Saatana saapui

Nämä junan ikkunasta avautuvat perivenäläiset näkymät toivottivat minulle hyvää huomenta jossakin Moskovan esikaupunkialueella torstaiaamuna, heinäkuun toisena päivänä.

Jos jonkun virheen reissulla tein, oli se Leninin mausoleumin näkemättäjättäminen. Sen siitä saa kun ei ota asioista selvää, kilometrin pituinen jono punaisen torin laidalla riitti minulle turn offiksi. Jälkeenpäin mua osattiin infota että mausoleumiin ei jäädä asumaan, vaan pitkäkin jono liikkuu nopeasti. Ja Leninin raadon näkee maksutta, mutta vain kahtena tai kolmena päivänä viikossa ja vain muutamana tuntina kerrallaan.

Myötähäpeäannoksen tarjosi kanssasuomalaiset, kun koko perhe muksusta mummoon oli lähtenyt Moskovaan. Siellä hiljaisessa ja rauhallisessa puistossa pistivät huutaen menemään kutakuinkin näin:
"On se kyllä niin järkyttävää kun näitä Leninin patsaita on joka puolella täällä... Tules Kylli-Spiruliina katsomaan!" 
"Voi kamalaa, se Leninin aika oli ihan hirveää. Nämä venäläiset ovat ihan eläimiä kun tuollaista miestä ihailevat! Katsos pikku Iisakki, tuo on sen pahan sedän patsas taas..."
Terveisiä vaan perhe Pällille jos tätä luette. Kyseessä oli Aleksanteri II:n patsas.

Moskovaa pidetään kylmästi Venäjän tärkeimpänä bisneskaupunkina, jossa kulttuurinnälkäisille ei ole oikein mitään tarjolla. Pietari kun on se virallinen kulttuuripääkaupunki. Mielestäni kahtiajako ei ole noin mustavalkoinen. Keisarillisen Pietarin ja sosialismijäänteisen Moskovan erot toki huomaa ihan katukuvassa.

Kremlin vahtikissa

Toinen paha virhe oli mennä ei-nälkäisenä Russkie Sezonyyn illalliselle. Silmät olisivat voineet syödä koko ruokalistan, mutta kun tietää omat rajansa... Missään muussa ravintolassa en ole saanut keittiön tervehdystä pelkän alkuruuan tilatessani. Miljöö lämpimänä kesäiltana oli mitä mainioin, mutta ei nuo sisätilatkaan hassummat ole.

Moskovassa rahan arvo unohtuu nopeasti, kun lompakko on tuhatlappusia pullollaan. Ei ole mitään höpöhöpöä jos väittää Moskovaa megakalliiksi kaupungiksi. Rahaa paloi aivan älyttömästi, kenties enemmän kuin yhtenäkään tavallisena arkipäivänä elämässäni. Kun en edes ostanut omasta mielestäni mitään!

Perjantaipäivänä sitten realismi ja ketutus sitten iski vasten kasvoja. Lähes jokareissuinen tuttavuus, hajonnut muistikortti ilmoitti olemassaolostaan. Ja tuhatkunta kuvaa poismenostaan. Mä en sitten ikinä, ikinä ikinä opi! Onneksi olin kautta reissun räpsinyt menemään myös puhelimella, jotain muistoja jäi jäljelle. Mun on ihan turha edes kantaa tota kameraa mukana, en ikinä muista varamuistikorttiakaan. Hyvälaatuiset reissukuvat ja kasariysärityylin matka-albumit jääkööt edelleen haavelistalle.