiluun suhtautuvassa yhteisössä.

Mummola - Tämä kiinnostaa ennen kaikkea omien Lahtitraumojeni vuoksi :D The Nature of Love - Filosofian opettaja Sophia elää pintapuolisesti täydelliseltä vaikuttavaa elämää, kunnes hän tapaa rosoisen Sylvainin, ja heidän välilleen kehittyy voimakas intohimoinen suhde. Kuitenkin heidän erilaiset taustansa alkavat nopeasti muodostaa ylitsepääsemättömiltä vaikuttavia esteitä suhteelle.

Nightsiren - Muut sisarukset pakenivat vihaista äitiä jo lapsena, mutta Šarlotta jäi ainoana jäljelle. Hän palaa vuosien jälkeen lapsuuden kotikyläänsä mystisen kirjeen perässä. Tereza Nvotován ohjaama folk-kauhudraama käsittelee synkkiä teemoja, kuten patriarkaalista väkivaltaa ja naisten itsenäisyyttä vanhoillisissa yhteisöissä, luonnonkauniissa synkän kosteissa metsämaisemassa.

The Old Oak - Kaupungin viimeisen pubin ympärille sijoittuva elokuva käsittelee Syyrian pakolaisten kokemuksia heidän asettuessa kituvaan entiseen kaivoskaupunkiin Koillis-Englannissa, sekä muutaman harvan kaupungin alkuperäisasukkaan suhtautumista uusiin tulokkaisiin.

On the Adamant - Dokumentti Seinen varrella sijaitsevasta terapeuttisesta taidekeskuksesta, jossa mielenterveysongelmaiset harjoittavat käsitöitä ja musiikkia. Kahden yhteiskunnallisesti ja poliittisesti toisistaan eroavan kaupunginosan välissä sijaitseva keskus korostaa asiakkaidensa roolia yhteiskunnallisina väliinputoajina, korostaen kuinka taideterapia ei yksinään ole täydellinen ratkaisu.

Palimpsest - Molekyyligenetiikan tohtorin toteuttama kotimainen scifielokuva, jossa ikäihmisille tarjotaan kokeellista geeniterapiaa joka nuorentaa heitä, mutta säilyttää kaikki muistikuvat.

Past Lives - Valtavasti ennakkohypetetyssä korealaisessa draamassa lapsuudenystävät kohtaavat uudelleen parinkymmenen vuoden jälkeen.

The Pod Generation - Satiirinen scifielokuva ihmisyyden ja inhimillisyyden korvaamista tekoälyllä ja teknologialla. Terapeuttina toimii vehreä, kukkiva silmämuna ja lapset tehdään ulkoisissa muovikohduissa - melkein kuin Mandalorianissa.

Poor Things - Visuaalisesti näyttävässä steampunk-maailmaan sijoittuvassa scifielokuvassa seurataan Emma Stonen näyttelemää Bellaa, joka on eksentrisen kirurgin luomus, lapsi aikuisen ruumiissa. Naiivi ja impulsiivinen Bella pyrkii kartuttamaan kokemuksia, löytämään itsensä ja pakenemaan kotitalostaan, josta hän ei saa poistua.

Reality - Sydney Sweeneyn näyttelemä Reality Winner on FBI:n mielestä uhka valtion turvallisuudelle. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja aitoon äänitteeseen Winnerin pidätyksestä ja kuulusteluista vuoden 2016 vaalien asiakirjavuotoihin liittyen, sekä se yrittää tuoda esiin Winnerin taustoja ja kokemuksia, jotka lopulta motivoivat hänet vuotoon.

Return to Reason - Man Ray käsittelee vuoden 1923 elokuvassaan suhdettaan Kiki de Montparnasseen surrealismin ja dadaismin keinoin. Elokuva haastaa vanhakantaisen käsityksen miehen katseesta esittelemällä Kikin aktiivisena, voimakkaana subjektina. Vastikään restauroidut Man Rayn elokuvat esitetään nyt modernin musiikin säestämänä.

