Remppa kuulemma jatkuu vielä

Ja niin kaksi viikkoa vaihtui kuukaudeksi. Minä ja Svante ollaan edelleen isän helmoissa. On hieman outoa palata lapsuudenkotiinsa näin kolmikymppisenä. Olo tuntuu jollain tavalla epäonnistuneelta, vaativalta ja laiskalta. Mikäs sen helpompaa kuin kasvattaa juuriaan sohvaan kiinni.

Keittiö valmistui eräänlaisella viiveellä. Tällä hetkellä se on täynnä tavaraa vaan kuka ne purkaisi? Makuuhuone ei ole valmis, joten makuuhuoneen tavaroita ei voi palauttaa paikoilleen. Vaatehuoneessa on kuulemma nyt tilaa, mutta sinne pitäisi siirtää tavaroita makuuhuoneesta. 

Olen huono pyytämään apua, toisaalta yhtä huono neuvomaan. Puoliso haluaisi auttaa, mutta pelkää epäonnistumista. En jaksa neuvoa, ei tarvitse auttaa, teen itse kaiken. Toinen pakenee urheiluharrastuksen pariin, toinen marttyyroi päänsä sisällä kun joutuu tekemään kaiken yksin.

Makuuhuoneen lattia on muovin peitossa. Jännittyneenä odotan miten kissa suhtautuu uuteen lattiamateriaaliin. Ja kauan kestän keskeneräisyyttä, ei se maali seinälle itsestäänkään eksy. Kotiinpaluu kuitenkin houkuttaisi. Nopeammin asiat valmistuvat kun olen paikan päällä.

Porcupine Tree soi. Svante raahasi kivipiiransa ikkunalaudalle, haaveissaan ilmeisesti aamiainen järvinäköalalla. Isä lässyttää karvaiselle lapsenlapselleen kuin viimeistä päivää. Me pärjätään kyllä täälläkin.

Kuinka lukeminen astui jälleen elämääni

Olen aina pitänyt lukemisesta. Lapsena kiikutin kirjastoautolta selkä vääränä kirjoja. Olin jatkuvasti nenä kiinni kirjassa, luvalla ja luvatta. Luin peiton alla öisin kännykän valossa, kunnes kännykkä määrättiin yöksi olohuoneeseen. Olin taskulampun pattereiden suurkuluttaja, nekin piilotettiin multa jossakin vaiheessa. Kirjat olivat minulle kuin huumetta ja koska mulla ei ole kohtuukäyttäjän piirteitä, sorruin yliannostukseen.

Sitten menin yliopistoon missä joutui lukemaan ja paljon. Ilo lukemiseen kuoli viimeistään tässä vaiheessa. Mä en pidä mistään, mikä on pakko tehdä. Peruskoulussa tai lukiossa kaikki lukudiplomi-yritykset kompastuivat tuohon pakko-aitaan. Käsittämätöntä kyllä, pidän asioiden oppimisesta ja tiedonhausta. Mutta kun se on osana jotain kurssia, siitä tulee vastenmielistä. Huokaillen ja nyrpistellen luen läpi minulle niin tutun Euripideen Bakkhantit osana kurssia. Kuukauden päästä luen saman teoksen, tällä kertaa ihastuksesta huokaillen. Sama on tietokirjallisuuden kanssa. Luen evvvk-lasit silmillä Egyptin kivilouhoksista nopeasti ja hypähdellen esseetä varten. Tai kiinnostun aiheesta ihan muuten vaan ja menetän ajantajuni koko päiväksi perehtyessäni kuljetusrekiin ja basalttilohkareisiin. Tiedonjanoni on sammumaton.

Kaikista eniten rakastan kuitenkin fiktiota. Tämän seikan oivallettuani lukeminen astui jälleen elämääni viime kesänä. Mun ei ole mikään pakko olla intellektuelli, jonka hyllyt pursuavat teorioita, skolastiikkaa ja intuitiivista tietoa. Saati kokoomuslaista individualistista menestysselfhelppiä. En jaksa lukea ihailun arvoisten ihmisten elämäkertoja, sillä en halua uskoa totuuden olevan tarua ihmeellisempää. Käytän kirjaa porttina toiseen maailmaan. En vaadi fantasiamaailmoita timanttipalatseineen ja kullalla päällystettyine katuineen, minulle kelpaa aivan yhtä hyvin Italia tai Afganistan tai Hartola. Kirjan sivut kääntyvät hitaammin kuin hektisessä nyky-yhteiskunnassamme olisi suotavaa - ehkä lukeminen on minulle kapinointikeino. Pidän verkkaisasta tiedonsaannista. Hyväksymällä lukemisen ajanviettotavaksi siitä tuli minulle jälleen mielekästä.

