Venäjän loppu

Vilkas Moskova vaihtui uinuvaan Tveriin lopulta tunnissa - olin ostanut lipun pelkäämäni paikallisjunan sijasta luotijunaan. Ihmettelinkin vähän, miten parisataa kilometriä Moskovasta Tveriin taittuisi tunnissa, mutta ajattelin kyseessä olevan joku oma mystinen venäläinen noin tuntinsa.

Junamatka sujui rattoisasti realistisia postikortteja kirjoitellessa 230 kilometrin tuntinopeudessa. Välillä saattoi katsella gepardien elämää venäjäksi dubattuna. Ajatella, bisnesjunassa Moskovasta Pietariin näytetään luontodokumentteja! Hintaero ei ollut mainittava niihin hitaampiin vaihtoehtoihin nähden, ja matkustusmukavuus hakkasi VR:n 53-0.

Erään sanonnan mukaan Pietari on Venäjän aivot, Moskova sen sydän ja Tver sen sielu. Mulle Tver avautui lähinnä sieluttomana. Pikkukaupunki, jonka keskustan kansa loisti poissaolollaan. Kaikki asuivat laitakaupungilla 20-rappuisissa ja 15-kerroksisissa neuvostopinohimoissa. Olo oli sama kuin taannoin jossain luovutetun Karjalan korpiseuduilla - eihän täällä ole elämää.

Tverin päänähtävyys on lauluistakin tunnettu joki nimeltä Volga. Volgan varrelta löytyi niin uimarantaa kuin lähinnä pikkulapsille suunnattua tivoliakin. Toinen "nähtävyys" oli torintapainen, jonka alkupää järkyttävine paahteisine ja paljaine häkkeineen, pariviikkoisine kissanpentuineen,  tiiviisti pakattuine tipuineen ja muovilaatikkoon pinottuine tulitikkuaskin kokoisine kilpikonnineen pakotti mut sulkemaan nopeasti silmät ymmärtämättömyydeltä.

Jos jossakin niin Venäjällä, erityisesti Tverissä, oppii ymmärtämään asemakaavan hienouden. Enkä tarkoita, että mielestäni kadunpätkän jokaisen talon tulisi olla samanlainen, steriili, valkoinen. Mutta kun lasisen ostoskeskuksen vieressä on puolilaho röttelö, sitten pari puskaa, parikerroksinen kivitalo, kappelintapainen ja kujan päässä omakotitalo, jossa kolme eriväristä nurkkaa... Kauniita taloja löytyy joka toisen kulman takaa, mutta kokonaisuudessaan katunäkymä on pikkaisen liian levoton.

Muutama päivä Tverissä kului sitten syöden, lekotellen sen kuuluisan Volgan rannalla helteestä nauttien, sekä ajellen marshrutkalla keskelle ei mitään ja takaisin. Georgialainen ruoka jatkaa edelleen mun etnisten ruokasuosikkien kärkipäässä. Ulkonäkökriittisenä en ole aiemmin uskaltanut maistaa tuota irstaanmuotoista, adjaruli-nimellä tunnettua, raa'alla kananmunalla kuorrutettua hatsapuria, mutta maultaan hakkasi aiemman suosikin, imeretialaisen hatsapurin ihan mennen tullen!

Voi olla, että innostuneen turistioppaan kanssa, joka jaksaa iloita jokaisesta Volganmutkasta ja rapistuneesta söpöstä talosta, olisi Tverkin avautunut minulle toisella tapaa. Nyt se jäi muistoihini vain pikkukaupunkina, joka merkitsee jälleennäkemistä, yhdessäoloa ja väliaikaisuutta. Pikkukaupunki, jonne en usko enää koskaan palaavani.