Vielä vähän Viipuria

Viipuritarinat jäivät hieman kesken kesän yllättäessä, mutta tälläisenä sateisena sisäpäivänä löysin itseni katselemasta vanhoja kuvia, ja muistelemasta hetkiä yhtä sateisessa Viipurissa.

Venäläiset rakastavat ja säälivät koko sydämestään raukkoja ja onnettomia. Jopa yleensä niin tympeät museomummotkin - ainakin Viipurin linnan narikkaa vahtiva yksilö. Kävelin ehkä sata metriä sateessa Viipurin linnan lipunmyyntiovelta itse linnaan, mutta näytin uitetulta rotalta ovella. Minut istutettiin sähköpatterin viereen ja käteen ojennettiin kupillinen ällömakeaa teetä. Muorin pyynnöstä riisuin päällimmäisen paidan ja tämä rientää kuivattelemaan sitä vessan käsikuivauspöhöttimelle.







Koska satoi, tuuli ja salamoi, linnan torniin ei ollut mahdollista kiivetä. Liian vaarallista, kuulemma. Sen sijaan sain mennä tornilipulla linnan museoon. Museo koostui kolmesta kerroksesta, ensimmäisessä esiteltiin Viipurin historiaa Ruotsin vallan ajalta, toisessa suomalaista Viipuria, ja kolmannesta kerroksesta löytyi kuppainen luonnontieteellinen osasto, sekä hämmentävä ruusuylistys Leninille. Näin suomalaisittain museon mielenkiintoisinta antia oli tuo monipuolinen toinen kerros, jonka infotekstit löytyivät myös suomeksi.





Viipurin posti oli myös miellyttävä kohde. 1910-luvulla rakennettu uusrenessanssityylin postitalo on edelleen alkuperäisessä käytössään. Perivenäläinen byrokratiaviidakko kukoisti tänä päivänä postissakin, kuten varmaan kaikissa valtion virastoissa. Venäjällä ei todellakaan pidä hämmästyä, jos sinut määrätään ottamaan vuoronumerolappu, vaikka koko postissa ei olisi ristin sielua. Annettuaan asiakkaansa "jonottaa" kymmenen minuuttia, postitäti päästi minut ostamaan postimerkkejä - ja piirsi mukaan oikein kuvalliset ohjeetkin postimerkkien käytöstä: Jokaiseen korttiin isoja merkkejä yksi, suurpetomerkkejä yksi ja pieneläinmerkkejä yksi.

Näitä Viipurikuvia tutkaillessani havaitsin, etten ole puhunut pihaustakaan maaliskuun Petroskoin matkasta täällä blogin puolella. Tuleeko venäläishöpinät jo korvista ulos, vai kiinnostaisko kertomus Karjalan tasavallan pääkaupungistakin?

Muistan Monrepos'n

Sisimmissäni olen luonnonlapsi. Kun saavuin Monrepos'n puistoon, otin ensitöikseni kuvan kartasta. Jotta löytäisin puistosta kaikki jännät sillat ja patsaat, jotten eksyisi satojen hehtaarien puistoon. Kului kolme minuuttia, ja eksyin tieltä polulle, viidessä minuutissa polulta täyteen pöpelikköön.











Kolmen Viipuripäiväni aikana en juuri nähnyt aurinkoa. Onneksi se alkoi paistaa matkalla Monrepoohon, tokkopa puisto olisi ollut kivaa kuljettavaa sateessa. Vaan sade oli jättänyt jälkensä. Käyskennellessäni liukkailla kallioilla varpujen ja saniaisten kastelemissa leopardiballerinoissani mietin monta kertaa, että pääsenkö täällä hengestäni. Nuo ajatukset eivät sitten kuitenkaan hidastaneet seikkailua. Eikä edes neljä-viisi läheltä piti-tilannetta.












