Uusin pääni

On inhottavaa havahtua omien hiustensa kauheuteen. Mulla herääminen tapahtui instagram-kuvaa katsellessa. En tiedä kärsinkö jonkun viiden sekunnin mental breakdownin, tajusinko hiusten olevan uusiutuvaa luonnonvaraa vai mikä päähänpisto, joku kuitenkin sai mut tarttumaan saksiin.

Jostakin tuntemattomasta syystä mun hiukset muuttuvat tietyssä mitassa ihan hirveän näköiseksi. Mä haluaisin olla pitkähiuksinen luonnonlapsi, kukkia hiuksissa ikuista kesää viettäen. Vaan kun latvat muistuttavat chinchillan häntää tai Saharan tuivertamaa vinkuheinää... Mä en tiedä missä menee pieleen, en ikinä lämpökäsittele hiuksia, en edes käytä muotoilutuotteita. Biotiinilisäkään ei juuri paranna hiusten kuntoa, ellei kärsi biotiinin puutoksesta. En tiedä kärsinkö mä, mutten muistaisi sitä kuitenkaan syödä.




Empiirisen tutkimuksen perusteella keittiösaksillakin pääsee liioista karvoista eroon. Yritin aluksi tehdä tän hienosti ja ammattimaisesti, kuten katsoa erinäisiä opetusvideoita hiusten leikkuuseen, mutta ne alkoivat lähinnä ahdistaa. Saisin suoraa jälkeä korkeintaan giljotiinillä. Ei muuta kuin pää alaspäin, hiukset ponnarille ja saksilla poikki.

Neljä kuukautta kestänyt hiusten vihertävyys on alkanut ärsyttää suoraan verrannollisesti ulkona lisääntyvän vihreyden myötä. Vihreää ei taittanut hopeashampoo eikä anti green-shampoo. Värjätä en halunnut, en tummaan enkä vaaleaan suuntaan. Haluaisin pystyä pitämään hiusten sävyn mahdollisimman lähellä luonnollista. Siispä leikataan vihreät pois.




Vaikka hiusten pituudesta lähtikin yli puolet, jotain vihreää jäi edelleen kukkimaan sinne tänne. Lähtisikö se sillä millä on tullutkin? Kuin ihmeen kaupalla mun muuttolaatikoista, niistä missä pitäisi olla vain välttämättömiä tavaroita, löytyy vaaleanpunainen pigmenttihoitoaine. Ajatella, mulla ei ole edes kampaa, mutta joku värjäävä hoitoaine löytyy kyllä. Viimeinen käyttöpäivä on mennyt yli vuosi sitten, mutta koska mun hiustenlaitto on muutenkin riskialtista, ei siinä enää paljoa olisi menettänyt. Punainenhan on vihreän vastaväri.

Viimeisen käyttöpäivän ylittyminen näkynee pigmenttihoitoaineissa tarttuvuuden menettämisenä. Tai sitten syaanipigmentit pureutuvat mun hiuksiin magentapigmenttejä tehokkaammin. Eipä nämä enää vihreät ole, joskaan eivät vaaleanpunaisetkaan. Suorassa auringonvalossa näyttäisi olevan pieni ruusukultainen vivahde. Niin tai näin, lopputulos ei ollut niin katastrofaalinen mitä voisi olla.

Jodelin mukaan se, että kysyin Instagramissa hiustenvärjäyksen suhteen mielipidettä, tekee musta epätasapainoisen, sairaalloisen huomionkipeän ja lampaan. Mielenkiintoista. Musta on huvittavaa että samalla kanavalla muita bloggaajia kehutaan helposti lähestyttäviksi ja aidoiksi, jos he kysyvät mielipidettä johonkin. Mun tapauksessa kyse on kuitenkin jostain negatiivisesta. Tuntuu että mun kaikki Instagramjulkaisut ovat jodelkansan mielestä säälittäviä. Sen lisäksi vielä tullaan direct-viestein syyttelemään mua siitä että musta keskustellaan Jodelissa. Voinko mä ikinä voittaa tässä pelissä?