Ennen olin hyvinkin puritaani käännöskirjallisuuden suhteen. Aina alkuperäiskielellä, uhosin, ja takeltelin läpi Shakespearea. Ja Dime quién soyta aikana, kun mittasin kirjan mahtavuuden sivumäärällä ja osasin vielä espanjaa. Ja Karamazovin veljeksiä, kunnes paukautin teoksen kiinni jossain kahdensadanviidenkymmenen sivun tienoilla. Miksi halusinkaan tehdä lukukokemuksesta ehdottoman vaikean? Olen oppinut viime vuosina arvostamaan käännöskirjallisuutta, ennen kaikkea oppiessani kantapään kautta lajin vaikeuden.

Koen, että koti ilman kirjoja ei voi olla koti. Unelma-asunnossani olisi työhuone lattiasta kattoon ulottuvine, teetettyine kirjahyllyineen, jonka sisältöä voisin tutkia tikkailla kiipeillen. Nykyiseen asuntooni ihan vain kirjahyllykin riittäisi. Tällä hetkellä kirjani ovat pahvilaatikoissa äidillä. Olohuoneen porrasjakkaralla. Keittiön ikkunalaudalla. Sängyn alla. Yöpöydän virkaa tekevän Kallaxin päällä, sulassa sopusoinnussa manteliöljyn ja kristallikynttilänjalan kanssa. Makuuhuoneessa on toki klassinen Lundia, mutta sen ovat täyttäneet puolison Aku Ankan taskukirja -kokoelmat. Kansista muodostuu kuva. Jep, kirjallisuuden lajinsa sekin.

Minusta on absurdia, että joku ihminen voisi omistaa kasapäin kirjoja, joita ei ole lukenut. Miksi ylipäätään hankkia niitä tyhjänpantiksi? Ajattelen liian usein, kuinka esineillä on tunteet. Kuinka kirjat itkevät hyllyssä yksinäisyyttään niiden jäädessä vaille huomiota, vaille lukemista. Tämän takia useimmiten haluan lukea kirjan ensin. Miettiä haluanko lukea sen uudestaan, tarvitsenko sitä, sitten vasta alan pohtia mistä sen ostaisi.

Toisaalta sorrun heräteostoksiin antikvariaateissa. Second hand -kirja on aina parempi kuin uudelleen ostaminen on lause, jolla tuhlaajaminä yrittää oikeuttaa hamstraamisen tarpeen. Sitä on vaikeaa pitää aisoissa, mutta toisaalta olen onnistunut kukistamaan sisäisen kenkähamsterinikin.

Käytän kirjastopalveluita, mutten enää harhaile hyllyväleissä etsien sattumalta vastaan tulevaa sitä oikeaa. Teen täsmäiskuja, varaan ja roikun jonossa pari vuotta. Olen armottoman ulkona trendaavasta kirjallisuudesta, enkä pysty osallistumaan keskusteluihin kuin korkeintaan jälkijunassa. Tämä toisinaan surettaa. Ainoa keino päästä käsiksi noihin kirjoihin tuntuu olevan pr-lahjat tai kylmäverinen ostaminen. Toisaalta mietin onko kirjastojen edes järkeä hankkia kokoelmiinsa 462:a kappaletta Suon villiä laulua, kuten Helmet-kirjastot ovat tehneet. Mihin nuo joutuvat kun hype laskee? Luin teoksen viime kesänä, enkä näe siinä klassikkopotentiaalia. Taas yksi kliseinen American dream -kuvaus, tällä kertaa luontokielikuvin naamioituna.

Kirjojen suhteen olen kokenut kuherrusvuosikaudet ja vieroituksen. Elämäntilanne ei ehkä vielä kestä suurkuluttamista, mutta jospa edes kirja viikossa...

Riesa nimeltä remontti

En raaski luopua mistään. Vajaassa kahdessa vuodessa olen tottunut kodin kellertäviin mummolatapetteihin, joihin Svante on jättänyt pikkupentuna omat jäljensä. Surettaa, ettei niille kertynyt kuin ehkä kolmekymmentä elinvuotta. Mua säälittää alhaalta avoin keittiötaso, jota kukaan ei ole osannut omaksua baaripöytäkäyttöön. Ja niin tylsä, mutta sinänsä ihan siisti vitivalkoinen laminaattitaso, joka on aikanaan asennettu miellyttämään massaa. Koen omantunnontuskia kokiessani nuo kelvottomiksi. Fakta on kuitenkin se, että vanha keittiö ei toimi, ja pienimuotoinen remontti on täysin perusteltua. Mun Rosita Wachtmeisterin kissakahviastiasto on sijoitettu tilanpuutteen vuoksi kellariin. Kaappitilasta taistelevat kristalli- ja cokislasit. Mausteet ovat jääneet käyttämättä niiden hautautuessa kaapin syvään päähän. Ei ihme, että woltittaminen maistuu paremmalta kuin kotiruoka.

