Saatana saapui

Nämä junan ikkunasta avautuvat perivenäläiset näkymät toivottivat minulle hyvää huomenta jossakin Moskovan esikaupunkialueella torstaiaamuna, heinäkuun toisena päivänä.

Jos jonkun virheen reissulla tein, oli se Leninin mausoleumin näkemättäjättäminen. Sen siitä saa kun ei ota asioista selvää, kilometrin pituinen jono punaisen torin laidalla riitti minulle turn offiksi. Jälkeenpäin mua osattiin infota että mausoleumiin ei jäädä asumaan, vaan pitkäkin jono liikkuu nopeasti. Ja Leninin raadon näkee maksutta, mutta vain kahtena tai kolmena päivänä viikossa ja vain muutamana tuntina kerrallaan.

Myötähäpeäannoksen tarjosi kanssasuomalaiset, kun koko perhe muksusta mummoon oli lähtenyt Moskovaan. Siellä hiljaisessa ja rauhallisessa puistossa pistivät huutaen menemään kutakuinkin näin:
"On se kyllä niin järkyttävää kun näitä Leninin patsaita on joka puolella täällä... Tules Kylli-Spiruliina katsomaan!" 
"Voi kamalaa, se Leninin aika oli ihan hirveää. Nämä venäläiset ovat ihan eläimiä kun tuollaista miestä ihailevat! Katsos pikku Iisakki, tuo on sen pahan sedän patsas taas..."
Terveisiä vaan perhe Pällille jos tätä luette. Kyseessä oli Aleksanteri II:n patsas.

Moskovaa pidetään kylmästi Venäjän tärkeimpänä bisneskaupunkina, jossa kulttuurinnälkäisille ei ole oikein mitään tarjolla. Pietari kun on se virallinen kulttuuripääkaupunki. Mielestäni kahtiajako ei ole noin mustavalkoinen. Keisarillisen Pietarin ja sosialismijäänteisen Moskovan erot toki huomaa ihan katukuvassa.

Kremlin vahtikissa

Toinen paha virhe oli mennä ei-nälkäisenä Russkie Sezonyyn illalliselle. Silmät olisivat voineet syödä koko ruokalistan, mutta kun tietää omat rajansa... Missään muussa ravintolassa en ole saanut keittiön tervehdystä pelkän alkuruuan tilatessani. Miljöö lämpimänä kesäiltana oli mitä mainioin, mutta ei nuo sisätilatkaan hassummat ole.

Moskovassa rahan arvo unohtuu nopeasti, kun lompakko on tuhatlappusia pullollaan. Ei ole mitään höpöhöpöä jos väittää Moskovaa megakalliiksi kaupungiksi. Rahaa paloi aivan älyttömästi, kenties enemmän kuin yhtenäkään tavallisena arkipäivänä elämässäni. Kun en edes ostanut omasta mielestäni mitään!

Perjantaipäivänä sitten realismi ja ketutus sitten iski vasten kasvoja. Lähes jokareissuinen tuttavuus, hajonnut muistikortti ilmoitti olemassaolostaan. Ja tuhatkunta kuvaa poismenostaan. Mä en sitten ikinä, ikinä ikinä opi! Onneksi olin kautta reissun räpsinyt menemään myös puhelimella, jotain muistoja jäi jäljelle. Mun on ihan turha edes kantaa tota kameraa mukana, en ikinä muista varamuistikorttiakaan. Hyvälaatuiset reissukuvat ja kasariysärityylin matka-albumit jääkööt edelleen haavelistalle.

Metro

Mogwai - Letters to Metro

En pelkää metroja. Tunnelijunat ovat mun mielestä sympaattisia, ja ehdottomasti näppärin keino liikkua suurkaupungissa. Paitsi Helsingissä, joskin Helsingin mieltäminen suurkaupungiksi saattaa olla hieman kyseenalaista.

Moskovan metro on valtava hullunmylly. Kuin aikamatka neuvostoajalle, lähes jokainen asema on oma sosialistinen taideteoksensa. Itse asiassa metroverkosto on maailman neljänneksi vilkkain ja kuudenneksi pisin. Yksitoista linjaa, ja keskeiset linjat yhteensitova ympyrälinja. Ruuhka-aikaan metro olisi varmasti klaustrofobisen painajainen. Ei siellä nytkään saanut aina väljillä vesillä seilata.

Aikoinaan Stalin valitsi maan parhaat arkkitehdit ja taiteilijat luomaan metroverkostoa, tuodakseen propagandataiteen lähelle kansaa. Asemien koristeluissa ei kitsasteltu. Lopputulos on aika mykistävä vielä tänäkin päivänä. Vaikka sosialistinen Neuvostoliitto on nykyään kapitalistinen Venäjä, ei metroasemia ole riisuttu alkuperäisasuistaan. Sirpit ja vasarat ovat edelleen liittoutuneina seinillä.