Satoja huonoja hiuspäiviä

Tältä minun hiukseni näyttävät juuri nyt. Hiukset on harjattu toiselle puolelle päätä, ja kiinnitetty parilla pinnillä taakse. Siitä harjauksesta on reilu seitsemän tuntia aikaa. Olen pessyt ne eilen, nukkunut lyhyet yöunet hiukset letillä, ja vielä lyhyemmät päiväunet hiukset auki. Hiusten aukipitäminen on joka kerta katastrofi, takkuuntuminen alkaa noin vartissa, ja ne pitäisi käydä läpi harjalla varmaan kerran tunnissa. Tänään harja unohtui kotiin, ja silmiähivelevä lopputulos on nähtävissä kuvassa.

Yksi useimmin kysytyistä kysymyksistä tässä blogissa kuuluu, miksi mulla on näin huonokuntoiset hiukset. Vielä useammat väittävät tietävänsä syyn: jatkuvat blondaukset. Iida on koukussa vaalennusaineeseen. Iida on vetyperoksidiblondi. Iidalla on päässä vikaa, koska on värjännyt kauniit kiiltävät tummat hiuksensa tuollaiseksi pissanväriseksi hamppukasaksi. Tummana Iida oli kaunis, näytti ihan Zooey Deschanelilta, Marion Cotillardilta, Uma Thurmanilta Pulp Fictionissa... Blondina hän näyttää lähinnä porsaalta. Huhhei, eipä voisi mennä nuo olettamukset juuri pahemmin pieleen.

Totuus on se, että mun hiukset vei sairaus. Ja sairaudenhoito. Onneksi ne eivät päässeet ihan kokonaan niskan päälle. Pahimmassa tapauksessa hiukset olisivat voineet tippua kokonaan, mulla on kahdessa vuodessa lähtenyt ehkä kolmasosa hiusmassasta. Ei sentään enempää, vaikka olin itsepäinen, enkä suostunut luopumaan pituudesta. Mielummin vaikka 80-luvun Juice-tukka kuin joku kynitty puli. Nyt eletään jänniä aikoja kun hiukset alkavat uudistua, ja päähän kasvaa pientä haituvaa. Tulen todennäköisesti muistuttamaan tarhapöllöä koko kesän.

Mä olen luonnonblondi. Nuo monien rakastamat tummat hiukset olivat kenties aikuisikäni suurin virhe, mulla oli jatkuvasti epämukava olla tummissa hiuksissa. En jaksa välittää pätkääkään, vaikka jonkun aktiivisen jankkaajan mielestä tumma on ainoa oikea väri mulle. Ei ole. Mä vihasin mun tummia hiuksia, takaisin vaaleaan palaamisessa oli työnsä, enkä ole kesän 2013 jälkeen hiuksia enää vaalentanut. Niitä toki raidoitettiin säännöllisen epäsäännöllisesti vuoden 2015 alkukevääseen asti, sen jälkeen väriin ovat vaikuttaneet vain hopeashampoo, aurinko ja paukkupakkaset. Voisin väittää, että kolmessa ja puolessa vuodessa mulle on kasvanut täysin oma väri päähäni.

Mutta luonnollisuudesta huolimatta, ovathan nämä hiukset huonossa kunnossa. Latvoja tarkastelemalla löytyy nopeasti nelihaarainen, kuusihaarainen, seitsenhaarainen... ennätyshiukseni oli jakaantunut kolmeentoista osaan. Hiuslaatu on lasimainen. Auki ollessaan ne nuolevat päätä, olivat kuinka puhtaat tahansa. Ja kaupan päällisenä se nopea takkuuntuminen. Epäonnenkarvat. Ja oikeasti mä teen hiuksieni eteen paljon.

Syön pääasiallisesti prosessoimatonta ruokaa. Napsin myös lisäravinteita ehkä vähän liiankin kanssa: biotiinia, sinkkiä, kalsiumia, d-vitamiinia ja magnesiumia. Juon kalanmaksaöljyä suoraan pullosta. Pesen hiukset kaksi-kolme kertaa viikossa, enkä lämpökäsittele niitä juuri koskaan. Käytän muotoilutuotteita vain juhlakampauksissa. Latvoja lyhennetään säännöllisesti. Olen käynyt tämän vuoden puolella nyt muutaman kerran keratiinikäsittelyssä, joka on palauttanut pikkaisen kiiltoa hiuksiin. Ehkä. Voi olla toiveajatteluakin. Loppuvuodelle toivonkin hyviä hiuspäiviä. Edes muutamaa.

