Vielä musiikista

Pinnallinen kesälistani herätti paljon pahaa mieltä. Nyt tänään illalla sain tuohon vanhaan postaukseen niin kamalan kommentin, etten sitä iljennyt julkaista. Se haastoi kuitenkin allekirjoittaneen pohtimaan omaa musiikkimakuaan.

Mulla on aina ollut hyvin eklektinen musiikkimaku, ja myös hyvin vahvat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa musiikkia. Lempimusiikkia kuunnellaan verbin varsinaisessa merkityksessä, sana kerrallaan, ajan kanssa.

Sillä mä olen juuri se ihminen, joka huutaa muulle pöytäseurueelle turpa kiinni, jos baarissa soi kiva biisi. Mä olen se ihminen, joka pyytää pysäyttämään auton, iskee napit korviinsa ja kävelee laiturinnokkaan istumaan, koska haluaa kuulla juuri nyt sillä hetkellä The Sound of Silencen. Tauko. Music on, world off.

Mun lempimusiikki on sellaista, mikä kestää aikaa ja kuuntelukertoja. Valtaosaa kuuntelemastani musiikista olen kuunnellut vähintään kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään kyllästynyt. Toki on yhden ajan lemppareita, esimerkiksi teininä paljon kuuntelemani Dimmu Borgir, joka on jäänyt tänä päivänä unholaan, mutta joka jossakin kuultuna herättää nostalgiafiilikset. Ex-lempimusiikkia. Sitten on erikseen se keveämpi musiikki, taustamusiikiksikin kelpaava, joka ei ansaitse lempimusiikin arvoa, mutta on kuitenkin ihan hyvää. Ihan niinkuin juustohampurilainen, ihan hyvää muttei lempiruokaa.


Joskus kävin paljon keikoilla. Mikään ei ollut parempi tapa viettää viikonloppua! Kävin kuuntelemassa paitsi tuttuja yksilöitä ja ryhmiä, myös niitä tuntemattomia kellaribändejä, jotka eivät ole vieläkään nousseet omaa lähiötään pidemmälle. Silloin kun Jarttu vielä pyöritti Lahden Torvea, ja itse asuin parin kivenheiton päässä. Parasta oli myös ilmoittautua vapaaehtoiseksi myymään lippuja, kuulua sen kuuluisan Torven henkilökuntaan. Viime vuonna eivät sormet riittäneet laskemaan, kuinka monta Atomirotan keikkaa tuli koettua. Vai oliko se sitä edeltävänä vuonna?

Tänä vuonna olen käynyt kahdella keikalla. Kahdella. Kerran kolmessa kuukaudessa. Harvemmin kuin koskaan aikuisiällä. Mitä on tapahtunut? Mähän yksinkertaisesti rakastan livemusiikkia, about kaikki musiikki kuulostaa kivalta livenä. Aina ei saa keikkaseuraa, mutta se ei haittaa, koska olen tottunut keikkailemaan yksinkin. En enää uskalla riekkua yömyöhään musiikin tahtiin, kun seuraavana päivänä on vedettävä tuplavuoro töissä. Ehkä musta on tullut yksinkertaisesti laiska. Vanhuus ei tule yksin.

Vaan nyt otin itseäni niskasta kiinni. Sunnuntaina menen kuuntelemaan livemusiikkia. Ostin juuri liput syssymmällä järjestettävälle keikalle. Tänään tipahti postiluukusta ihan oikea CD-levy, viime levynostosta on varmaan vuosia! Vanhoille tavoilleni en kuitenkaan enää kykene. Mutta kunhan musiikista riittää omaksi iloksi, se on se pääasia.

Kesälista

Mä olen lähinnä musiikin yksinkuuntelija. Saa kuunnella mitä haluaa, eikä tarvitse vetää pakastevihanneksia nenään kun joku kommentoi juuri sen hetken lempibiisin kohdalla jotain eriävää mielipidettä, kuten neeeeeext!

Sitten on erikseen asia, nimeltä kesäbiisit. Ne elokuussa puhkipopitetut rantakallio- ja roadtrippailubiisit, jotka jäävät yhden kesän ihmeiksi. Tai joihin palataan nostalgiafiiliksissä vuosien tauon jälkeen. Kuka muistaa vielä Examplen?