Ostin 24 tunnin metrokortin, joka maksoi noin kolme euroa. Hotellin check-inniä odotellessani sitten huristelin metrossa muutaman tunnin ajan, linjalta toiselle, kilometrikaupalla. Onneksi Moskovan metrolle on tyypillistä avoimet asemat keskilaiturilla, jolloin asemia saattoi ihailla vaunusta poistumattakin. Useimmiten toki poikettiin laiturille odottamaan seuraavaa junaa, vuoroväli kun oli alle kolme minuuttia. Neuvostotaiteen näyttely pilkkahintaan, jalkoja säästellen.

Legendaarisen Metro-2:n sisäänkäyntiä en löytänyt. Sellainen tuskin sattumalta tulisikaan vastaan.

Smíšený

Tekniikan ihmelapsena en sitten osannutkaan ajastaa kuin yhden postauksen Venäjäreissun ajaksi - ei se mitään, tullaan näiden kanssa nyt todella jälkijunassa! Toivottavasti ei reissupostaukset vielä tursua korvista ulos. Kesä on tällaista aikaa.

Vaikka Prahan neitsytmatkastani ei ollut kuin viisi vuotta, jotkut asiat olivat jääneet armottomasti unholaan. Saati tuo villitsekki, joka oli ihan tuntematonta vyöhykettä itselleni. Uusia havaintoja ja tapoja tuli tehtyä ja opittua joka päivä. Kuvat ja teksti eivät aina liity toisiinsa tippaakaan, mutta nämä olisi sääli jättää julkaisematta.

Praha on tarinoiden ja legendojen kaupunki. Niin uusien, kuin ikivanhojenkin. Todella moni keskiaikaan sijoittuva elokuva kuvataan Prahassa, ja bongasin kaduilla kulkiessa pari tulevaa paikkavarauksta kuvauksien ajaksi.

Suosikkini vanhoista prahalaislegendoista on taru valkoisesta Šemík-hevosesta, joka pelasti isäntänsä, maanviljelijä Horymirin. Kullanhimoinen prinssi Kresomysl määräsi kaikki maanviljelijät kaivostyöläisiksi saadakseen lisää kalleuksia. Horymir kapinoi prinssiä vastaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Viimeisenä toiveenaan Horymir tahtoi ratsastaa ympäri Vyšehradin linnan tilusten valkoisella Šemíkillään. Kun toive pantiin toteen, Horymir kuiskasi jotakin Šemíkin korvaan, joka juoksi linnan muureja päin ja loikkasi yli koko Vltavan. Valtava loikka uuvutti Šemíkin, ja viimeisenä toiveena tämä pyysi Horymiria hautaamaan hänet. Horymir toteutti hevosensa tahdon. Vaikka hauta on sittemmin kadonnut, Šemíkin sanotaan nukkuvan Vyšehradin rinteessä. Valmiina jälleen heräämään kun hänen apuaan taas tarvitaan.

Tsekkiläiset voidaan karkeasti jakaa lännen böömiläisiin ja idän määriläisiin. Kansoilla on viha-rakkaussuhde, erityisesti määrin alueen ihmiset mieltävät itsensä ensisijaisesti juuri määriläisiksi eikä tsekkiläisiksi. Brnossa böömiläisen Prahan kehuminen johti murhaaviin katseisiin ja "mitäpä sinä ulkkari mistään ymmärrät"-toteamuksiin.

Postimerkkejä ei saa melkein mistään! Paitsi postista, loogisesti. Jotkin turistikaupat myyvät postimerkkejä, mutta vain heiltä ostettuihin kortteihin. Tämä näkyi luonnollisesti korttien hinnoissa. Postissa jonot ovat tuhottoman pitkät ja pelkkien postimerkkien ostosta sai paheksuvia katseita, mutta Prahan pääposti on onneksi kaunis rakennus!

Korkkareiden käyttäjälle Praha on painajainen! Silloin viisi vuotta sitten en muita kenkiä käyttänytkään, nyt hämmästelin miten olen pystynyt painamaan tuolla avokkaissa. Jokainen katu vaikutti olevan kivikatu, joko mukulakivenä tai muuna. Omat korkokenkäni jäivät laukun pohjalle koko reissun ajaksi, vaikka Brno oli inhimillisempää asvalttiviidakkoa.

Tsekeissä puistojuopottelu on ankarasti kiellettyä. Vaikka katuruokamyyjät yrittävätkin tuputtaa mukaan olutta sanoen sen olevan täysin sallittua. Juopotteluksi lasketaan myös alkoholijuoman esilläpito, avaamattomankin. Tämän saimme karvaasti kokea.

Jos Praha olisi väri (tai metalli), se olisi kultainen. Prahassa rakastetaan kultaa! Kultaa on joka kadunkulmassa, kellotornissa ja koristeornamentissa. Aikoinaan Praha oli alkemistien tyyssija, ja Kaarle IV määräsi 1300-luvun loppupuolella linnantornit kullattavaksi, valtakunnanlamasta huolimatta.

Mun ehdoton suosikkikaupunginosani Prahasta on Malá Strana, pieni puoli. Malá Strana on pullollaan pikkuliikkeitä, ravintoloita, kansankuppiloita, hiljaisia kujanpätkiä ja kauniita sisäpihoja. Ensi reissulle varaan hotellinkin sieltä!