The Survival of Kindness - Nainen on lukittu häkkiin keskelle kuumaa ja kuivaa autiomaata. Hän pakenee häkistä ja aloittaa vaellksensa takaisin kohti kaupunkia sivistyksen pariin. Matkallaan hän havaitsee kuitenkin sivistyksen rippeiden asteittaisen haihtumisen.

Villi leikki - Turun saaristo toimii näyttämönä draamalle, jossa sadomasokismista innostunut pariskunta käy lopulta valtataistelua leikin saadessa molemmista heidän huonot puolensa esiin.

Wild Game - Islantilaisella ystäväporukalla ei ole salattavaa toisiltaan. He päättävät pitää yhden illan aikana puhelimensa lukitsemattomana, lukea viestit ääneen ja kuunnella saapuvat puhelut kaiuttimen kautta. Taustalla idealle on ulkokultaisessa perheessä kupliva mustasukkaisuus ja epäluuloisuus puolisoaan kohtaan. Tässä elokuvassa on kammerspiel-henkeä.

The Zone of Interest - Saksan miehittämään Puolaan ja vuoteen 1943 sijoittuva elokuva seuraa natsiupseerin vaimoa ja omistautunutta äitiä, joka pyrkii säilyttämään idyllisen perhe-elämänsä ympäröivästä holokaustista huolimatta. Elokuva käsittelee tahallisen tietämättömyyden teemoja ja moraalisen ihmiskäytöksen monimutkaisuutta.

Irtiotto

Vietin juuri reilun vuorokauden Turussa. Enhän kuin pari viikkoa sitten uhonnut, että en lähde lomalle minnekään.

Olemme lomailleet pariskuntana vähän. 2017 kävimme Berliinissä ei-pariskuntana, 2018 Tukholmassa kaverin synttärireissulla. 2020 reissasimme pari yötä matkailuautolla Pohjanmaan seudulla. Sitten Svante muutti meille, ja olemme pyrkineet tarjoamaan kissalle turvallisen ympäristön, jossa vähintään toinen aikuinen on aina yöllä paikalla. Päiväreissuja olemme tehneet kotimaassa paljonkin. Toki meillä on myös mahdollisuus viettää kesiä maalla, mutta olen vähän kahden vaiheilla voiko tuota kutsua lomaksi. Varsinkin, jos Svante on mukana.

Kuten aina, reissulle lähdettiin suurin suunnitelmin. Molemmilla oli linnat mielessä, toisella Turun Linna ja toisella Samppalinnan maauimala. Haaveissa vilisi monia ruokapaikkoja, iltakävely jokirannassa ja lasilliset jos ei muutamatkin opintojen parista tuttujen turkulaisten turkulaistuneiden ihmisten kanssa. Mutta koska matkailtiin fiiliksen mukaan, loma meni laiskotteluksi. Eikä hengailtu yhdenkään paikallisen kanssa. Ei edes Matin ja Tepon.

Linnaan toki päästiin, koska olimme varanneet hotellin ja kylpylän Kakolanmäeltä. Muurien sisäpuoli oli niin vetovoimainen, ettei muualle halunnut mennä. Vanhan lääninvankilan tiloihin pykätyn hotellin huoneet on rakennettu nähdäkseni kolmesta sellistä. Sellien holvikaaret olivat vielä näkyvissä, mutta vaikutelma ei ollut mielestäni liian teennäinen. Vankilafiiliksen tunnistaa käytävältä, jossa vanha portaikko on yhä käytössä. Kokonaisuutta on pehmennetty toki maalilla ja kokolattiamatolla, mutta historiaa ei ole liikaa häivytetty. Ala-aulan seinälle oli ripustettu kahleet, ja sisäinen koiranleukani olisi halunnut yrittää kysyä niitä lainaan huonepalvelusta. Alkuperäisiä, mihinkään johtamattomia(ko?) matalia sellinoviakin näkyi vielä käytävillä. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvia...