Nyt, kun lämpömittari alkaa jälleen vastata kuluvaa kalenterikuukautta, on ihan asiallista nostaa esille ne omat henkilökohtaiset kesähitit, joita olen viime aikoina kuunnellut paljon. Näiden tahdissa on kuljettu viime päivät, ja varmasti vielä monta päivää on edestä. Näitä kuuntelen juuri nyt.

Red Hot Chili Peppers - Dark Necessities

Kygo ft. Kodaline - Raging

Parisian - Strangers in Love

Prince Damien - Glücksmoment

Cobi - Don't you cry for me

The Avalanches - Frankie Sinatra

Bird Passengers - Wanderer

Bon Iver & Daughter - Perth Love (Isosine Mashup)

Ziggy Alberts - Gone

HVOB - Always Like This

The Chainsmokers - Don't let me down

Alma - Karma

Mike Perry & Shy Martin - Ocean

Näitä kuuntelen nyt

Mulla on juuri nyt kunnon musiikinkuuntelukausi menossa. Voi sitä harmia, jos kuulokkeet jäävät aamulla kotiin! Yleensä kotona soi vain harmoninen klassinen radiosta, nyt aamu saattaa alkaa albumilla. Mun mielestä on kiva kuunnella musiikkia albumeittain, kokonaisuudeksi kun ne on tarkoitettukin. Näin kuulee niitä muitakin biisejä, kuin sen yhden sinkkujulkaisun johon useimmat kyllästyvät viikossa pakkosoiton vuoksi.

Huomasin suureksi harmikseni, että valkoinen Youtube-palkki ei enää toimi bloggerissa. Kuinka monta kivaa ja aiheeseen sopivaa biisiä olenkin linkannut postauksiin kautta vuosien, eikä kukaan ole kuunnellut niitä. Saati sanonut toimimattomuudesta. Kannattaisi varmaan itsekin joskus testailla, esikatsella ja oikolukea. Jonakin päivänä minä vielä ne korjaan.

Kahdeksan biisiä, joista pidän erityisen paljon juuri nyt:

Susanne Sundfør - White Foxes

Rudimental ft. Ed Sheeran - Lay It All on Me

Kasper Bjørke - Young Again

Ismo Alanko - Mikrokosmos

Ellie Gouldling - On My Mind

The Chainsmokers - Roses

Amy Winehouse - Amy, Amy, Amy

Adele - When We Were Young

Maailma on rotta

Mun alkuperäinen suunnitelma loppuviikolle oli käydä vain katsomassa Jokerit-SKA-peli, mutta Helsinkiviikonlopuilla on tapana venyä. Mä ehdin toista kuukautta jahkailla mennäkö Atomirotan levynjulkkarikeikalle vaiko ei, ja lopulta en keksinyt yhtään hyvää syytä olla menemättä. Niinpä mä venytin visiittiä perjantaille, ja suuntasin Tavastialle.

Sanalla sanoen huikean keikan jälkeenkin hengailtiin kaveriporukalla Tavastialla pilkkuun asti. Kivaa oli, en edes muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhtä kivaa iltaa. Jostain syystä seuraavana päivänä ei ollut enää yhtä kivaa. Niinpä mä venytin visiittiä sunnuntaille...

Olen miesapina

Apulanta - Ihmemaa

Kuvat eivät liity höpöttelyyni oikeastaan mitenkään, mutta ne on räpsitty vastatuulessa hetki ennen ukkosmyrskyä. Tarkoituksena esitellä paitsi mun ylisähköistä hatsapäätäni, myös päivän asua ballerinoissa jonkun anonyymin toiveesta.

Jostain syystä kuulen kutakuinkin jokaisen Apulannan biisin sanat väärin. Olkoonkin, etten ole kuunnellut yhtään vuoden 2008 jälkeistä tuotantoa, diskografia on niin laaja, että joka kerralla kuulee jotain uutta. Ainakin väärin.

Mun henkilökohtainen suosikki on jumala, en kuule koskaan viineistä mitään. Kun makemariinin antaa..., kertokaa mulle pliis mikä on makemariini? Kuulostaa joltakin sitrushedelmältä. Ja vaikka biisin nimi on Liikaa, lekasta siinä kuitenkin lauletaan.

Kaikkein nolointa on, kun tiedän miten sanat ihan oikeasti menevät, mutta mieleen tulee ekana se väärinkuultu versio. Kuten viikonloppuna, kun fiilistelin Vasten mun kasvojani-biisin tahtiin, ja tiedotin koko baarille olevani miesapina odottamisen ja pelastamisen ohella. Valehtelin.

