Hiuksissa hiekkaa

Eilen vietettiin rantapäivää. Rantojahan Floridassa riittää, joten niiden suhteen voi olla hyvin kriittinen. Koska mä olen aika arka esiintymään vähissä vaatteissa julkisilla paikoilla, piti valita suht hiljainen ranta, että mäkin uskaltaisin veteen mennä. Valaillakin on oikeus rantautua.

Päädyttiin North Palm Beachilla sijaitsevaan MacArthur State Parkin rantaan, jonne pääsemiseen joutuu näkemään hieman vaivaa. Rannalle pääsi kävelemällä puolisen mailia pitkän paalusillan yli toiselle puolen hiljaista, tyyntä lahtea. Laiskimmat voivat hypätä golfauton kyytiin.

MacArthur State Park on luonnonsuojelualuetta, joten alueella on tarkat säännöt kulkemisen suhteen, ja jokaisesta saapuvasta autosta peritään viiden dollarin parkkimaksu. Alueella pesii esimerkiksi merikilpikonnia, joita me emme valitettavasti bonganneet. Ujoja otuksia.

Rannalla varoitti keltainen lippu suht voimakkaista aalloista, ja violetti lippu man o' wareista, tosi vaarallisista meduusoista, joiden polttama on kuulemma uskomattoman kivulias ja saattaa johtaa jopa sydänhalvaukseen. Violetteja limanuljaskoita näkyi muutamia rannalla, ja silmät sai pitää auki koko ajan, ettei sellaisen päälle tallaisi. Meressä niitä ei tullut vastaan, ja mä sentään lilluin vedessä tuntitolkulla.

Mä tosissaan rakastan merta. MacArthur Beachin vesi oli kuin linnunmaitoa, ja aallot metrien korkuisia. En tiedä onko mulla koskaan ollut yhtä hauskaa rannalla, uida laineiden läpi yhä kauemmas ja kauemmas ulapalle. Antaen aaltojen kuljettaa takaisin rantaan niin, että välillä vatsanpohjaa nipisti. Ja usein ne aallot kostivat uhman, paiskaten matalaan rantaveteen pää edellä. Hiuksissa hiekkaa ja suussa simpukankuoria.

Florida on ihmeellinen osavaltio. Ihmiset eivät hetkahda pikkuasioista, elämä ei ole hektistä. Sää on täällä nopeasti vaihteleva ja rannallakin saimme pari sadekuuroa niskaamme. Kukaan ei tehnyt elettäkään lähteäkseen kotiin, nyt vietettiin rantapäivää. Ei kiirettä, sade menee kyllä ohi. Ja sateen jälkeen paistaa aurinko.

There is another world, but it is in this one

Mä en ole koskaan pitänyt itseäni Florida-ihmisenä. About kaikki muut osavaltiot vaikuttivat ennen tänne tuloa Floridaa kiinnostavimmilta. Vaikkapa Länsi-Virginia eristäytyne kulttuurineen ja Appalakkeineen. Tai intiaanitaustainen Arkansas luontoineen. Ennen tänne tuloa Florida oli tylsä, pullollaan rannalla asuvia eläkeläismummoja. Miami South Beach olisi liian posh paikka mulle, ja muu Miami varmaan täyttä ghettoa. Tämän takia emme kyseiseen kaupunkiin asettuneet.

Vaan niin ne ennakkoluulot murtuivat. Eiliset pihajuhlat siirtyivät terassille ja sisätiloille sateen vuoksi, vaan ei se menoa haitannut. Tavattiin paljon kiinnostavia persoonia. Paitsi niitä mummoja, myös esimerkiksi nuori mies, joka kouluttautui palomieheksi armeijassa. Ja italialaistaustainen nuorukainen, joka halusi oppia suomea, joten kerroin, että PERRRRKELE means 'hello'. Joku kuitenkin paljasti totuuden. Italialaistaustaisen nuorukaisen isä puolestaan oli tyypillinen asefriikki, joka huusi kovaan ääneen toisten päälle. Me tultiin toimeen oikein mainiosti, koska mä osasin kuittailla päin naamaa. Monenlainen oli juhlien ihmiskirjo, kuten koko osavaltiossa.