Meidän syymme matkustaa Turkuun oli ennen kaikkea vanhan keskusvankilan tiloihin viime vuoden lopulla avattu Kakola Spa. Kylpylä on suunniteltu nimenomaan aikuiseen makuun, ja oli mielestäni täydellinen seesteisyyden tyyssija. Vierailimme lapsilta kiellettynä aikana. Kylpylässä vallitsi ylellisyyden tuntu, kollektiivinen hiljaisuus ja kohteliaisuus kävijöiden kesken. Kylpylässä oli kaksi isoa allasta, suolainen ja vielä suolaisempi. Isoin allas on varustettu porepaikoilla, baaritiskillä ja pöytäryhmillä. Voimakkaasti suolattu allas oli astetta ellei kahta viileämpi, ja sijaitsi lasiovien toisella puolen. Lisäksi oli istuskelun mahdollistava kuuma-allas ja seisoskelun mahdollistava kylmäallas, sekä osasto erilaisille suihkuille ja saunoille.

Kylpyläreissuja ei juuri ole tullut harrastettua lapsuuden jälkeen, joten vertaan nyt Kakola Spata lähinnä ysärikokemukseen suomalaiskylpylöistä. Nautin erityisesti valaistuksesta ja akustiikasta. Kun paikkaan ei ole rakennettu mitään liukumäkiä, korkeutta ei tarvita. Tilassa ei kaiu läheskään niin paljon, kuin muistan kylpylöissä kaikuneen. Valaistus oli lämmin ja pehmeä, muttei himmeä. Seiniä koristivat suuret panoraamakuvat suomalaisesta saaristosta. Ehkä jonkinlainen epäaitous on se, joka minua lapsena ärsytti kylpylöissä. Tekokasveja, muovikallioseinää, kirkkaita kelmeitä valoja... Tarkoituksena ilmeisestikin jäljitellä tropiikkia. Niitä ei Kakola Spasta löytynyt.

Outoja valoja ja ääniä löytyi sen sijaan saunaosastolta. Yrtinvivahteisen havusaunan äänimaailma muistutti mielestäni vedenkeitintä. Kivisaunassa kirskui. Vaihtuvin värivaloin valaistu höyrysauna soitti nappia painamalla lokkien kirkunaa ja ukkosen jyrinää, ja sylki päälle kuumaa vettä ja höyryä. Ilmeisesti näillä olisi kuulunut olla jokin lämpötilaero. Takuulla kylmää kyytiä tarjosi lumisuihku, joka oli ilmeisesti ollut kovalla käytöllä; lattia oli loskan peitossa. Lisäksi lisämaksusta oli saatavilla jos jonkinmoista hoitoa. Parihoito simpukassa kuulosti jännittävältä, mutta meiltä ei lopulta löytynyt kanttia varata sitä. Maata nyt kumppaninsa kanssa jossakin tärisevässä simpukkasängyssä.

Jatkoimme iltaa vielä naapurissa Ravintola Kakolanruusussa, joka muuten vastaa myös kylpylän allasbaarin tarjoiluista. Paikka oli nappivalinta! Kylpylästä raukeana ei houkuttanut vaeltaa yhtään kauemmaksi ruuan perässä. Ravintolassa oli paljon jänniä yksityiskohtia, tuonne olisi voinut mennä silmälasit päässä katselemaan. Lista oli kunnianhimoinen, ja kaikki annokset on tarkoitettu jaettaviksi. Nämä ovat aina vähän vaikeita konsepteja puolisoni kanssa. Kun on niin terveyssyistä johtuvia rajoitteita kuin eriäviä makujakin, saa aina olla virnuilemassa ei me haluta jakaa hehheh. Pääsisipä joskus jakamaan maistelumenun! Valitsimme listalta kaksi alkuruokaa ja pääruuan. Alkuruuat minulle. Henkilökunta suhtautui oikkuihimme hienotunteisesti.