Summer of '14

Omppu on toivonut multa soittolistaa kesäbiiseistä. Mä en kuuntele radiota kuin autoillessa, ja olen armottoman kujalla siitä, mitkä biisit ovat nyt pinnalla. Mä teen musiikkilöytöni useimmiten tv-sarjoista, tai (useimmiten ulkomaalaisten) kavereiden suosituksesta, niin nämäkin kaikki biisit. Osa niistä tuoreempia, osa vuosien takaisia, näitä kaikkia on tullut kuunneltua tänä kesänä paljon. Ei vaan vielä kyllästymiseen asti.

Zella Day - Sweet Ophelia

The Neighbourhood - Float

Håkan Hellström - 2 Steg från Paradise

Mumford & Sons - Little Lion Man

MØ - Freedom (#1)

5 Seconds of Summer - Good Girls

The Mojos - Your Anchor

Musiikista

Järkytyin syvästi saatuani anonyymipalautetta, jossa kerrottiin, että blogini perusteella vaikutan Cheek-fanilta. Tuon analyysin kanssa sukelletaan niin syvälle tiheään sademetsään, että poislöytäminen kestää viikon. Mä kun en todellakaan kuuntele pelkkää hiphoppia, enkä varsinkaan pidä Cheekistä. En keksisi juuri pahempaa henkilökohtaista loukkausta, kuin väitteen  olet stereotyyppinen Cheek-fani.

Yleisesti ottaen, mä en kuuntele juuri koskaan radiota. Mun musiikkimaku on jämähtänyt jonnekin menneeseen, enkä ole kunnolla kärryillä nykymusiikin trendeistä. Mä kuuntelen vanhempia, pitkälti jo menetettyjä, mutta hyviksi havaittuja artisteja. Sekä artisteja, joista valtaosa ei ikinä kuullutkaan. Vähän kaikenlaista.

Mä esittelen tässä nyt maailmankaikkeuden viisi parasta biisiä, joskaan en välttämättä paremmuusjärjestyksessä. Minun mielipiteenihän on aina totuus, ja jos olet eri mieltä, Tasmanian vihreä oopiumkenguru syö sinut perjantaina kolmelta aamuyöstä. Tätä kuutakin on menty kohta jo viikko, enkä ole saanut aikaiseksi vielä anonyymien mielenpahoituspostausta. Olkoon tämä siis sellainen.

► Joy Division - She's Lost Control

Jos mä saisin kuunnella vain yhtä bändiä koko loppuelämäni, se olisi Joy Division. Varmaan yksikään toinen bändi ei ole koskettanut, tai vaikuttanut muhun yhtä paljon kuin Joy Division. Bändin tuotanto on kokonaisuus, mitään turhaa ei mahdu mukaan. Tämä biisi nousee ylitse muiden.

► Neil Young - Rockin' in the Free World

Neil Young on mulle isän perintöä, kuten moni muukin menneiden vuosikymmenten artisti. Klassikko, monen mielestä ihan liian kulunut ja käytetty kappale. Mä pidän tästä juuri sen takia. Olen kokenut biisin lukuisia kertoja livenä, lukuisilta artisteilta, mutten ole ikinä kuullut sielutonta versiota. Tää on mulle se tunnelmannostatusbiisi.

► Red Hot Chili Peppers - Parallel Universe

Alkujaan biisi ei mielestäni sopinut pätkääkään Pepperssille. Tää oli tasan kaikkea muuta kuin Peppersiä. Siksi siitä varmaan tulikin mulle henkilökohtaisesti RHCP:n tuotannon tärkein, biisin viimeiset seitsemänkymmentä sekuntia antaa yli tuhannen kuuntelukerran jälkeenkin rajut kylmät väreet.

► The Rolling Stones - Paint it Black

Biisi, jota ei pysty juuri sanoin kuvailemaan. Ainakaan minä en pysty. Se pitää kuunnella ja antaa sen tapahtua.