Ja koska keittiöstä lentää kivinen silppu ja tomu, eikä asunnossa voi hyperaktiivinen kissa tahi ääniherkkä mamma asustaa, sama se pintaremontoida koko komeus tähän konkurssiin. Olen yrittänyt etsiä maali-inspiraatiota ja sisustusinspiraatiota laajemminkin. Haastavaa, kun ei osaa tunkea tyyliään mihinkään muottiin.

Tikkurilan värilastut pursuilevat toinen toistaan ihanempia nimiä: Keisarinna, Jääruusu, Andante, Amaretto... Nyt monen viikon tuijottamisen jälkeen näyttää, että meille sopivin sävy on Herkkusieni. Onneksi ei sentään Nefriitti, kelatkaa nyt, munuaistulehdus seinällä.

Makuuhuoneeseen mun suosikkiehdokas olisi sentään ollut runolliselta kuulostava Nocturne, mutta tästä on varoiteltu tädin kummin kaimaa myöten sen olevan liian tumma. Eihän nyt oma makuuhuone voisi olla muiden maun vastainen! Sitten mulle opetettiin, ettei värikartta rajoitu niihin valmiisiin lastuihin. Eipä tietenkään, sävyttämällähän vaalennokset ja harmaannokset onnistuvat melko yksinkertaisesti. Kelpaisikohan Hillevi-Hilmalle lähes yhtä runollinen L348?

Mun ongelma on, etten enää tiedä miltä kotonani tulisi näyttää. Olen aina nähnyt itseni art-ympäristössä. Art Nouveau, Art Deco, Arts and Crafts. Nyt kotina on kuitenkin 30-40-lukujen vaihteen sekasikiö. Viime vuosisadan vaihteen perintöhuonekalut näyttävät kornilta alle 250-senttisessä huonekorkeudessa ja viidessäkymmenessä neliössä. Olen syövyttänyt mieltäni Bauhausilla, pula-ajan ihanuudella ja regionalismilla, vain huomatakseni että en taivu. Haluan silti nähdä kauneutta kaikessa, ja harkita jotakin uskomatontakin. Siksipä ehtoot vierähtävät Pinterestissä ja Instagramissa. Luin tässä taannoin Instagramin hashtagin #modernijaskandinaavinensisustus muodossa Moderni Jaskan divaanin sisustus. Tilapäinen lukihäiriö nielee kirjaimia pois. Ei ihme ettei mikään inspiroi.

Remonteilla on tapana venyä, niin meidän keittiölläkin. Mun piti viikonloppuna poistaa vanhat tapetit, mutta minkäs teet kun olkkari ja makkari pursuaa roinaa. Vapaata lattiapinta-alaa on noin kymmenen neliötä, siinä ei pahemmin luoda purkutilaa seinien äärelle. Ja mä kun luulin että mulla on vähän tavaraa! Mutta kun mitään ei voi heittää pois. Uuteen keittiöön ei tule uutta mattoa, uusia verhoja, uutta pöytäryhmää eikä edes uutta pöytäliinaa. Haaveilin hetken mustista lankavetimistä ja uusista patalapuista, kunnes minun tuli surku nykyisiä. Eivät he ole huonoja, vaan ansaitsevat tulla käytetyksi jatkossakin.

Yhden seinän olen saanut sentään selvitettyä, alta paljastui kaunis kukkakuosinen tapetti. Valitettavasti niin likaisella pohjalla, ettei se enää ollut pelastettavissa. Pohjalevyyn oli laskettu joko remppabudjettia tai matematiikan tehtäviä. Vanha talo tulee varmasti paljastamaan vielä paljon yllätyksiä.

Jotakin uutta keittiötä varten sentään ostetaan: meille tulee tiskikone! Tämä perheenlisäys on harkittu ja toivottu, ja oletettavasti ratkaisee edes hieman parisuhdekonflikteja. Minä tiskaan kaiken saman tien, puoliso taas vasta sitten kun astiat loppuvat. Kumpikin nyrpistelee toisen tavoille: puoliso luulee etten tiskaa ikinä ja mua vaan yksinkertaisesti ällöttää pursuava tiskihelvetti. Josko jatkossa keittiöstä tulisi taas vähän mieluisampi paikka.