Myönnetään, tutustumishaluja Turkuun latisti myös funikulaarin toimimattomuus. Alaspäinhän on helppo mennä, mutta ylös ei sitten niinkään. Vaikka mäkien kipuaminen on yleensä ollut olennainen osa kaikkia reissuja, se ei ole minulle kuitenkaan itseisarvo. Kun mäelle kerran oli noustu, alas päätettiin lähteä vasta kun oli pakko. Meemihissin paluusta käyttöön tiedotettiin alle tunti mäeltä poistumisemme jälkeen. Joskus se on pienestä kiinni.

Kappale kauneinta Turkua jäi lopulta uskoakseni näkemättä. Me näimme Turkua sen verran, mitä kävelymatka Kupittaan asemalle tarjoaa. Arkkitehtoniset yksityiskohdat ilahduttivat niin joen varrella kuin muuallakin. Itse Kakolanmäki oli miljöönä keskeneräinen, tuulinen ja muuttuva. Rakennustyömaata näkyi ja kuului paljon, mutta onneksi vankiloiden paksut seinät takasivat sisäisen rauhan. Alue hakee vielä luonnettaan, mutta uskoisin kohteen näyttävän jo ensi kesänä ihan erilaiselta. Potentiaalia on ja paljon.

Syyttävät sormet osoittelevat ilmastoahdistuksen nimissä

Omassa somekuplassani on viime päivinä kuohuttanut useampien matkailuvaikuttajien kannanotot ilmastokeskustelusta, ja sen keskittymisestä lentomatkailusta arvosteluun. Keskustelussa on ollut useita hyviä pointteja, kuten vastuun sysääminen yksilöille valtaapitävien sijasta. Ihmiset nokittelevat keskenään, onko laivamatkaileva pahempi ihminen kuin lentävä. Tai lapseton sekasyöjä vegaania. Mistä ne vaatteet ostetaan, ja kuinka usein? Entä Kiina ja Intia? Harvanpa meistä elämäntyyli kestää lähempää tarkastelua.

Silti en voi olla kyseenalaistamatta ihmisten tarvetta matkustaa. Yksilön olisi hyvä pohtia, montako kertaa vuodessa on tarpeellista päästä lentäen reissuun. Toiselle se on kerran, toiselle kaksitoista. Mun on ollut helpompi haudata lomalennot, kuin muuttua kertalaakista vegaaniksi. Ihmisillä on ehkä luontainen tarve puolustaa omia valintojaan. Onko hyökkäys paras puolustus? On syyteltävä muita, jotta itse saa paistatella hyvässä valossa.

Lentämistä puolustellaan nykyään argumentilla, että hiilidioksidipäästöt ovat vain 2% ihmisen aiheuttamista päästöistä. Tässä jätetään huomiotta paitsi kaikki ne muut päästöt, että koko päästösatsin pruuttautuminen suoraan ilmakehään. Kokonaisvaikutus on siis suurempi, kuin tuo pienenä korostettu luku. Kun otetaan huomioon, kuinka pieni osa ihmisistä lentää koskaan (ja heistä vielä pienempi osa säännöllisesti), tuo kahden prosentin päästömäärä alkaakin vaikuttaa yllättävän suurelta.

Vaikuttajakulttuurissa minua ärsyttää keinotekoinen rajanveto yksilön ja brändin välillä. Influensserin tekemä yhteistyöreissu on työmatka, eikä mikään lomareissu. Mutta onko matkailuvaikuttaja enää yksilö, jos hän tekee työmatkan yrityksensä nimissä, ja saa siitä tuloja? Kuinka paljon siellä käydään keloja että eihän tämä Riviera muuten kiinnostaisi mutta pakko mennä kun on tämä työmatka... Jos ilmiötä kritisoi, se tulkitaan helposti henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Ilkeä ei tarvitse olla, mutta vaikuttajat unohtavat tai haluavat unohtaa mielestäni liian helposti oman sisällöntuottonsa vaikutuksen. Kuinka monelle herää tarve lähteä sinne Rivieralle luontaisesti, kuinka monelle näkemästään kaupallisen yhteistyön sisällöstä? Vaikka sinänsä yksilö vain esittelee ylellistä elämäntyyliään, kuinka moni seuraajista pyrkii saavuttamaan itselleen samaa?