► Elliott Smith - St. Ides Heaven

Elliott Smithin mä löysin juurikin tuon biisin myötä ehkä 14-vuotiaana. Mun lempinimi on ollut ala-asteajoista asti Ide, ja kyseinen biisi löytyi sattumalta jonkun ajantappogoogletteluhetken seurauksena. Kuuntelin noina aikoina pitkälti pelkkää örinämetallia, ja kajalkynä kului loppuun kuukaudessa. On hyvin kummallista, että tykästyin seitinohuella äänellä laulettuun indiefolkiin. Vähitellen vuosien virratessa eteenpäin örinät unohtuivat, mutta Elliott Smith jäi.

Älä usko marsuihin

Ismo Alanko - Pornografiaa

Mä en ymmärrä, miksen osaa tehdä asioita lyhyen kaavan mukaan ja yksinkertaisesti kerralla loppuun... Kuten tänään tein tonnikalasalaattia, pakkoko se kananmuna oli pakottaa sydämen muotoon? Tai kun vaihdoin lakanoita, sänky oli pedattava hotellityyliin, silittää päiväpeittokin kuorruttaen sen Laura Ashleyn liinavaatetuoksulla ja asetella tyynyt ja torkkupeitot millintarkkaan riviin. Tai vaikka kaupoille lähtiessä, mukaan ei taatusti lähde vain se yksi asia. Myös asioiden valmiiksisaaminen on mulle poikkeuksellisen haastavaa.

Me lähdetään ihan kohta äidin kanssa Sibeliustalolle katsomaan Ismo Alankoa. Mä olen päättänyt pukeutua mekkoon, yllättävää kyllä. Värivalintakaan ei varmaan kauhean montaa yllätä. Ismo on mulle suurin verbaalinen idoli, jonka kunniaksi sekä postauksen otsikko, että biisi. Ja Johannan.

outset

Jethro Tull - We Used To Know

 Pirates of the Raumanmeri, kakkutarjoilut, jalat alta-potku faniryhmään kuulumattomalta, omalla kyydillään paikalle saapuneelta raumalaiselta, Jokerirullakkokyyti ja pleksit.

Raitapaitashokki, ilotulitus, euron jäävesi, kahden erän kooma ja 3-0. Näin ollaan saatu viimeinen liigakausi ikinä korkattua käyntiin.

Tasapainottamaan korkeampaa populaarikulttuuria, Teerenpeli ja oma isä, jonka kanssa purkaa jääkiekon aiheuttama paha mieli. Olkoonkin, että edustetaan eri joukkueita, me ollaan sentään perhettä.

Raitilla

Rauli Badding Somerjoki - Laivat

Vietettiin äidin kanssa torstai-iltaa Pesäkallion kesäteatterissa, koska Käenpesän Luukas kesäteatteri on ollut iät kaiket meidän kesäperinteemme. Jostain syystä en ollut ehtinyt vierailla Pesäkalliolla kertaakaan sen kuusivuotisen historian aikana, kunnes tänään saatiin ex tempore-idea mennä. Tehtiin samalla kesän kävijäennätys.

Esitys oli siis Raitilla - Rauli Badding, jonka suhteen mulla ei ollut sen kummempia odotuksia. Moni on kehunut, vielä useampi haukkunut lyttyyn. Mä tykkäsin todella paljon tuosta elämänmakuisesta ja kaunistelemattomasta esityksestä, joskin ystäväni sanoja lainaten, joku muinainen suomirock, on lähellä sydäntä. Baddingin muusikkouran läpikokenut äitini kyynelehti avoimesti esityksen loppupuolella keuhkoputkentulehduksien ja juoppohulluuksien vallatessa roolihahmon, mä tyydyin nieleskelemään ja katsomaan koivujen huojuntaa. Lahdessa liikkuvat, käykää ihmeessä katsomassa, jos ette ole vielä ehtineet! Esityksiä on vielä elokuun ensimmäiseen viikonloppuun.

Kesäteatteriin kuuluu pukeutua mekkoon tai vähintään hameeseen. Mulla oli päällä turkoosinpetrooli high-low-hame, korkkareita unohtamatta. En ehtinyt ottaa uusia asukuvia ennen meikkaamista, ja räpsäisin ne vielä päivän pimeimmällä hetkellä. Sori!

rainy day

Joskus sadepäivä tulee kuin tilauksesta. Silloin saa tekosyyn olla tekemättä mitään, sateellahan voisi vaikka kastua. Ei edes tarvitse siivota, sade on itsessään niin masentava asia, että ei tarvitse tehdä ikäviä asioita. Tässä yhteiskunnassa on suorastaan ruma olla tekemättä mitään. Minusta on oikein kivaa, että tänään sataa.

