Maailman kaunein kauppakeskus

Moskovan maailmankuulu luksustavaratalo on nimeltään GUM eli Glavnii Universalnii Magazin. Päätavaratalo. Olkoonkin, että GUM on länsimaisten luksusmerkkien kansoittama, silti se on vielä tänäkin päivänä Moskovan tärkein kauppakeskus.

Neuvostoaikana tavaratalo ehti toimia niin propagandakeskuksena, toimistorakennuksena, hautamausoleumina Stalinin vaimolle, kuin neuvostotyylisenä pitkien jonojen kauppanakin. Nykyään kauppakeskus on kukkameren valtaama. Niin sisältä kuin ulkoakin. Ensimmäinen paikka Moskovassa, missä mykistyin ihastuksesta. On joko ironista tai kuvaavaa, että kohde oli juuri shoppailuparatiisi. Kaupallisessa nykymaailmassa. Venäjällä, joka on monen silmissä ja mielessä edelleen kommunistinen takapajula. Mitä Venäjältä muka voisi ostaa?

Musta tuntuu, että Venäjällä joka kaupassa on jatkuvat alennusmyynnit. Alennuksen voi tässä tapauksessa pistää lainausmerkkeihin. Hinta on sama, alennus on vain mainossana. Niin oli GUMissakin, hassua ajatella esimerkiksi alennus-Birkiniä, jota kävin harkitsemassa Hermèsin liikkeessä. Legendaarisesta jonotuslistasta ei ollut tietoakaan.

Ruplan huono kurssi järkyttää mua tänäkin päivänä. Olen Venäjällä kuin mummo, joka sitkeästi muuttaa markat euroiksi. Mulle alle 40 ruplaa on edelleen yksi euro. En halunnut ostaa sata ruplaa maksavaa jäätelöä kioskista, koska pidin sitä liian kalliina. Nykykurssilla se olisi puolitoista euroa. Kaksi euroa on kolikko eli vähän, sadan ruplan seteli on seteli. Iso raha! Mun on niin vaikea sisäistää, että tuhat ruplaa on alle 20 euroa. Rahan arvo ei ole stabiili, mutta minä mummoudun vuosien saatossa.

Strelka Bar

Ehdottomasti käymisen arvoinen rafla Moskovassa on Strelka Bar! Varsinkin näin kesäaikaan, toi terassi on mieletön! Terassilla saa nauttia sangen kansainvälisestä ilmapiiristä, ja nätistä näkymästä Moskova-joelle sekä Kristus Vapahtajan Katedraalille. Kyllä, the Pussy Riot-kirkolle.

Strelka Bar on arvostetun Strelka-instituutin arkkitehtiopiskelijoiden sivuprojekti, jonka kaikki tuotto menee lyhentämättömänä opistolle. Listalta löytyy todella paljon kasvisruokia, myös täysin vegaanista ruokaa. Ei todellakaan tyypillistä Venäjällä, jossa kasvisruoka on useimmiten tehty lihaliemeen, koska "ruuan pitää maistua." Ja kala ja kananmuna ovat vihanneksia.

Tonne terassille kehtaisi mennä pelkästään juomaan (kai nyt jos nimikin jo kertoo että bar), mutta olin kuullut kehuja paikan fuusiokeittiöstä, joten päätin pyhittää Strelkan perjantailounaalle. Pääkokki oli työskennellyt vuosikaudet Ranskassa Michelin-ravintolassa, eikä Strelka tarjonnut mitään tylsää pubiruokaa! Mä söin kampasimpukkasalaattia, melkein joka ateria koko reissulla koostui simpukoista.

Kansainvälisen paikan palvelu oli huomattavasti rennompaa ja asiallisempaa kuin perivenäläisissä kuppiloissa. Plussaa myös englanninkielisestä menusta, mulla ei ole aavistustakaan mikä on esimerkiksi viiriäinen tai harjus venäjäksi. Kielitaidottomuuden takia moni herkku saattaisi jäädä maistamatta, ja itse koen aina todella vaivaannuttavaksi pyytää henkilökuntaa kääntämään ruokalistaa. Usein sielläkään päässä ei kielitaito riitä.

Strelka Barille pääsee helpoiten Kropotinskaja-metroasemalta, kulkemalla Katedraalinpuiston poikki kirkon eteen ja nousemalla sillalle. Strelka Bar sijaitsee kirkolta sillalle katsottuna oikealla puolella joen penkalla, ensimmäisten sillansivua kulkevien rappusten kohdalla.

Saatana saapui

Nämä junan ikkunasta avautuvat perivenäläiset näkymät toivottivat minulle hyvää huomenta jossakin Moskovan esikaupunkialueella torstaiaamuna, heinäkuun toisena päivänä.

Jos jonkun virheen reissulla tein, oli se Leninin mausoleumin näkemättäjättäminen. Sen siitä saa kun ei ota asioista selvää, kilometrin pituinen jono punaisen torin laidalla riitti minulle turn offiksi. Jälkeenpäin mua osattiin infota että mausoleumiin ei jäädä asumaan, vaan pitkäkin jono liikkuu nopeasti. Ja Leninin raadon näkee maksutta, mutta vain kahtena tai kolmena päivänä viikossa ja vain muutamana tuntina kerrallaan.

