Kehosuhteen työstämistä

Perjantain Älä laihduta -päivä motivoi minua pohtimaan jälleen suhdettani omaan vartalooni. Olen aiemmin kirjoittanut sekä ruoka- että liikuntasuhteestani keväällä 2020, mutta olen vasta viime aikoina havainnut, kuinka paljon asia elämääni vaikuttaakaan. Tätä on yllättävän vaikea työstää pois.

Huomasin kommenteista, että tuo vuoden 2020 ruokasuhdepostaus on kerännyt yllättävän paljon kiinnostusta viime päivinä. Kommentteja tulee päivittäin, enkä oikein edes tiedä mihin muurahaispesään olen mennyt tikkuni sohaisemaan. Mun on todella vaikea käydä niitä läpi, koska moni asiallisesti alkava kommentti kääntyykin tahalliseen tai tahattomaan ilkeilyyn. Suurin osa kommenteista on toki asiatonta törkyä, mutta koen velvollisuudekseni vastata niihin mahdollisesti tahattomasti tökeröihin. Vielä jonakin päivänä, toivottavasti lähitulevaisuudessa. Monta vuotta ehti mennä vain muutaman kommentin kuukausitahdilla, mutta tämä tulva on kuormittavaa. Edellisestä, vilpittömän positiivisesta kommentista taitaakin olla yli puoli vuotta aikaa. Joka tapauksessa, jostakin syystä ihmisiä selkeästi kiinnostaa mun henkilökohtainen suhde laihduttamiseen. Siitä on vain kovin vaikea kirjoittaa.

Kun fitnessbuumi iski joskus 2011, hurahdin siihen aluksi mukaan. Tämähän oli puhtaasti ulkonäkökeskeinen liikuntaharrastus. Olin Itävallassa vaihdossa, ja kävin salilla säännöllisen epäsäännöllisesti. Lenkitin meidän koiria tuntitolkulla päivittäin. Mun ruumiinrakenne ei sovellu juoksemiseen, mutta juoksin silti. Kestopenikkataudissa ja verenmaku suussa. Tuolloin oli normaalia uskotella, että treenaamisen kuuluukin sattua. Se ei saa olla mukavaa, pain is weakness leaving the body. Suomeen palatessa yritin opetella käymään säännöllisesti salilla, mutta se loppui lyhyeen suoranaisen kiusaamisen takia. Gotta love Lahti.

Olen yrittänyt käydä salilla monesti sen jälkeenkin, mutta se on aina loppunut ennen kaikkea muiden ihmisten takia. Koen kestäväni hyvin kritiikkiä, mutta jostakin syystä en siedä sitä, jos minua aletaan neuvomaan. Nämä elämäntapaneuvojat salilla eivät ainakaan minun kohdallani tee sitä hyvää hyvyyttään, vaan haluavat päästä nälvimään vartalosta. Noi tissit ottaa kiinni, et sä voi tehdä noin. Ja juoksua olen yrittänyt myös, mutta se on päättynyt aina penikkatautiin. Mä en osaa sanoa tarkkaan, milloin suhteestani liikuntaan tuli näin myrkyllinen. Voisin kuvitella, että teininä ja varhaisaikuudessa vallinnut ei kipuu ei hyötyy -maailmankatsomus rikkoi paljon. Sekä fyysisesti että henkisesti.

Koska en halunnut enkä pystynyt liikkua, piti rajoittaa syömistä. Söin useimmiten vain kerran tai kaksi päivässä, yleensä yöllä. Unettomuus vaivasi, ja toisaalta kapinoin yhteiskunnan normeja vastaan nukkumalla päivät ja valvomalla yöt. Söin satunnaisesti leipää tai jogurttia tai jotakin muuta välipalaa. Mealpreppasin tuleviksikin päiviksi. Luulin olevani rento syömisen suhteen, sillä en kaihtanut epäterveellisiä ruokiakaan. Kauas oli tultu teinivuosien verigreippiviikoista! Eiväthän nämä enää ole mitään syömishäiriöoireita, syön pitsaa! Elin todella pienillä kaloreilla, mutta paino ei silti laskenut. Mun metabolismia on tutkittu lääkäreiden voimin, ja siinä on jotakin vikaa. Kukaan ei vain tiedä viasta tarkemmin.