Sadepäivään sopii ehdottomasti joku lämmin keitto, joka on helppotekoinen, mausteinen ja itsestäänvalmistuva. Tänään siis tomaattipohjaista linssikeittoa. Lisänä itsetehtyjä auringonkukansiemensämpylöitä, musta tuntuu, että mä leivon joka päivä. Nimikkotee kuuluu asiaan.

Sateen hyvä puoli on myös siinä, ettei tarvitse kuunnella tuolla 20 metriä alapuolellani aina arkisin tapahtuvaa, kerrassaan rasittavaa autokatosremonttia. Sateenropinan sijaan välillä on mukava kuunnella musiikkia. Joose Keskitalon angstifolk sopii sadepäivään kuin Artturi kaappiin. Kuunnelkaa itse!

Tule minun luokseni, kulta

Kuolleen miehen laulu

Minä ja kapteeni

Hämylinna

Hassisen Kone - Tällä tiellä 

Äitini kanssa on tullut vietettyä hyvin vähän aikaa kuluneina kuukausina. Lupasin aikoja sitten äidille viedä hänet Ismo Alangon keikalle huhtikuussa, mutta liput oli myyty loppuun alta aikayksikön. Hämeenlinna sijaitsee kohtuullisen matkan päässä, joten kynnys sinne lähtemiseen ei ollut korkea minun kysyessäni perjantaina äitini halukkuutta kuulla Ismo Wanaja Festivaleilla. Kokemuksen hinta olikin sitten kaikkea muuta kuin kohtuullinen. 

Yleensä vältän autolla ajamista niin paljon kuin mahdollista. Äiti vakuutteli vielä perjantai-iltana että juna on helpoin vaihtoehto, mutta arvata saattaa kenelle napsahti kuskinrooli lähtiessämme kohti Linnaa.

Mä en ollut ehtinyt syödä ennen lähtöä, joten päätettiin pysähtyä jossain huoltoasemalla vähän ennen keskustaa, jotta jaksetaan paremmin päivä. Äiti meni edeltä, joten pyysin sitä tilaamaan mulle jonkun pienen hampurilaisen ja kahvin. Se mitä mä sain eteeni, oli kyllä vähän suuruudenhullu pieni hampurilainen:

Eka keikka, mitä me nähtiin, oli Peer Güntin. Mä en ollut kuullut aiemmin elämässäni kuin kymmenisen biisiä, en tiennyt edes kolmikon nimiä. Kuitenkin sytyin jo siinä vaiheessa, kun lavalletulobiisinä oli lähes samannimisestä näytelmästä tuttu Vuorenkuninkaan luolassa. 

Cheekin keikan aikana vedin semitukevat poskihumalat, ja päätin viedä äidin autoon huilaamaan ja syömään eväitä (kyllä, sillä oli mukana eväät kylmälaukussa, vaihtokengät, kolme takkia ja ties mitä muuta tuikitarpeellista.) Petri Nygård olisi voinut järkyttää äitiäni liiaksi.

Mulle oli yllätys, että äiti oli kuunnellut Klamydiaa ja halusi nähdä keikan. Oltiin vaihteeksi ajoissa liikkeellä, joten saatiin seurata keikkaa sangen takaata. Äiti innostui niin paljon, että osti lähes asiallisen paidankin. Jostain syystä saatiin paheksuvia katseita äidin kävellessä auton rattiin päivän jälkeen. Hän oli siis vesiselvä.

Äiti vastasi pääasiassa festarialueella otetuista kuvista, koska mulla ei ollut vetoketjullista laukkua ja sieltä se kamera olisi voitu jopa varastaa, joten jo valmiiksi heikko laatu ei ollut kummoinen. Sentään tämä musta ja Ismo Alangosta otettu kuva oli ihan julkaisemisen arvoinen. Olisin halunnut eturiviin, mutta lavalla tunti Ismon jälkeen esiintyvä Yö oli saanut faninsa valtaamaan eturivin hyvissä ajoin. Ai että ku vitutti niiden vaan seisoessa siinä ja jutellessa toisilleen keikan aikana.