Hiuskatastrofi

Moni kanssajärkyttyi eilen Snapchatin puolella todistaessaan blondien klassista hiusmokaa. Hiusmokaa, johon mä sorrun kerta toisensa jälkeen yrittäessäni olla tehokas arjessa. Menen suihkuun, levitän hopeashampoon päähän, peitän sen suihkumyssyllä ja poistun viideksi minuutiksi kylppäristä tekemään jotakin tärkeää. Nyt eilen viidestä minuutista tuli vahingossa lähemmäs kaksikymmentä. Tiskaaminen kun on niin mukaansatempaavaa puuhaa!

Suorittamiseni hopeashampoon kanssa on muutenkin vahvasti vaihtelevaa. Se kun aina unohtuu välillä pitkäksikin aikaa kymmenen muun shampookaverin taakse pyörimään. Kevään aikana ravasin ahkeraan kampaajalla tehohoidoissa ja värihuuhteluissa. Mulla on ollut omaan silmään oikein kivanväriset hiukset, eikä hopeashampoolla läträäminen käynyt mielessäkään.

Tää ei ole edes mikään vuoden 2013 edgy tumblrharmaa, vaan epätasainen, silminnähtävä vahinkoharmaa. Mun hiukset ovat huonokuntoiset, joten tilannetta ei korjata syväpuhdistavilla shampoilla, saati värjäämällä päälle. Ja kokemuksesta tiedän, että kertakäsittely hopeashampoolla kestää mun hiuksissani kauan. On siis varauduttava viettämään loppukesä harmaahapsisena.

Lankajuttu

Kuinka moni kävi lapsena jossakin Kanariansaarten tapaisessa turistirysässä, jossa afrikkalaisnaiset noin kahdella eurolla kieputtivat hiuksiin värikkäitä lankoja ja helmiä? Mäkin halusin sellaisen viisitoista vuotta sitten Fuerteventuralla.

Se oli punottu metallinhohtoisista nauhoista ja sen päässä oli violetti, läpinäkyvä keltainen ja helmiäishohtoinen vaaleanpunainen helmi (huomatkaa muuten jälleen trendikäs muovinen kuristusrihmasto kaulassa!) Kyseinen lisäke roikkui mun päässäni yli puoli vuotta, kunnes se oli painunut niin tiiviisti tukkaan kiinni, että sitä ei saanut enää muuten pois kuin leikkaamalla.

Ainakin viisitoistavuotisen tauon jälkeen pidin soveliaana kieputtaa omaan tukkaani jälleen tuollaisen... hiuspunoksen? Choker-kaulakoruun en ole enää sortumassa uudelleen. Yliannostus ysäristä luokiteltakoon vaaralliseksi.

Suttura

Olen jo vuosikaupalla ihaillut kaiken maailman letti-nuttura-kombinaatioita, mutta toteutukseen ei rohkeus ole riittänyt. Hiuksillani kun ei ole kauheasti pituutta eikä varsinkaan paksuutta. Kaikki leteistä kieritetyt nutturat on suljettava pois laskuista. Tuttu kampaaja kertoi mulle teoriassa helpot ohjeet yhdenlaiseen letin ja nutturan yhdistelmään, joka onnistuu myös ongelmatukkaan. Arkajalkana kokeilin lettinutturaa ensin serkulleni, jolla on noin kolme kertaa enemmän hiuksia kuin mulla. Kivannäköisen lopputuloksen myötä uskalsin kokeilla myös itselleni. Näiden selkokielelle selitettyjen neuvojen avulla varmasti kuka tahansa onnistuu:

1. Roikota päätä alaspäin
2. Tee niskasta päälakea kohti kulkeva ranskalainen letti
3. Kasaa letti ja loput hiukset ponnariksi päälaelle, tupeeraa reilusti saadaksesi muhkean nutturan
4. Pujota ponnari valkin läpi, kieputa hiukset valkin ympärille ja viimeistele muutamalla pinnillä.