Liikuntasuhde kulminoitui lopulta siihen, etten halunnut liikkua enää millään tavalla. Tätä seurasi ahdistuksen ja riittämättömyyden tunne - ihminenhän on luotu liikkumaan. Minulla ei ole koskaan ollut kaveriporukkaa, jonka kanssa olisi voinut mennä seinäkiipeilemään, kirkkovenesoutamaan tai suppaamaan. Internet ja sosiaalinen media on tuonut tietoisuuteeni paljon siistejä lajeja, mutta en pystynyt kokeilemaan kenenkään kanssa. Olen varmasti huono ja kömpelö, ja muut joutuvat häpeämään minua. Liikuntaan liittyvä nöyryytys toisten ihmisten toimesta on jättänyt pelkotilat, luistelukokeilu tänä talvena kahdestaan puolison kanssa täysin autiolla jäällä kulminoitui itkukohtaukseen. Vaikka tuossa tilanteessa ei ollut mitään hätää. Elämässäni on nykyisin onneksi turvallisuudentunne niin vahvasti läsnä, että ehkä olen pian valmis oppimaan, ettei liikunta tunnukaan hirveältä.

Joitakin askeleita on otettu. Yritän ajatella liikkumista jonakin muuna kuin kehonmuokkausvälineenä. Uin kesäisin valtavasti luonnonvesissä, kunhan paikalla ei ole liikaa ihmisiä näkemässä. Kävelen mielelläni oman elinpiirin ulkopuolella. Samat maisemat kyllästyttävät nopeasti, mutta uudet reitit ruokkivat seikkailumieltä. Joogaan ja venyttelen lääkkeenä fyysisiin kipuihin.

Olen tehnyt kovasti työtä päästäkseni eroon huonosta ruoka- ja liikuntasuhteestani, mutta uskon tämän jatkuvan vielä vuosia aaltoliikkeenä. Kun aloin syömään enemmän, paino nousi räjähdysmäisesti. Asiaa edesauttoi myös monet minulle määrätyt lääkkeet. Olen lopettanut lääkityksen kesken silloisen läheisen vaatimuksesta. Olen lopettanut myös omasta tahdostani lääkityksen kesken painonnousun takia. Kuitenkin, olen myöhemmin tehnyt tietoisen valinnan haluta pysyä elossa. Siinä auttaa nykyinen lääkitykseni, ulkonäköni kustannuksella.

Kuvat Porvoosta viime kuulta. Kyseessä oli aurinkoinen kevätpäivä, ja käveltiin äidin kanssa kilometrikaupalla pitkin katuja ja kujia. Parin viikon päästä kävelytreeni saa jatkoa. Reili kutsuu.

Yllätysreissuja

Olin jo melkein heittänyt romukoppaan ajatuksen matkailusta. Tietenkään kuudeksi päiväksi käytännössä tiedottomaan tilaan vetänyt korona ei ole auttanut yhtään minkään ajattelussa (ja nyt täytyy koputtaa puuta, ettei tästä tule se pitkä versio!), mutta matkustaminen ei ole ollut aikoihin korkealla intressilistassani. Ehkä projisoin kateutta vailla huolen häivää lenteleviä tuttuja ja äitiä kohtaan, ehkä olen lukenut liikaa Senecaa että olen alkanut stoalaistumaan ihan riittävästi. Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, tuli tarjous. Ei taaskaan mikään hupireissu, vaan tiukka ja intensiivinen työpaja Parmassa. Mutta siihen voisi yhdistää hupiakin: Toscanaa, Venetsiaa, Alppeja... 

Pääsen näkemään miltä näyttää Milanon naisten paratiisi! Sen sijaan ajanvaraus Viimeisen ehtoollisen äärelle ei tuottanut tulosta, sen tsekkasin heti ensimmäisenä. Riittääköhän seitsemän matkustuspäivän Interrail-kortti? Mitä La Scalassa esitetään? Voiko gelatolla korvata jokapäiväisen leivän? Suurimmaksi mysteeriksi jäänee, vievätkö kaikki tiet Roomaan? Sieltä nämä kaikki kuvatkin ovat.

