Torikahvilla käymisen mahdottomuus

Minä ja Leena jaksetaan aina haaveilla torikahveista. Ikinä ei päästä sinne torille asti. Aina tulee nälkä, jano, ulkomaanmatka tai Keinosen nimipäivät. Tänään mä osasin nukkua pommiin, jonka vuoksi munkit ja pahvikupista tarjoiltu ylikuuma juhlamokka saivat vaihtua lounaaseen. Tässä on taustalla joku tosi looginen syy-seuraussuhde. Vielä se ei ole ihan avautunut itselleni.

Tarkoitus oli käydä testaamassa Brondan lounas, jolta olen onnistunut toistaiseksi välttymään. Koska asioista ei vaivaudu ottamaan selvää, ovet eivät auenneet meille. Paikka on kesälomalla. Siirrettiin sijainti sen sijaan Boulevard Socialiin, jonka voisi oikeastaan jo nimittää kantaravintolakseni.

Jälleen kerran kolmiannoksinen lounas. Mä ihailen Tomi Björckin taitoa käyttää fenkolia, sen saa kokea käytännössä joka vierailulla. Mun keittiössäni fenkoli taipuu tasan salaattiin tai soppaan. Ja ihan vain tuon jälkiruokapannacotan takia on palattava pian uudelleen. Kyllä vielä sinne torillekin vielä jonain päivänä.

Venäjän loppu

Vilkas Moskova vaihtui uinuvaan Tveriin lopulta tunnissa - olin ostanut lipun pelkäämäni paikallisjunan sijasta luotijunaan. Ihmettelinkin vähän, miten parisataa kilometriä Moskovasta Tveriin taittuisi tunnissa, mutta ajattelin kyseessä olevan joku oma mystinen venäläinen noin tuntinsa.

Junamatka sujui rattoisasti realistisia postikortteja kirjoitellessa 230 kilometrin tuntinopeudessa. Välillä saattoi katsella gepardien elämää venäjäksi dubattuna. Ajatella, bisnesjunassa Moskovasta Pietariin näytetään luontodokumentteja! Hintaero ei ollut mainittava niihin hitaampiin vaihtoehtoihin nähden, ja matkustusmukavuus hakkasi VR:n 53-0.

Erään sanonnan mukaan Pietari on Venäjän aivot, Moskova sen sydän ja Tver sen sielu. Mulle Tver avautui lähinnä sieluttomana. Pikkukaupunki, jonka keskustan kansa loisti poissaolollaan. Kaikki asuivat laitakaupungilla 20-rappuisissa ja 15-kerroksisissa neuvostopinohimoissa. Olo oli sama kuin taannoin jossain luovutetun Karjalan korpiseuduilla - eihän täällä ole elämää.

Tverin päänähtävyys on lauluistakin tunnettu joki nimeltä Volga. Volgan varrelta löytyi niin uimarantaa kuin lähinnä pikkulapsille suunnattua tivoliakin. Toinen "nähtävyys" oli torintapainen, jonka alkupää järkyttävine paahteisine ja paljaine häkkeineen, pariviikkoisine kissanpentuineen,  tiiviisti pakattuine tipuineen ja muovilaatikkoon pinottuine tulitikkuaskin kokoisine kilpikonnineen pakotti mut sulkemaan nopeasti silmät ymmärtämättömyydeltä.

Jos jossakin niin Venäjällä, erityisesti Tverissä, oppii ymmärtämään asemakaavan hienouden. Enkä tarkoita, että mielestäni kadunpätkän jokaisen talon tulisi olla samanlainen, steriili, valkoinen. Mutta kun lasisen ostoskeskuksen vieressä on puolilaho röttelö, sitten pari puskaa, parikerroksinen kivitalo, kappelintapainen ja kujan päässä omakotitalo, jossa kolme eriväristä nurkkaa... Kauniita taloja löytyy joka toisen kulman takaa, mutta kokonaisuudessaan katunäkymä on pikkaisen liian levoton.

Muutama päivä Tverissä kului sitten syöden, lekotellen sen kuuluisan Volgan rannalla helteestä nauttien, sekä ajellen marshrutkalla keskelle ei mitään ja takaisin. Georgialainen ruoka jatkaa edelleen mun etnisten ruokasuosikkien kärkipäässä. Ulkonäkökriittisenä en ole aiemmin uskaltanut maistaa tuota irstaanmuotoista, adjaruli-nimellä tunnettua, raa'alla kananmunalla kuorrutettua hatsapuria, mutta maultaan hakkasi aiemman suosikin, imeretialaisen hatsapurin ihan mennen tullen!

Voi olla, että innostuneen turistioppaan kanssa, joka jaksaa iloita jokaisesta Volganmutkasta ja rapistuneesta söpöstä talosta, olisi Tverkin avautunut minulle toisella tapaa. Nyt se jäi muistoihini vain pikkukaupunkina, joka merkitsee jälleennäkemistä, yhdessäoloa ja väliaikaisuutta. Pikkukaupunki, jonne en usko enää koskaan palaavani.

Maailman kaunein kauppakeskus

Moskovan maailmankuulu luksustavaratalo on nimeltään GUM eli Glavnii Universalnii Magazin. Päätavaratalo. Olkoonkin, että GUM on länsimaisten luksusmerkkien kansoittama, silti se on vielä tänäkin päivänä Moskovan tärkein kauppakeskus.

Neuvostoaikana tavaratalo ehti toimia niin propagandakeskuksena, toimistorakennuksena, hautamausoleumina Stalinin vaimolle, kuin neuvostotyylisenä pitkien jonojen kauppanakin. Nykyään kauppakeskus on kukkameren valtaama. Niin sisältä kuin ulkoakin. Ensimmäinen paikka Moskovassa, missä mykistyin ihastuksesta. On joko ironista tai kuvaavaa, että kohde oli juuri shoppailuparatiisi. Kaupallisessa nykymaailmassa. Venäjällä, joka on monen silmissä ja mielessä edelleen kommunistinen takapajula. Mitä Venäjältä muka voisi ostaa?

Musta tuntuu, että Venäjällä joka kaupassa on jatkuvat alennusmyynnit. Alennuksen voi tässä tapauksessa pistää lainausmerkkeihin. Hinta on sama, alennus on vain mainossana. Niin oli GUMissakin, hassua ajatella esimerkiksi alennus-Birkiniä, jota kävin harkitsemassa Hermèsin liikkeessä. Legendaarisesta jonotuslistasta ei ollut tietoakaan.

Ruplan huono kurssi järkyttää mua tänäkin päivänä. Olen Venäjällä kuin mummo, joka sitkeästi muuttaa markat euroiksi. Mulle alle 40 ruplaa on edelleen yksi euro. En halunnut ostaa sata ruplaa maksavaa jäätelöä kioskista, koska pidin sitä liian kalliina. Nykykurssilla se olisi puolitoista euroa. Kaksi euroa on kolikko eli vähän, sadan ruplan seteli on seteli. Iso raha! Mun on niin vaikea sisäistää, että tuhat ruplaa on alle 20 euroa. Rahan arvo ei ole stabiili, mutta minä mummoudun vuosien saatossa.