Uusin pääni

On inhottavaa havahtua omien hiustensa kauheuteen. Mulla herääminen tapahtui instagram-kuvaa katsellessa. En tiedä kärsinkö jonkun viiden sekunnin mental breakdownin, tajusinko hiusten olevan uusiutuvaa luonnonvaraa vai mikä päähänpisto, joku kuitenkin sai mut tarttumaan saksiin.

Jostakin tuntemattomasta syystä mun hiukset muuttuvat tietyssä mitassa ihan hirveän näköiseksi. Mä haluaisin olla pitkähiuksinen luonnonlapsi, kukkia hiuksissa ikuista kesää viettäen. Vaan kun latvat muistuttavat chinchillan häntää tai Saharan tuivertamaa vinkuheinää... Mä en tiedä missä menee pieleen, en ikinä lämpökäsittele hiuksia, en edes käytä muotoilutuotteita. Biotiinilisäkään ei juuri paranna hiusten kuntoa, ellei kärsi biotiinin puutoksesta. En tiedä kärsinkö mä, mutten muistaisi sitä kuitenkaan syödä.




Empiirisen tutkimuksen perusteella keittiösaksillakin pääsee liioista karvoista eroon. Yritin aluksi tehdä tän hienosti ja ammattimaisesti, kuten katsoa erinäisiä opetusvideoita hiusten leikkuuseen, mutta ne alkoivat lähinnä ahdistaa. Saisin suoraa jälkeä korkeintaan giljotiinillä. Ei muuta kuin pää alaspäin, hiukset ponnarille ja saksilla poikki.

Neljä kuukautta kestänyt hiusten vihertävyys on alkanut ärsyttää suoraan verrannollisesti ulkona lisääntyvän vihreyden myötä. Vihreää ei taittanut hopeashampoo eikä anti green-shampoo. Värjätä en halunnut, en tummaan enkä vaaleaan suuntaan. Haluaisin pystyä pitämään hiusten sävyn mahdollisimman lähellä luonnollista. Siispä leikataan vihreät pois.




Vaikka hiusten pituudesta lähtikin yli puolet, jotain vihreää jäi edelleen kukkimaan sinne tänne. Lähtisikö se sillä millä on tullutkin? Kuin ihmeen kaupalla mun muuttolaatikoista, niistä missä pitäisi olla vain välttämättömiä tavaroita, löytyy vaaleanpunainen pigmenttihoitoaine. Ajatella, mulla ei ole edes kampaa, mutta joku värjäävä hoitoaine löytyy kyllä. Viimeinen käyttöpäivä on mennyt yli vuosi sitten, mutta koska mun hiustenlaitto on muutenkin riskialtista, ei siinä enää paljoa olisi menettänyt. Punainenhan on vihreän vastaväri.

Viimeisen käyttöpäivän ylittyminen näkynee pigmenttihoitoaineissa tarttuvuuden menettämisenä. Tai sitten syaanipigmentit pureutuvat mun hiuksiin magentapigmenttejä tehokkaammin. Eipä nämä enää vihreät ole, joskaan eivät vaaleanpunaisetkaan. Suorassa auringonvalossa näyttäisi olevan pieni ruusukultainen vivahde. Niin tai näin, lopputulos ei ollut niin katastrofaalinen mitä voisi olla.

Jodelin mukaan se, että kysyin Instagramissa hiustenvärjäyksen suhteen mielipidettä, tekee musta epätasapainoisen, sairaalloisen huomionkipeän ja lampaan. Mielenkiintoista. Musta on huvittavaa että samalla kanavalla muita bloggaajia kehutaan helposti lähestyttäviksi ja aidoiksi, jos he kysyvät mielipidettä johonkin. Mun tapauksessa kyse on kuitenkin jostain negatiivisesta. Tuntuu että mun kaikki Instagramjulkaisut ovat jodelkansan mielestä säälittäviä. Sen lisäksi vielä tullaan direct-viestein syyttelemään mua siitä että musta keskustellaan Jodelissa. Voinko mä ikinä voittaa tässä pelissä?

Katkelmia

Juuri viime kuussa pääsin kehumasta kuinka vuorokausiajattelun romukoppaan herättäminen on parantanut elämänlaatuani huomattavasti. Olen huomannut kuluneen viikon aikana meneväni orjallisesti nukkumaan alkuillasta kuuden ja kahdeksan välillä, herätäkseni aamuyöstä kahden-neljän maissa. Omituiset kellonajat, mutta elänpähän ainakin jossakin rytmissä.

Jos vuorokausinäkymä vaikuttaa hullunkuriselta niin vaikuttaa tämä vuodenaikanäkymäkin. Jo muutamana viime aamuna olen herännyt lumi-infernoon. Keitin lauantaina riisipuuroakin. Lapsi sisälläni haluaisi mennä NYT tekemään lumienkeleitä ja -ukkeleita. Aikuinen sisälläni päivittelee muiden lailla säätilaa. Polvivammainen fyysinen preesensini liukastui eilen aamulla kuistilla sisäistä lastansa vapauttaessaan. Jäi lumileikit haaveeksi.