Matkani vastuullisuuteen

Voisi olla kokopäivätyötä pysyä kärryillä kaikesta kyseenalaisesta, jota sinusta levitetään. Mun ei tarvitse, sillä valheellinen nettikirjoittelu tavoittaa mut aina. Joko huomaan itse, kaverit huomaavat tai joku tulee anonyymisti tai nimellä kyselemään että mikä homma. Tällä kertaa kohu on ollut lievimmästä päästä, ja minulle on epäselvää mikä oma väitetty osuuteni on ollut tässä. Kuitenkin, jotkut pluskoon vaikuttajat alkoivat tällä viikolla(?) puolustaa Shein-vaateliikettä, koska se tarjoaa myös isoissa koissa ajankohtaista muotia. Tästä tulivat raakkuvat rakkikoirat minunkin kommenttiboksiini syyllistämään, kuinka en voi käyttää läskejäni tekosyynä ostaa epäeettisiä vaatteita. Olen tästä samaa mieltä, enkä käytä kyseistä kauppaa. Olen blogissani kritisoinut liikettä viimeeksi reilu kuukausi sitten. Virtaa on ehtinyt virrata tästä kolmen postauksen verran. Ilmeisesti blogeja ei enää nykyisin lueta, kun on tehty olettamuksia minusta jonakin kanta-asiakkaana. No, murran tämän myytin erittäin mielelläni.

Samalla tuli selattua läpi kommentteja, joiden julkaisemista ja joihin vastaamista olen venyttänyt kohtuuttoman kauan. Venytetään vähän lisää! Yhdessä saamassani kommentissa on pyyntö avata omia taustojani ja kertoa, miksi olen näin aggressiivisesti kulutusta vastaan. Tässäpä sitten voi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Tykkään itseni analysoinnista, mutta en ole tajunnut punnita syitä ja seurauksia miten minusta tuli minä.

Blogikommenteistahan se usein lähtee. Sain kesällä 2014 kriittistä kommenttia shopping haul -postaukseeni. Yleisestikin, 90% saamistani kommenteista on julkaisukelvotonta, suoraa tai epäsuoraa haukkumista ulkonäöstäni, jonka olen jo kauan osannut sivuuttaa olankohautuksella. "Maltilliseksi" kuvailemani ostospostaus muinoin Pietarista esitteli neljät kengät ja kaksitoista vaatekappaletta. Puolustelin itseäni perustelemalla keskittäväni shoppailun ulkomaanreissuille, mutta kommentti jäi kaihertamaan mieltä. Tällöin oli jo kylvetty epäilyksen siemen, mutta ostokäyttäytymiseni ei täysin muuttunut. En vain esitellyt enää niitä blogissa suurina röykkiöinä. Esimerkiksi Floridan reissun ostosmäärä aikoinaan oli ihan jäätävä.

Minun ostoimpulssini olivat aikoinaan peräisin täysin sosiaalisesta mediasta. Seurasin varmaan kolmeasataa blogia, perustelin tätä itselleni ennen kaikkea kielitaidon yllä pitämisenä, mutta samalla havainnoin jatkuvasti sitä miten milloinkin kuuluisi pukeutua. Kun joka toinen seuraamani blogi esittelee peräjälkeen ilkeiden kielien lorttonarupaidaksi nimittämää korsettinyörillisen kaula-aukon omaavaa paitaa, pakkohan minunkin oli ostaa. Mielestäni vaikuttajilta on naiivia sivuuttaa kritiikki kulutustarpeiden luomisesta - se on lukijan vastuulla ostaako vai eikö. Totta kai se on! Mutta kun koko vaikuttajana oleminen perustuu jos nyt ei kulutushysterialle, ainakin kuluttamiselle. Omaa näkyvyyttä ja alustaa voisi käyttää moneen hyvään tarkoitukseen. Vain eettisten vaatteiden käyttäminen ja mainostaminen on aina tyhjää parempi, mutta siinä kuitenkin luodaan kulutustarpeita.