Siloiteltu ja sliipattu versio olisi täysin etikettikelpoinen (ehkä jopa minun versiotani nätimpi!), mutta mun hiusmassa ei sellaiseen riitä. Suttunuttura eli suttura on henkilökohtaisesti itselleni se sopivin nutturatyyli. Koska mulla on seitinohuet hiukset, tupeerasin tukkani ihan överiksi. Myös ranskanletti sai luvan olla löysä ja sotkuinen. Volyymi on se joka mun hiuksistani tekee hiuksiksi tunnistettavat.

Hiusten väristä ei tässä postauksessa saa realistista kuvaa. Väri vaihtelee radikaalisti ihan valon mukaan. Kohdevalossa hiukset ovat normaalia tummemmat, illan viimeisissä säteissä kullanhohtoiset. Pelkän kattolampun alla väri näyttää todella kellertävältä, juuri siltä vihatulta pissablondilta. Todellisuudessa kun hiusteni väri on ihan eri sfääreistä.

Tupeerausvaiheessa meni lähes puoli tuntia, vaikka muuten kampauksen näpertämisestä olisi selvinnyt viidessä minuutissa. Tällä välin luonnonvalo kerkesi loppumaan. Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä ja kuvata nuttura kirkkaassa päivänvalossa, mutta koska minulla on ystäviä joiden kello kuusi tarkoittaa kello kymmentä, omatkin aikataulut saavat kellua muutoksen virrassa. Tämähän oli pakko saada tänään julkaistua.

Hiuspäivitystä

Olin vähän ylimitoittanut lounaan keston, ja mulle jäi turhaa ylimääräistä aikaa ennen iltapäivän kampaajakäyntiä. Aiemmin olen vältellyt Stockan Hulluja Päiviä kuin hullu huonettaan, mutta nyt hukkaanheitettävä aika sai vedettyä mut mukaansa tuohon kaaokseen.

Mä yritin tuloksetta metsästää Oiva Toikan Uhuu-pöllöä tarjouksesta. Väinö kommentoi sitä kuuden huntin perunaksi, kun sitä vielä nettikuvastosta etsin. Ja musta kun se olisi ollut niin kiva. Onneksi jääkaapista löytyy sattumalta peruna, Väinö lupasi luoda mulle siitä vastaavan pöllön.

Sen sijaan aurinkopuuteri löytyi! Koin lievän järkytyksen kuullessani, että mulle tutusta ja mieluisasta Guerlainin aurinkopuuterista on useampia sävyjä - mulla on ollut se brunettien versio tähän asti. Koska vanha aurinkopuuteri vetelee viimeisiään, päätin antaa mahdollisuuden blondiversiolle. Mua vartenhan se on lanseerattu. Mukaan lähti myös pirteä keväthuulipuna, koska niitä ei voi koskaan olla liikaa.

Ja ne hiukset... Niistä tuli erittäin hyvät! Kirkkaammat, kiiltävämmät, lyhyemmät ja tuuheammat - ainakin joksikin aikaa. Tajuton tuuli ja takatalven lumitihku vaan tekivät tuhojaan, enkä saanut hiihtää loppupäivää kivalla tukalla. Hyvää kevättä vaan!

Hiusviha

Syksy on negatiivisuuden ja masentelun aikaa. Koska mä olen luonteeltani muutenkin pessimistisrealistinen, pikkuasioista angstaaminen sopii mun syksyyn kuin isi äitiin. Ja erityisesti tänään mua raivostuttaa suunnattomasti mun omat hiukseni. Tekisi ihan mieli leikata ne pois ja kutoa niistä rukkaset.

Hiukseni ovat luonnostaan vaaleat, ohuet, lasimaiset ja erittäin helposti takkuuntuvat. Harjata saisi vähintään tunnin välein. Vajaa kaksi kuukautta sitten mun hiuksia kerrostettiin voimakkaasti, ja nyt malli on ylikasvanut sekä vaikea. Mun hiuksissa on tasan kolme kampausvaihtoehtoa, joilla voi lähteä julkisille paikoille: ylikasvanut debbieharry, ylikasvanut debbieharry otsatukka jonnekin päin, sekä geelillä/lakalla/vahalla/muulla saatavilla olevalla hiustuotteella sliipattu wetlook-poninhäntä. Jokainen "kampaus" kuitenkin latistuu muutamassa tunnissa, vaikka uittaisin pääni saavillisessa lakkaa. Kotona hiihdän aina tukka päätä myöten valuen.

