Muistan Monrepos'n

Sisimmissäni olen luonnonlapsi. Kun saavuin Monrepos'n puistoon, otin ensitöikseni kuvan kartasta. Jotta löytäisin puistosta kaikki jännät sillat ja patsaat, jotten eksyisi satojen hehtaarien puistoon. Kului kolme minuuttia, ja eksyin tieltä polulle, viidessä minuutissa polulta täyteen pöpelikköön.











Kolmen Viipuripäiväni aikana en juuri nähnyt aurinkoa. Onneksi se alkoi paistaa matkalla Monrepoohon, tokkopa puisto olisi ollut kivaa kuljettavaa sateessa. Vaan sade oli jättänyt jälkensä. Käyskennellessäni liukkailla kallioilla varpujen ja saniaisten kastelemissa leopardiballerinoissani mietin monta kertaa, että pääsenkö täällä hengestäni. Nuo ajatukset eivät sitten kuitenkaan hidastaneet seikkailua. Eikä edes neljä-viisi läheltä piti-tilannetta.












Monrepos'n puisto oli niin puhdas, niin vihreä ja niin rauhallinen, että unohdin edes olevani Venäjällä. Puiston nimi on juonnettu ranskankielisestä ilmauksesta mon repos - lepopaikkani. Ja tunsin todella lepääväni tässä puistossa, joka kadotti ajantajuni. Istuin tuntitolkulla hyttysten syötävänä rantakalliolla, tuijotellen merelle tuntemattomaan. Kuinka olinkaan onnellinen!

Vielä musiikista

Pinnallinen kesälistani herätti paljon pahaa mieltä. Nyt tänään illalla sain tuohon vanhaan postaukseen niin kamalan kommentin, etten sitä iljennyt julkaista. Se haastoi kuitenkin allekirjoittaneen pohtimaan omaa musiikkimakuaan.

Mulla on aina ollut hyvin eklektinen musiikkimaku, ja myös hyvin vahvat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa musiikkia. Lempimusiikkia kuunnellaan verbin varsinaisessa merkityksessä, sana kerrallaan, ajan kanssa.

Sillä mä olen juuri se ihminen, joka huutaa muulle pöytäseurueelle turpa kiinni, jos baarissa soi kiva biisi. Mä olen se ihminen, joka pyytää pysäyttämään auton, iskee napit korviinsa ja kävelee laiturinnokkaan istumaan, koska haluaa kuulla juuri nyt sillä hetkellä The Sound of Silencen. Tauko. Music on, world off.

Mun lempimusiikki on sellaista, mikä kestää aikaa ja kuuntelukertoja. Valtaosaa kuuntelemastani musiikista olen kuunnellut vähintään kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään kyllästynyt. Toki on yhden ajan lemppareita, esimerkiksi teininä paljon kuuntelemani Dimmu Borgir, joka on jäänyt tänä päivänä unholaan, mutta joka jossakin kuultuna herättää nostalgiafiilikset. Ex-lempimusiikkia. Sitten on erikseen se keveämpi musiikki, taustamusiikiksikin kelpaava, joka ei ansaitse lempimusiikin arvoa, mutta on kuitenkin ihan hyvää. Ihan niinkuin juustohampurilainen, ihan hyvää muttei lempiruokaa.


Joskus kävin paljon keikoilla. Mikään ei ollut parempi tapa viettää viikonloppua! Kävin kuuntelemassa paitsi tuttuja yksilöitä ja ryhmiä, myös niitä tuntemattomia kellaribändejä, jotka eivät ole vieläkään nousseet omaa lähiötään pidemmälle. Silloin kun Jarttu vielä pyöritti Lahden Torvea, ja itse asuin parin kivenheiton päässä. Parasta oli myös ilmoittautua vapaaehtoiseksi myymään lippuja, kuulua sen kuuluisan Torven henkilökuntaan. Viime vuonna eivät sormet riittäneet laskemaan, kuinka monta Atomirotan keikkaa tuli koettua. Vai oliko se sitä edeltävänä vuonna?

Tänä vuonna olen käynyt kahdella keikalla. Kahdella. Kerran kolmessa kuukaudessa. Harvemmin kuin koskaan aikuisiällä. Mitä on tapahtunut? Mähän yksinkertaisesti rakastan livemusiikkia, about kaikki musiikki kuulostaa kivalta livenä. Aina ei saa keikkaseuraa, mutta se ei haittaa, koska olen tottunut keikkailemaan yksinkin. En enää uskalla riekkua yömyöhään musiikin tahtiin, kun seuraavana päivänä on vedettävä tuplavuoro töissä. Ehkä musta on tullut yksinkertaisesti laiska. Vanhuus ei tule yksin.

Vaan nyt otin itseäni niskasta kiinni. Sunnuntaina menen kuuntelemaan livemusiikkia. Ostin juuri liput syssymmällä järjestettävälle keikalle. Tänään tipahti postiluukusta ihan oikea CD-levy, viime levynostosta on varmaan vuosia! Vanhoille tavoilleni en kuitenkaan enää kykene. Mutta kunhan musiikista riittää omaksi iloksi, se on se pääasia.

#WhatIReallyReallyWant

Liian usein kuulee jonkun sanovan jotakin tähän tyyliin:

Tasa-arvohöpinä pitäisi lopettaa, se on mennyt jo liian pitkälle! 

Naiset saavat sentään käydä töissä ja koulussa, mitä muuta he tarvitsevat?

Naisten kuntosalit ovat väärin, mikä itku syntyisikään jos joku perustaisi kuntosalin vain miehille!

Naiset saavat vähemmän palkkaa, koska ovat huonompia työntekijöitä kuin miehet.

Ei naisilla ole mitään hätää.

Länsimaalainen unohtaa liian usein katsoa oman kuplansa ulkopuolelle. Joissakin maissa naisen euro ei ole edes kahtakymmentä senttiä. Joissakin maissa tyttölapsista tulee liian aikaisin vaimoja. Vielä tänäkin päivänä Yhdysvaltojen joissakin osavaltioissa naisia ei kohdella tasa-arvoisesti. Ja Yhdysvallat sentään lasketaan sivistysvaltioksi.

Huomenna tulee kuluneeksi 20 vuotta Spice Girlsin ikonisen Wannabe-biisin julkaisusta. Toissapäivänä Project Everyone julkaisi uuden version tuon kulttibiisin kulttivideosta. Nyt ysärivaatteiset tanssijat edustavat useita etnisiä ryhmiä, ja seikkailevat fancyjen bileiden sijaan kaduilla ja koulussa.

Project Everyone on järjestö, jonka tarkoitus on promotoida YK:n listaamia Global Goalseja. Global Goals on seitsemäntoista tavoitetta, jotka tekisivät maailmasta paremman paikan elää ihan kaikille. Yksi niistä on globaali sukupuolten välinen tasa-arvo. Juuri tämän takia mun mielestä tuo video on niin mahtava! Girl poweria tarvitaan edelleen, ja videolla vahvat naiset julistavat toiveensa. Onpahan mukaan ympätty nykypäivänä ah niin trendikäs someosallistuminenkin.

#WhatIReallyReallyWant

#IsMoreVideosLikeThis

Minä todella haluaisin, että ihan jokaisella ihmisellä tässä maailmassa, sukupuoleen katsomatta, olisi oikeus päättää ihan itse millainen haluaa olla.