Omalle alttiudelleni on todennäköisesti syynä luontainen tyylitajuttomuuteni. Trendit on tehty niille, joilla ei ole omia mielipiteitä, tai jotka eivät ole puritaaneja tyylinsä suhteen. Tällöin ei tarvitse miettiä kokonaisuutta, voi vaan ostella kivannäköisiä vaatteita sieltä täältä. Olisi kuitenkin hyvä miettiä miksi jokin vaate näyttää kivalta? Kun "altistuu" näkemään paljon jotakin, siihen alkaa suhtautumaan tarpeellisena. Tämä selittää massavillitykset takavuosilta: neonväriset Jack Daniels -topit, peplumpaidat, tissivyöt ja Jeffrey Campbellin Litat. Nuo tuskin näyttävät enää massojen silmiin hyvältä, koska niin harva niitä enää käyttää. Olen aina tykännyt käyttää muiden vanhoja vaatteita, mutta en ole halunnut näyttää täysin tietyltä aikakaudelta revityltä. Ilmeisesti vintagetyyli pitäisi kuitenkin luoda kokonaisuudeksi, jotta se ei näyttäisi nololta. Olen vuosien varrella saanut vanhoista vaatteistani blogin kautta paljon nihkeää palautetta. On noloa ja köyhää käyttää vanhoja vaatteita. Tai joka päivä samoja vaatteita. Koska tarjontaa vaatteista on niin paljon, miksei ostaisi jatkuvasti uutta? Tällä hetkellä Instagramissa trendaava #outfitrepeater on mielestäni vähintäänkin koominen. Ihan kuin olisi jotenkin tavatonta käyttää samaa asua uudestaan. Ei siinä, hyvä aina jos vaatteiden kertakäyttökulttuuria vastustetaan jollakin tapaa.

Omaan vastuullisuusajatteluuni liittyy oleellisesti tarkoituksellinen irtisanoutuminen kulutuskeskeisestä yhteisöstä. Olen lopettanut täysin muoti-lifestyle-kategorian blogien lukemisen. Instagramin puolella olen seurannut hyvin harvoja muotisisältöä tekeviä, mutta ne vähätkin olen poistanut seuratuistani. Joskus sähköposti pursusi satamäärin vaatekauppojen uutiskirjeitä ja ehdollistettuja alennuskoodeja. Kun en enää saanut ostoimpulsseja, oli helpompaa alkaa työstämään omaa kulutustaan. Eikä pelkästään vaatekulutusta. Kosmetiikkakulutukseni laski minimiin. Samoin aloin punnitsemaan matkailun mielekkyyttä, eritoten lentämällä tapahtuvaa. Samoin tapahtui ruuan suhteen: en ole ainakaan vielä kääntynyt täysin vegaaniksi, mutta suosin entistä enemmän lähiruokaa ja satokausiajattelua. Uskomattoman paljon ajatusmaailmasta on adaptoitu joltakin muulta, joko tiedostaen tai tiedostamatta.

Käänteentekevintä itselleni oli, kun tapasin muutama vuosi sitten eräässä tilaisuudessa indonesialaistaustaisen naisen, joka oli ollut lapsityövoimana vaatetehtaalla. Mulle on hämärtynyt hänen kulkeutumisensa Hollantiin, hänet oli ilmeisesti adoptoitu teini-ikäisenä. Mutta ne kädet, niitä en pysty unohtamaan koskaan. Uskoisin, että netistä löytyy jotain goremateriaalia, enkä ala niitä tarkemmin kuvailemaan. Tuon kohtaamisen jälkeen mussa leimahti viha epäeettisiä työoloja kohtaan.

Olen työstänyt ajatuksia tämän kohtaamisen myötä. Aloin ajattelemaan, mitä oikeasti tarvitsen. En ole minimalisti, mutta mulla on selkeästi vähemmän vaatteita kuin keskivertoihmisellä. Usein palaute "aina samoissa vaatteissa" kulkemisesta on negatiivista, mutta suurin osa ihmisistä ei kiinnitä asiaan mitään huomiota (tai ainakaan sano siitä ääneen). Toivoa siis on. Sen sijaan siis, että olisin polttanut kaikki vanhat henkkamaukkarytkyt roviolla, olen päättänyt käyttää ne loppuun itse. En vain osta enää uutta harkitsematta, vaan punnitsen tarkkaan tarpeeni. Vintillä on laatikkokaupalla vaatteita joihin en mahdu, joiden eteenpäin laittaminen on ollut monivuotinen prosessi. Niitä pitää nyt katsoa uusiksi useiden filttereiden läpi.