Mä en osaa tehdä hiuksilleni melkeinpä mitään. Multa löytyy suoristusrautaa, minisuoristusrautaa, kreppirautaa, lainerautaa, piippausrautaa, ilmakiharrinta ja kiharruspuikkoa, mutta en jostain syystä saa millään näistä symmetristä ja tasapainoista lopputulosta. On pinniä, pantaa ja ponnaria. En osaa väkerrellä mitään hienoja kiertolettejä ja punoksia, mun kädet ei vaan taivu. Ei, vaikka vielä pari vuotta sitten pystyin laittamaan jalat niskan taakse ja punnertamaan siitä käsilläseisontaan. Epästandardipituisista hiuksistani ei saa tehtyä edes nutturaa, vaikka olisi apuna mitkä tahansa valkit, välkyt ja donitsit.

Kaksi vuotta sitten mä tein aikuisikäni suurimman hiusvirheen värjätessäni hiukseni tummaksi. Vaikka käytännössä kaikki kehuivat, kuinka tumma pukee mua niin hyvin ja tekee musta kypsemmän ja fiksumman näköisen, tumma tukka ei ole mua varten. Reilussa vuodessa olen saanut lähes koko tukan takaisin luonnolliseen väriinsä. Mä en halua enää ikinä värjätä, mä en ole syntynyt tummaksi. Miksi mun pitäisi näyttää älykkäämmältä kuin mitä oikeasti olen?

Mun ideat on ihan nollissa. Rakkaat vakiokampaajani eivät tykkää vapaat kädet muttei väriä-ehdotuksistani, pitäisi aina olla jotain osviittaa. Mä en tiedä enää, millä voisin pelastaa pääasiani. Tietääkö joku muu?

Minä juon nyt kahvia

Huomenna mulla on ihan varmasti kahvikrapula. Mä aloitin kaksin käsin juomisen jo iltakymmeneltä, ja vuorokauden vaihtuessa oli niin järkyttävä olo, että piti nukkua parin tunnin yöpäikkärit. Puoli kolmesta viiteen valvomiseen pakotti Chicago-Pittsburgh. Milloinkohan mä saisin ihastella voittavaa joukkuetta?

Tänään aamu alkoi kampaajalla, vihdoinkin. Aamukampaajakäynnit ovat kivoja, koska sieltä saa kahvia. Tänään myös keksiä ja suklaata. Lisäksi saa olla hiukset laitettuna koko päivän, mä olen käsittämättömän käsi hiustenlaitossa. Tosin tuuli tuiversi mun kampauksen kun olin ehtinyt kampaamon ovelta noin sata metriä poispäin.

Sivuotsis on maailmalla jo ihan mennyt juttu, mutta siitä huolimatta mä leikkautin sellaisen. Koen sen jotenkin omaksi, ja onhan siitä yli vuosi aikaa kun mulla viimeksi on sellainen ollut. Hirveän pienellä säädöllä taas iso muutos ulkonäköön. Sivuotsis saisi nousta pinnalle uudestaan, musta tuntuu ihan että olisin pari vuotta jälkeenjäänyt. Tykkään silti.

Kampaajalta tie jatkui kahville isän kanssa. Jonka jälkeen haettiin pikkuveli koulusta - ja mentiin yllättäen kahville. Päätin viimeinkin myös syödä jotakin kahvin ohella, ja koska mulla on viime päivät ollut suuria italialaisia mielitekoja, valinta oli panini. Viisisataa milligrammaa kofeiinia tyhjään vatsaan kun ei ole mikään älykkäin vaihtoehto - saan syyttää pelkästään itseäni jos vatsahaava on tullakseen. Noin tunnin päästä pitäisi vielä kotonakin tarjota kaverille kahvia.

Mä en nuku ensi yönä.