Florida on just tällä hetkellä paras paikka lomailla USAssa. Kello on kymmenen, mä istun jalat uima-altaassa kirjoittamassa ja mietin Kalifornian viiden asteen yölämpötiloja. Meillä ei ole lämpömittari vielä kertaakaan laskenut alle kahdenkymmenen. Ja mä olin juuri tämän tarpeessa, lämmön ja valon. Suomen musta joulu ei ole mua varten.

Täällä olen oppinut, miltä papaija näyttää. Kerään mandariinit omasta puusta. Mä haluan integroitua paikallisten pariin, nähdä ja kokea sellaista, mistä tavallisilla turisteilla ei ole aavistustakaan. Paljoa en ole vielä nähnyt, olen ottanut rennosti. Auringossa tulee maattua tuntitolkulla, vaan ihon väri muistuttaa edelleen vaaleaa pikkupossua. Rusketus ei tartu muhun vahingossakaan. Vaan kiire ei ole mihinkään, vielä on puolitoista kirjaa jäljellä. Viikkoja vielä enemmän.

Ain't no sunshine

Photobooth-kuvat kunniaan!

Floridaan on nyt kotiuduttu, vaikeuksien kautta voittoon. Menomatkaa rienasi MYRSKY, ja oltiin Atlantassa tuntitolkulla jumissa. Mä uskoin sokeasti kirkkain silmin kaiken mitä lentokenttähenkilökunta mulle syötti, esimerkiksi mun Estalla ei olisi saanut poistua Georgian osavaltioon... Meillä ei ollut läheskään mahdoton tilanne, jotkut olivat odottaneet konetta kaksitoista tuntia. Ja pieni kone, jolla lennettiin Atlantasta Palm Beachille oli varmaan vuodelta äiti ja isä. Koneen siivellä räjähti jokin kesken nousun, ja puoli matkustamoa huutaa paniikissa. Se siitä rentouttavasta loman aloituksesta. Jälkiviisaana olisi pitänyt ottaa vain suorat lennot, mutta sellaisia ei löytynyt, kun liput ostin.

Mulla oli myös tarkoituksena upgreidata liput Atlantin ylittävälle lennolle, mutta tilaa ei ollut. Oli tyytyminen koneen etupuolen kaksipenkkisille riveille, aluksi mulla oli paikka karjaluokassa keskellä pitkää keskiriviä ventovieraiden ympäröimänä, Väinön alkuperäinen paikka oli muualla. Tietää sitten ensi kerralla hoitaa lippuasiat ajoissa. KLM muisti mua syntymäpäivänä cavalla, lasten puuhakirjalla ja stuertin laulamalla synttärilaululla. Vielä koneesta poistuessakin matkustamohenkilökunta halasi mut läpi ja toivotti hauskaa päivää. Aika liikkiksiä nuo hollantilaiset.

Asutaan siis eräässä pikkukaupungissa, ruuhkassa vajaa kahden tunnin ajomatkan päässä Miamista. Meillä on täällä oma talo terassilla ja altaalla, ja tutustutaan kovaa vauhtia alueen ihmisiin ja pääsen preppaamaan surkeaa puhe-englantiani. Eilen syötiinkin suomalais-japanilais-amerikkalainen joulupäivän illallinen, tänään on edessä naapuruston pihajuhlat. Vielä ei olla päästy merta edemmäs kalaan, rantapäiviä ehtii viettää myöhemminkin. Sää on lämmin, mutta pilvinen ja sateinen. Valitettavasti, joskin voittaa Suomen mustan joulun. Tässäpä nämä oleellisimmat tiedot, ihan kuin kirjottaisi postikorttia äidille.

Jenkeissä on hirveät joulunjälkeisalet, ja tänään käytiin valtavassa Walmartissa, joka on vähänniinku Amerikan tarjoustalo. Mun oli ostettava periamerikkalainen ugly christmas sweater, hedelmiä 50 sentin kilohintaan ja muita arjen perustarvikkeita, me lähdettiin tänne lähes tyhjin matkalaukuin. Huomenna mennään kokemaan ostoskeskus, jonakin päivänä Palm Beach Outlet ja Worth Avenue. Mä en halunnut shoppailureissua, mutta sellainen tästä on näköjään tulossa. Tuontirajat paukkuvat varmasti jo viikonloppuna. Pitänee siis selvittää, miten tullissa toimitaan Suomeen palatessa. Eikö olekin kiva, kuinka blogi toimii mun henkilökohtaisena muistikirjana?