Tälläkin hetkellä olohuoneessa on pari laatikkoa ja Ikea-kassia, joihin lajittelen poismenevät käyttökelpoiset vaatteet, säästettävät sekä totaalisen vaatejätteen. Säästettäviä vaatteita on yllättävän vähän. Vaatejätteen osio on mielenkiintoinen, olen ilmeisesti joskus farkkushortseja tehdessäni säästänyt ne lahkeetkin "myöhempää käyttötarkoitusta" varten. Minä, joka en osaa ommella! Mulla ei ole aikaa eikä tarmoa myydä omia vaatteitani kirpparilla, joten ne menenevät lahjoitukseen. Mulla on aina ollut tapana käyttää vaatteet loppuun, joten mun vaatteet taitavat olla paljon nuhjuisempia, kuin mitä kirpputoreilla nykyisin näkee. Tämä kertoo surullisella tavalla oletetusta vaatteen käyttöajasta ja ylikulutuskulttuurista, kun ihmiset laittavat pari kertaa käytettyjä vaatteita pois. Toki hyvä, että päätyvät kirpparille eivätkä vaikka kaatopaikalle! Ja mukavaahan tämä on myös heille, jotka ostavat vaatteensa kierrätettyinä. Saada nyt uudenveroisia vaatteita!

Ja palatakseni siihen Shein -kritiikkiin. Koko kauppa perustuu sille, että vaatteita tehdään nopeasti, todennäköisesti sairaissa olosuhteissa, kysynnän mukaan. Uusia malleja asetetaan tarjolle päivittäin järkyttävä määrä. Eikä Shein ilmeisesti harrasta monelle pikamuotiketjulle tyypillistä kokosyrjintääkään. Saatavilla on siis jokaiselle jotakin, ilmeisen halpaan hintaan. Isokokoisena on vaikea löytää sopivia vaatteita, jotka ovat trendikkäitä, joten moni pluskokoinen varmaan kokee liikkeen tervetulleeksi. Mutta onko trendikuluttaminen oikeutetumpaa jos se on vaikeampaa? Normaalipainoisten on toki helpompi löytää eettisiä ja ajankohtaisia vaatteita. Jos minun kokoiseni haluaisi pukeutua ajankohtaisesti, vaihtoehdoksi jää epäeettisyys. Tämä ei kuitenkaan mielestäni oikeuta tarkoituksellista ostamista epäeettisistä ketjuista, oli minkä kokoinen tahansa. Miksi uusia vaatteita tarvitsee ostaa jatkuvasti? Jos miettii pukeutumista itsensä ilmaisukeinona, eikö tämä ilmaiseminen olisi sitä helpompaa, mitä vähemmän vaatekappaleita onkaan?

Itselläni ei ole ollut mikään ongelma ostaa kirpputoreilta vaatteita, kun en tavoittele mitään tiettyä. Loppuvuodesta "juhlavaa vaaleaa paitaa" etsiessäni valikoimaa oli valtavasti ihan vain Hakaniemen UFFissa. Sen sijaan olen etsinyt jo useamman vuoden kirkkaanpunaista bleiseriä tuloksetta. Jos mulla olisi sille todellinen tarve, voisin harkita pakasta vedetynkin ostamista, mutta tässä on vaatekappale, jonka käyttöpotentiaalista itselläni en ole niinkään varma. Olen suunnitellut parittavani sen ainakin leopardimekon ja mustan mekon kanssa. Mikäli joskus mahdun vanhoihin farkkuihini, myös niiden ja raitapaidan. Mutta koska oman painoni kehittyminen on jatkuvasti epävarmaa, kuten niin sanotun oman tyylinkin, vaatteita ei kannata lähteä hamstraamaan. Annetaan ajan näyttää. Voi olla, että joskus löydän oman tyylini, jolloin vaatteita tulee ostettua enemmän. Mutta viimeiset kaksi vuotta olen ollut ihan tyytyväinen alle kahdellakymmenellä vaatekappaleellani.