Have a happy hair!

En ihan jaksa ymmärtää miten olen taas tässä. Mulla on pinkkiä päässä! Vanha koira ei opi uusia temppuja edes kantapään kautta. Tarvittiin vain maailmankaikkeuden kaksi kammottavinta sanaa, et uskalla, ja mulla oli väriä karvoissa. Mähän uskalsin. Ja nyt mietin pinkkien latvojeni kanssa seuraavaa liikettä.

Vuoden 2012 lokakuussa mä värjäsin hiukseni pinkiksi. Meillä oli työpaikalla Halloween-juhlat, ja ajattelin räväyttää, yhden päivän ajaksi. Olin löytänyt isän luota kylppärin kaapin perukoilta käyttämättä jääneen ikivanhan suoravärin. Muistaako kukaan niitä vaahtovärejä, joissa oli piirretyn tytön kuva? Itse tein samaisella värillä elämäni ensimmäisen hiusvärikokeilun jo joskus ala-asteikäisenä. Tällöin hattaranpinkki tukkavärini lähti muutamassa pesussa pois.

Vuodet kaapissa olivat selkeästi tehneet tepposensa värille. Mun tukasta tuli shokkipinkki, lähes violetti, kymmeneen osaan haaroittuva ja täyttä hamppua. Ihme etteivät hiukset tippuneet päästä pois. Yritin haalistaa väriä ties millä hopeashampoilla, colormaskeilla ja syväpuhdistavilla shampoilla, lopputuloksena teräsvillaa muistuttava tukka siinä alunperin toivotussa hattarasävyssä. Kiitokset kaikille tukkajumalille, että kyseisestä katastrofista ei ole kuvallista todistusaineistoa missään.

Olisin halunnut oman blondin värini takaisin, mutta kampaajan tuomio oli tyly: ei uskaltanut edes kokeilla vaalentamista, vaan punapigmentit olisi peitettävä tummalla. Jouduin yli puolen vuoden värjäyskierteeseen. Musta ei ikinä tuntunut että tumma olisi sopinut, vaan päädyin lopulta käänteisliukuvärjäykseen, ja oman värin esiinkasvattamiseen. Blondiuduttuani jälleen viime kesänä, päätin, ettei enää koskaan värjäilyjä. Korkeintaan omaa hiusväriä korostavia raitoja, muttei ainakaan mitään radikaalia.

Pinkki on kuitenkin aika radikaali ratkaisu. Päätöstensyönti on mulle vähän liian helppoa.

Volver!

Adam Barnes - Procession

Long time no ABC! Mulla on mahtunut tähän 17 päivän blogitaukoon niin elämäni kamalin viikko, typerän suuri summa menetettyä rahaa kuin pitkästä aikaa erittäin hyvät 24 tuntia. Aikaiseksi olen saanut kaikkea muuta kuin tähdellisiä asioita, joskin niitä olen hankkinut...

...Sain nimittäin vihdoinkin ostettua itselleni luomiväriviisikon Diorin vuoden 2013 syyskokoelmasta. Kun näin joskus kesällä ekat kuvat mallistosta, mietin, voiko enempää mun näköistä meikkikokoelmaa tehdäkään? Tähtiä - minä tykkään, metallivärejä - minä tykkään. Silti pihtasin puoli vuotta ennen kuin ostin kokoelmasta mitään. Harkitsin pitkään luomiväripalettejen väliltä, mutta päädyin lopulta sinivihreäsävyiseen Bonne Étoileen - violetin Constellationin lähes vastaavat sävyt multa löytyy jo muista viisikoista. Olisin halunnut myös viininpunaisen huulipunan (sävy 986 Bonne Aventure), mutta se näytti mun naamassani ihan kamalalta, joten jätin ostamatta.

Tiistaina katselimme Johannan kanssa vuosikymmenen mahtavinta komedianäytöstä, eli KalPa-Jokerit-ottelua. Lähtökohdat olivat suorastaan huikeat Aleksi Rantala-nimistä pellepallea, sentterinelikkoa, pakkipari Niemi-Lindelliä ja kolmoskentän laituriksi muodostunutta puolustaja-Dehneriä myöten. Syötiin pitsaa ja juotiin kaljaa, muuten tota neljän maalin urpoilua ei olisi pystynyt katsomaan. Ei se mitään, jääkiekko on vain jääkiekkoa.