Mulle on tyypillistä addiktoitua johonkin tiettyyn ruoka-aineeseen. Nyt vuorossa on Kallen mätitahna. Olen vetänyt tuubillisen Kallen mätitahnaa tän ja eilisen päivän aikana. Esimerkiksi karjalanpiirakan päällä tuoreen valkosipulin kera. Mikä ihme mua vaivaa? Toinen tyypillinen tapa on haluta sitä, mitä ei voi saada. Nyt se on osterit, kaipuun vesi nousee silmiin ajatellessani osterin harmonisen merellistä makua. Pari viikkoa sitten kinusin kampasimpukoita, ja kun poikaystäväni lopulta suurella vaivalla löysi pakasteversion, niiden kohtalo oli hautautua pakastimen pohjalle. Sori, meni jo se mieliteko.

Muistin juuri, että pakastimessa on myös jäätelöä. Kohta ei enää ole.

Medusan kuva

Antiikin Kreikka ei ole tarustoltaan kaikkein tasa-arvoisin. Tänään julkaisemani instagrampäivityksen vanavedessä jäin pohtimaan Medusa-myyttiä tarkemmin.

Hesiodos kertoo Theogoniassa Medusan olevan Forkuksen ja Keton, primäärijumalten tytär ja yksi Gorgo-sisaruksista, Stheinon ja Euryalen ohella. Gorgot olivat terävähampaisia hirviönaisia, joiden hiusten virkaa ajoivat myrkkykäärmeet. Se, joka katsoi gorgoa silmiin, muuttui kiveksi.

Useissa myyteissä Medusan kohtaloksi koitui testosteronia tihkuva puolijumalallinen Perseus, itsensä Zeusin poika. Saaren kuningas halusi päästä vikittelemään Perseuksen äitiä, joten Perseus piti lähettää jollakin tekosyyllä pois. Hän keksi vaatia hevosia lahjaksi. Perseus ei tunnetusti ollut hevosmiehiä, joten kuninkaalle kelpasi korvaukseksi gorgon pää. Medusa, toisin kuin sisarensa oli kuolevainen, eli pään irroittaminen olisi täysin mahdollista.

Gorgojen löytäminen oli hankalaa, jolloin jumalat puuttuivat asioihin lahjoittaen erinäisiä apuvälineitä. Athene esimerkiksi lahjoitti peilin lailla heijastavan kilven, jotta Perseus voisi katsella gorgoja kivettymättä itse. Perseus otti jumalallisesta vihjeestä vaarin, ja suuntasi länteen kultaisten omenoiden saarelle. Perseus löysi nukkuvat gorgot tarkkailemalla maailmaa kilven heijastuksesta. Yhdellä liikkeellä hän katkaisi Medusan kaulan, josta pomppasi esille jättiläinen nimeltä Khrysaor sekä siivekäs Pegasos-hevonen, Poseidonin jälkeläiset. Perseuksen irroittama Medusan pää annettiin lopulta Athenelle, joka kiinnitti sen kilpeensä.




Ovidiuksen Muodonmuutoksissa Medusa kuvataan alkujaan kuvankauniina kultakutrina. Merenjumala Poseidon viehättyi näistä hiuksista niin paljon, että raiskasi Medusan Athenen temppelissä. Athene raivostui tästä häpäisystä ja kosti Medusalle muuttaen tämän viettelevät hiukset myrkkykäärmeiksi ja kasvot niin karmeiksi, että jokainen, jonka kanssa hänen katseensa kohtasi, muuttui kiveksi. Sankarillinen Perseuskin komppasi että kyllä tämä oli ihan oikea rangaistus Medusalle. Tämä Ovidiuksen tallentama runo lienee se tunnetuin näkemys Medusasta.

Fundamentalistisesti luettuna kuulostaa aika epäreilulta. Nainen raiskataan, häntä syytetään tapahtuneesta, muutetaan kostona rumilukseksi ja sitten vielä joku sankari tulee ja teloittaa nukkuvan, puolustuskyvyttömän. Raiskaaja pääsee kuin koira veräjästä. Vastaavat tarinat eivät ole tavattomia antiikin patriarkaalisessa maailmassa. Jumalat raiskailivat ristiin rastiin muita olentoja, eivätkä mahdolliset rangaistukset olleet mainittavia.

Hieman vähemmän patriarkaalisessa nykymaailmassa on tilaa ajatusleikeille. Entä jos Athene naisten välisen solidaarisuuden nimissä tekikin uhrille palveluksen? Muodonmuutoksen ansiosta miehet eivät enää päässeet satuttamaan häntä. Sen sijaan hän pääsisi nyt myös kostamaan katseellaan. Jos kirous ei olekaan rangaistus, vaan lahja?




Ihan jo etymologisestikin tarkasteltuna, "μέδουσᾰ", medusa, on aktiivin partisiipin preesensin feminiinimuoto antiikin kreikan μέδω-verbistä (medo, suojella). Täten Medusan voisi tönkösti kääntää "naispuolinen, joka suojelee." Athene kiinnitti Medusan pään kilpeensä suojellakseen itseään. Näin naiset tukevat naisia.

Kuvat Medusa-aiheisista veistoksista Kööpenhaminan Glyptoteket-museosta viime kuulta.