Monrepos'n puisto oli niin puhdas, niin vihreä ja niin rauhallinen, että unohdin edes olevani Venäjällä. Puiston nimi on juonnettu ranskankielisestä ilmauksesta mon repos - lepopaikkani. Ja tunsin todella lepääväni tässä puistossa, joka kadotti ajantajuni. Istuin tuntitolkulla hyttysten syötävänä rantakalliolla, tuijotellen merelle tuntemattomaan. Kuinka olinkaan onnellinen!

Veri vetää itään

Vähintäänkin rivien välistä on tullut selväksi, että omistan vahvat karjalaisjuuret. Mä olen kolme neljäsosaa karjalainen. Olen varma siitä, että jos olisin elänyt sata vuotta sitten, olisin asunut Viipurissa. Siksi mun kesämissiona oli lähteä käymään siellä suvun kotikaupungissa. Käydä vähintään kuvaamassa Torkkelinkatu ja mummon vanha kotitalo.

Voi Viipuri. Pieni rinkelikaupunki. Olisin niin halunnut pitää sinusta. Mutta surullisen kaupungin kaduilla ja vastaantulevien kasvoilla kuvastui liian usein vain rappio ja epätoivo. Raggarinuorisoa ja mennyttä kauneutta. Mä en ole ikinä kohdannut rasismia ulkomailla, ennen kuin Viipurissa.








Viipurissa vihataan suomalaisia. Sitä kanssakansalaisteni menoa ja meininkiä sivusta katsoneena en toisaalta yhtään ylläty tästä - päivällä jo kello kahdeltatoista todistin hirveämpää käytöstä hotellissa, mitä olen ikinä nähnyt Tallinnan laivalla. Respat eivät suostuneet auttamaan venäjäksi, en meinannut saada kaupungin karttaakaan kun suomenkieliset kartat olivat loppu. Minä puhuin venäjää, he vastasivat jotenkuten suomeksi.

Paikalliset elävät konkreettisessa Suomenpelossa - Venäjällä on ilmeisesti ihan vakavissaan(kin) puhuttu Viipurin palauttamisesta Suomelle. Paikkoja ei viitsitä kunnostaa, minkä vuoksi melkein kaikki on jo raunioina. Loput tulevat olemaan lähivuosina.Valtaosa rakennuksista on yli sata vuotta vanhoja, ja suuri osa alkuperäiskunnossa.

Nähtävyyksiinkin suomalaisille oli omat hintansa. Vaikka Venäjällä on tyypillistä "paikalliset vs ulkomaalaiset-hinnoittelu", Viipurissa oli erikseen vielä "suomalaiset"-hintakategoria, eikä näitä hintoja ollut sitten missään näkyvillä. Mulla on ilmeisesti niin hirveä aksentti, että lippukassa tunnisti mut heti suomalaiseksi. Kyllä siinä Monrepos'n porteilla naama venähti kun kassamummo maukaisi suomeksi koolmesata rubljaa -  kolminkertainen hinta sisäänpääsystä.





Kävelin tihkusateista Prospekt Leninaa luoteeseen ihastellen arkkitehtuuria. Funktionalismia, uusbarokkia, klassismia, jugendia, uusrenessanssia, kaikki sulassa sovussa. Seurasin samalla talojen numerointia. Neljätoista, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, nyt oltaisiin jo lähellä!

Jäin tuijottamaan tihkusateenväristä viisikerroksista neukkubunkkeria silmästä silmään. Aika tuntuu pysähtyneen. Hengenvaarallisilta näyttävien parvekkeiden rappaukset murtuvat katseen paineesta, jostain kuuluu radioaaltojen säröisiä ääniä. Silloin ymmärsin, miksi mummo ei halunnut yhden kerran jälkeen enää ikinä lähteä nostalgiamatkalle Viipuriin, eikä oikeastaan edes puhua Viipurista. Muistan silmieni kostuneen. En tiedä, johtuiko se vain siitä tihkusateesta, vai oliko joukossa myös kyyneliä?