Ismon keikan jälkeen mulle heitettiin lavalta sekä vesipullo että plektra. J. Karjalainenkin oli hyvä, se soitti kaikki mun lempibiisit. Oltiin jo lähdössä pois, kun törmäsin Janne Lahteen, jolla on kunnia olla yksi mun lempikiekkoilijoista. Nimmarit kirjaan ja muutama hali kruunasivat päivän erittäin onnistuneeksi.

Katsokaa tämä: 21 pictures, that will restore your faith in humanity. Katsokaa uudestaan, jos olette jo nähneet.

Viime päiviltä

22-Pistepirkko - Just a Little Bit More 

Dädin kanssa syömässä Santa Féssa, laadukkaissa kuvissa mun hyvin tarkentuneet ruuat. En tajunnu, että just siinä pöydän kohdassa on noin hämärää.

Katsoin uusintana Unitedin tuoreimman Valioliigamestaruuspelin suurta Väinöriippuvuutta lievittämään.

Aamupalaksi aurinkokuivattu tomaatti-jauhelihamuffinsseja. Ei, tämä ei ole ruokablogi.

Kummitädin kissanpentu aikoo käydä syliin nukkumaan.

Mössön sisäänpääsyleima.

 Ensinnäkin, viitaten mun edelliseen postaukseen tulleisiin ääriasiallisiin kommentteihin, mä toivoisin, että te rakkaat ihmiset ette uskoisi niin sokeasti sitä kaikkea, mitä joku teille tuikituntematon ihminen kirjoittaa toisista internetissä. Ette voi sanoa sataprosenttisesti kuka kommentin on kirjoittanut, miltä hän näyttää, mitä hän tietää minusta. Hän voi olla vaikka elämäänsä kyllästynyt teini, katkera vanha tuttu, tai ties mikä tavallnen patologinen valehtelija.  En viitsi ainakaan toistaiseksi poistaa yhtään kommenttia, kommentin kirjoittavilla on tässä minusta enemmän hävettävää. Olkoot ne kaikkien ilona ja riemuna siellä.

Keskiviikkona tosissaan vietettiin isä-tytär-laatuaikaa Santtiksessa. Mulla on periaatteena lähes poikkeuksetta ottaa ravintolassa jotain, mitä en ole ennen maistanut. Tänään oli vuorossa tiikerirapuja alkupalaksi ja BBQ-kanawrappia pääruuaksi. En yleensä koskaan ota erillistä alkuruokaa, mutta nyt houkutti tehdä poikkeus. Tiedä sitten kannattiko loppupelissä, en jaksanut syödä puoliakaan pääruuasta. Jälkkäriksi tähänastisen elämäni paras mansikkamargarita!

Perjantaina olin useamman tunnin kummitädin luona nimipäivillä. Siellä tuli tavattua oikeastaan koko isänpuoleinen elossa oleva suku, en minä vaan koskaan juhli nimipäiviä noin isosti! Jokakertaiseen kummitätivierailuun kuuluu olennaisesti Sohvi-kissan leikittäminen, tällä kertaa sain tuntea verisesti ei-enää-niin-pennun syliinkiipeämisen jalkaa pitkin. Lisäksi katsottiin kahdeksan vuotta nuoremman serkun kanssa kehittäviä YouTube-videoita, kuten James Potkukelkka Alkossa ja Serbian Euroviisubiisi suomeksi tekstitettynä vuodelta 2010, nauraen päät irti toisiltamme.

Dädi raaski kertoa, että 22-Pistepirkko vetää keikan legendaarisella Möysän ex-Essolla, eli Mössöllä, joten perjantai-iltaa päätettiin viettää yhdessä siellä. Mä myöhästyin jonkun vartin keikan alusta, joten ei ollut toivoakaan nähdä lavalle. Koko baari oli liian kuuma, täynnä ei-tuttuja ja tiskeille oli liikaa jonoa. Kutakuinkin keikan puolivälissä dädi keksi nostaa mut tuolille seisomaan, ja tunnelma kirkastui heti, Tuborgista johtuen tai huolimatta. Ihme kyllä en saanut yhtään vihaista kommenttia näkymien blokkaamisesta, lahtelaisilla on tapana ruikuttaa mikäli joku saa pieniäkin etuuksia. Ennen loppua ehdimme saada vielä osuutemme räjähtävistä ja kattoon suihkuavista olutjuomista lähes Monacon GP-tyyliin.

Huomenna (tänään) sitten äidin kanssa tekemään pitkästä aikaa jotain kivaa!