Perjantaina mä tein jotain, mitä mun olisi pitänyt tehdä jo monta kuukautta sitten, eli käydä kampaajalla. Kaverit, (erityisesti Johanna), ovat avoimesti mutta oikeutetusti inhonneet mun hiuksia pitkän aikaa, joten mulla on tavallaan velvollisuus yrittää olla ystävieni silmissä viehättävän näköinen. Mua värjättiin kolmella värillä, leikattiin uusi malli, ja sain testata pelottavia kampaamolaitteita, kuten tuota kuvan muinaisfuturistishenkistä töhötintä. Lisäksi kahvia ja sympatiaa. Mä tykkäsin todella paljon lopputuloksesta (josta on mahdoton ottaa omakätisesti toimivaa kuvaa), mutta kaverini sanoin, hukkakäynti tuli - hän ei ainakaan huomaa mitään eroa. Kiitti!

Lennu tarjosi mulle viikonloppumajoituksen Vantaalla, ja oli tuonut mulle tuliaisia käydessään kääntymässä Mallorcalla. Mä addiktoiduin tohon purkkaan aikoinani Itävallassa, ja pyydän aina ihmisiä ostamaan mulle paljon tota, jos matka natsaa sopivaan maahan. Joku kolmen euron markettiviini taas puolestaan on aina pakollinen tuonti espanjalaisesta paikasta, tällä kertaa tilannetajuisesti punakeltaisena. Perjantai-illan ifk-tappion jälkeen ei ois ihan hirveästi huvittanut nousta vähän liian aikaisin lauantaiaamuna Poriin menevään bussiin. Olo oli hutera, ei huvittanut syödä tai juoda, uskoa omiin joutui kaivamaan lähes Kiinasta enkä edes jaksanut näyttää ihmiseltä ennen Humppilaa. Onneksi kuitenkin lähdin.

Maailman huonointa läpänheittoa, kymmeniä uusia lempinimiä, serkku, jota näkee ehkä kerran vuodessa, hallissa pääsi melkein kosketuksiin oman joukkueensa kanssa (en taaskaan osannut ottaa yhtään kuvaa hallista tai itse pelistä, sori), ääni tuli huudettua lähes kokonaan pois, ja pääasiana se voitto. En käsitä, miten porilaisia pidetään liigan mulkuimpina ihmisinä (se titteli kuuluu edelleen yksinoikeudella Raumalle!), mulle kerrottiin pelkästään kehuja meidän yhden bussin faniryhmästä, uteliaita kysymyksiä KHL-fiiliksistä, mihin päivän peli tulee ratkeamaan, mielipiteitä kummankin joukkueen nuorista lupauksista ja niin edelleen. Paikallisten kanssa puhuminen on mun mielestä vierasmatkailun suola, ja pyrin harrastamaan sitä paljon. Porissa oltiinkin ihailtavan sosiaalisia. Mä en ole tainnut ikinä kotiutua vierasmatkoilta voitto sylissä, ja ottelun viimeisen 40 sekunnin tunteiden vuoristorata ja ottelun jälkeiset joukkueen kiittämiset taisivatkin olla mulle se viikonlopun tähtihetki. Positiivista myös se, että osattiin vihdoinkin hakea Petteri Lindbohm pois lainalta takaisin kotiin.

Oli lievästi sanottuna kuumottavaa katsella The Day after Tomorrowia kun ulkona riehui myrsky, jonka nimi on varmaankin Oskari. Mä en pelkää ukkosta tai myrskyävää merta tipan tippaa (päin vastoin!), mutta kova tuuli kuivalla maalla on mulle kauhun paikka. Tärisen tuulen ravistellessa laseja ja vinkuessa parvekkeennurkissa, ja pysyn mahdollisimman kaukana ikkunoista (jos vaikka ikkuna menisi rikki, jo lasinsirutkin tekevät pipiä.) Eilen vietin siis rentouttavaa elokuvatuokiota lattialla (pöydän alla) makoillen.