Tätä olen itsekin pohtinut, kun olen höpöttänyt someeni omia reissujuttujani. Herätänkö joissakin tarpeen lomailla? Kuinka moni suhteuttaa vinkkini omien mukavuusvaatimuksiensa mukaiseksi, eikä välttämättä käyttäydykään kunnioittavasti luonnonpuistossa? Hyödyntää monikansallisia yhtiöitä paikallisten pikkuyrittäjien sijaan? Mikä pahinta, loukkaa paikallista kulttuuria? Esimerkiksi tilaamalla Italiassa cappuccinoa iltapäivällä.

Olen viime aikoina pohtinut omaa haluani ja oikeuttani matkustaa. Itken Italiaikävää, haaveilen rantapäivästä, himoitsen viikunaa suoraan puusta. Tahdon maata puhtaissa lakanoissa kaikki ikkunat auki! Tahdon istua tuntitolkulla itävaltaperheeni kanssa aamupalapöydässä. Näillä näkymin tänä vuonna en ole menossa minnekään. Korkeintaan Tarttoon, mutta passinikaan ei ole voimassa. Sen uusiminen tuntuu toistaiseksi kohtuuttoman vaikealta haasteelta. Pyrin muutenkin omistamaan vain sellaisia asioita, jolle minulla on käyttöä. Jos en matkusta, tarvitsenko passia lainkaan?

Kiillotanko vain sädekehääni, koska todellisuudessa minulla ei ole tarvetta lentää mihinkään? Minulla on ollut ja tulee olemaan aikaa mennä maateitse Norjaan ja Italiaan kurssittamaan itseäni. Pystyvätkö muut vastaavassa tilanteessa käyttämään ylimääräisen viikon matkustamiseen? Olen joskus matkustellut paljon ja harkitsematta. Tuntuu hassulta ajatella tämän olevan vasta ensimmäinen vuoteni, kun en poistu Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuinka usein matkailu onkaan toiminut minulle vain pakokeinona arjesta?

Maata pitkin matkailukin aiheuttaa päästöjä. Laivoista puhumattakaan. Sähköinen lentäminen kehittyy, ja pianhan lentomatkailu on taas ekologista! Jep, kehitys kehittyy. Voisinpa nähdä kristallipallostani milloin tämä on mahdollista. Kuinka kauas sähkön voimalla voi lentää? Kohdistuuko sähkölentokoneiden tuottamiseen samoja ongelmia, kuin sähköautojen? Ja onko tästä koskaan syrjäyttämään verovapauden avulla keinotekoisesti halpaa lentokerosiinia? Toistaiseksi lentoyhtiöiden ympäristösuunnitelmat vaikuttavat pyörivän kompensaatioiden ympärillä. Vaikka tulevaisuus voi olla hyvä, miksi tukea tällaista yritystoimintaa tässä hetkessä?

Silti, keskustelun pyöriessä whataboutismien ympärillä, en voi olla miettimättä mitä epäkohtien esillenosto on toisilta pois. Kuka tahansa voi pohtia omien valintojensa merkitystä ympäristön kannalta, oli kyseessä sitten lapsiluku, yksityisautoilu tai vaikka käytetty elektroniikka. Miksi ei voi tarkkailla monia osa-alueita ja kehittää toimintaansa? On vain hyvä lisätä tietoisuutta esimerkiksi ruuantuotannon päästöistä, eläinperäisen ruuan vähentämisestä ja tuontielintarvikkeiden epäekologisuudesta. Toisaalta, rajansa kaikella. Minut on hiljennetty lentokeskustelusta argumentilla "ylipainoiset ne vasta päästöjä aiheuttavat, koska ruokaa ja materiaaleja menee enemmän". Kukaan ei varmasti koskaan ole riittävän hyvä. Mutta on hyvä herätellä kaikkia ihmisiä pohtimaan, kannattaisiko omia tottumuksiaan muuttaa.