Myötähäpeäannoksen tarjosi kanssasuomalaiset, kun koko perhe muksusta mummoon oli lähtenyt Moskovaan. Siellä hiljaisessa ja rauhallisessa puistossa pistivät huutaen menemään kutakuinkin näin:
"On se kyllä niin järkyttävää kun näitä Leninin patsaita on joka puolella täällä... Tules Kylli-Spiruliina katsomaan!" 
"Voi kamalaa, se Leninin aika oli ihan hirveää. Nämä venäläiset ovat ihan eläimiä kun tuollaista miestä ihailevat! Katsos pikku Iisakki, tuo on sen pahan sedän patsas taas..."
Terveisiä vaan perhe Pällille jos tätä luette. Kyseessä oli Aleksanteri II:n patsas.

Moskovaa pidetään kylmästi Venäjän tärkeimpänä bisneskaupunkina, jossa kulttuurinnälkäisille ei ole oikein mitään tarjolla. Pietari kun on se virallinen kulttuuripääkaupunki. Mielestäni kahtiajako ei ole noin mustavalkoinen. Keisarillisen Pietarin ja sosialismijäänteisen Moskovan erot toki huomaa ihan katukuvassa.

Kremlin vahtikissa

Toinen paha virhe oli mennä ei-nälkäisenä Russkie Sezonyyn illalliselle. Silmät olisivat voineet syödä koko ruokalistan, mutta kun tietää omat rajansa... Missään muussa ravintolassa en ole saanut keittiön tervehdystä pelkän alkuruuan tilatessani. Miljöö lämpimänä kesäiltana oli mitä mainioin, mutta ei nuo sisätilatkaan hassummat ole.

Moskovassa rahan arvo unohtuu nopeasti, kun lompakko on tuhatlappusia pullollaan. Ei ole mitään höpöhöpöä jos väittää Moskovaa megakalliiksi kaupungiksi. Rahaa paloi aivan älyttömästi, kenties enemmän kuin yhtenäkään tavallisena arkipäivänä elämässäni. Kun en edes ostanut omasta mielestäni mitään!

Perjantaipäivänä sitten realismi ja ketutus sitten iski vasten kasvoja. Lähes jokareissuinen tuttavuus, hajonnut muistikortti ilmoitti olemassaolostaan. Ja tuhatkunta kuvaa poismenostaan. Mä en sitten ikinä, ikinä ikinä opi! Onneksi olin kautta reissun räpsinyt menemään myös puhelimella, jotain muistoja jäi jäljelle. Mun on ihan turha edes kantaa tota kameraa mukana, en ikinä muista varamuistikorttiakaan. Hyvälaatuiset reissukuvat ja kasariysärityylin matka-albumit jääkööt edelleen haavelistalle.

Metro

Mogwai - Letters to Metro

En pelkää metroja. Tunnelijunat ovat mun mielestä sympaattisia, ja ehdottomasti näppärin keino liikkua suurkaupungissa. Paitsi Helsingissä, joskin Helsingin mieltäminen suurkaupungiksi saattaa olla hieman kyseenalaista.

Moskovan metro on valtava hullunmylly. Kuin aikamatka neuvostoajalle, lähes jokainen asema on oma sosialistinen taideteoksensa. Itse asiassa metroverkosto on maailman neljänneksi vilkkain ja kuudenneksi pisin. Yksitoista linjaa, ja keskeiset linjat yhteensitova ympyrälinja. Ruuhka-aikaan metro olisi varmasti klaustrofobisen painajainen. Ei siellä nytkään saanut aina väljillä vesillä seilata.

Aikoinaan Stalin valitsi maan parhaat arkkitehdit ja taiteilijat luomaan metroverkostoa, tuodakseen propagandataiteen lähelle kansaa. Asemien koristeluissa ei kitsasteltu. Lopputulos on aika mykistävä vielä tänäkin päivänä. Vaikka sosialistinen Neuvostoliitto on nykyään kapitalistinen Venäjä, ei metroasemia ole riisuttu alkuperäisasuistaan. Sirpit ja vasarat ovat edelleen liittoutuneina seinillä.

Ostin 24 tunnin metrokortin, joka maksoi noin kolme euroa. Hotellin check-inniä odotellessani sitten huristelin metrossa muutaman tunnin ajan, linjalta toiselle, kilometrikaupalla. Onneksi Moskovan metrolle on tyypillistä avoimet asemat keskilaiturilla, jolloin asemia saattoi ihailla vaunusta poistumattakin. Useimmiten toki poikettiin laiturille odottamaan seuraavaa junaa, vuoroväli kun oli alle kolme minuuttia. Neuvostotaiteen näyttely pilkkahintaan, jalkoja säästellen.

Legendaarisen Metro-2:n sisäänkäyntiä en löytänyt. Sellainen tuskin sattumalta tulisikaan vastaan.