Cinque Terre - paahdetta postikorttimaisemissa

Järjen köyhyyttä on lähteä patikoimaan yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloihin. Mutta mitäpä muutakaan Cinque Terrellä tekisi? Olen tottunut kävelemään pitkiä matkojakin päivässä, mutta nousut tuottavat ongelmia. Tiesin ottavani tietoisen riskin, ja epäonnistuin. Kannatti silti. Vielä maksoinkin tuosta kävelyn riemusta!

Voi mitä maisemia! Ilmassa tuoksuu rosmariini ja timjami. Ja sitruunapuut! Tiedättehän, sellainen aavistuksen vahamainen ja makeahko, raikas ja lämmin, rikkaan puiseva tuoksu. Macchia yrittää vallata rinteitä, ja viini kasvaa siellä missä käsketään. Monterosson ja Vernazzan välillä ollaan kuin toisessa maailmassa. Tuntee olevansa luonnossa. Ymmärrän miksi tämä on maailmanperintökohde. Nyt ollaan korkealla, kylien sijaitessa näkymättömissä meren syleilyssä jossakin kauempana. Vaikka ihmisiä on paljon, toisinaan saa kulkea rauhallisestikin aivan yksin maisemista nauttien. Ja toisinaan joutuu väistämään tungosta hasardikapeilla poluilla.

Ajattelin ottaa itseltäni luulot pois heti alkuun ja patikoida vaikeimmasta helpompaan. Pohjoisesta etelään. Monterossosta aloittavia varoitettiin jyrkästä reitistä ja kovista nousuista, mutta ajattelin, että tästä selvitään suomalaisella sisulla. Monenmoista tallaajaa ohitti. Vanhukset vaellussauvoineen, kuin 30-lukua elävät kävelypuvuissaan, urheiluvaatteita vilahti myös paljon ohi. Joku painoi menemään myös juoksujalkaa siellä älytöntä vauhtia. Multa kysyttiin useamman toimesta, että näinkö jotakin kuuluisahkoa jalkapalloilijaa (jonka nimen olen jo unohtanut) patikkareissullani. Haluan ajatella, että se oli se juokseva hullu.

Cinque Terrellä patikoijien kannattaa ottaa vettä mukaan ja reilusti. Noissa säissä mun normaali Hydro Flaskini ei nimittäin riittänyt mihinkään. Ainakaan Monterosson ja Vernazzan välillä vesipulloa ei pystynyt täyttämään missään, ja mulla tää kostautui kovan luokan nestehukkana. Reitillä on paljon rappusia, mitkä vetivät mut ihan loppuun. Joku tönäisi mua jossakin vaiheessa, ja jalka kipeytyi siitä. Tai sitten rasituksesta. Sormet turposivat niin paljon, etteivät ne enää taipuneet. Otsa ja päänahka paloi turbaanista huolimatta. Ja ajoittaisesta pilvisyydestä. Tommi Läntinen soi tauotta siinä palaneessa päässä. Voin kertoa, että kyseessä ei ollut se euroviisuehdokaskappale.

Optimistinen tavoitteeni patikoida kaikki kylät jämähti siis ensimmäiselle etapille. Vernazzassa kiskaisin litran kuplavettä käytännössä ykkösellä, jonka jälkeen oloni normalisoitui sen verran, että pystyin syömään ja uimaan. Kävelyä ei silti uskaltanut jatkaa, vaan siirryin junailemaan loput välit.

Oma huono kunto harmittaa, sillä erityisesti Vernazzan ja Corniglian väli kannattaisi patikoida. Corniglian kylä sijaitsee ylhäällä, juna-aseman sijaitessa alhaalla. Patikoimalla saapuisi valmiiksi ylös, mutta nyt junalla tullessa jouduin painamaan satamäärin rappuja kylää kohti. Corniglia on Cinque Terreä erityisesti niille, joita turistimassat ahdistaa. Kylässä oli huomattavasti väljempää, ehkä siksi, ettei kukaan jaksa nousta niitä rappuja. Bussikin ilmeisesti kulkisi asemalta kylään, mutta en ottanut tästä vaihtoehdosta selvää.

Piipahdin Manarolassa uudelleen junalla, mutta vain kahvin verran. Houkutti käydä uudelleen uimassa, mutta olin säästellyt eteläisintä kylää eli Riomaggiorea sitä tarkoitusta varten. Sinne tieni kulkisi viimeisenä. Ehkä taas illallis- ja auringonlaskujuttuja, tai sitten vaan rentoa makoilua rantakivillä. Olin raahannut koko päivän kirjaa mukanani, ja tunsin kutsumusta vaaka-asentoon sitä lukemaan.

Riomaggioressa oli kuitenkin ruuhka-aika. Jälkikäteen vähän jopa harmittaa, etten harrasta inhorealistista dokumentointia, vaan pyrin kuvakulmilla rajaamaan muun kansan pois kuvistani. Jonotin lähemmäs kymmenen minuuttia näköalapaikalla päästäkseni ottamaan kuvan räväkänvärisestä kylästä. Ravintolat olivat joko kiinni tai varauksen päässä. En päässyt minnekään vaihtamaan uimapukuakaan, joten lähdin kotiin. Riomaggiore jätti vähän tyhjän maun suuhuni.

Cinque Terreltä löytyy sekä maksullisia että maksuttomia kävelyreittejä. Kyseessähän on kansallispuisto ja Unescon maailmanperintökohde. Minun kävelemäni reitti maksoi seitsemän euroa, ja ostin lipun suoraan reitiltä tarkistuspisteeltä, jossa kelpaa vain käteinen. Lipun voi kuitenkin tietääkseni ostaa myös ennakkoon. Reitiltä saatetaan evätä pääsy, jos jalkineet ovat liian köykäiset - flipflopeissa ei ole asiaa noille poluille.

Maireana Manarolassa

Nyt havaitsen sen itsekin, kun tarkastelen tätä avauskuvaa: maireassa perusilmeessäni on jotakin perin ärsyttävää. Ehkä se johtuu itse termistä 'mairea', mikä minun korvaani yhdistyy teennäiseen hymyilyyn. Mutta minä hymyilen aidosti maireasti, en saa kasvoilleni ilmeitä käskystä. Ja Manarola suorastaan pakotti hymyilemään. Kuvassa olen juuri noussut merestä, nähnyt uidessani puna-ahvenia ja auringon lämpö tuntuu villiltä meren viilentämällä iholla. Olin Manarolassa niin onnellinen.

Eräs lakko pakotti minut lähtemään Milanosta yli puolta päivää aiottua aiemmin. Nää on näitä reilaamisen yllätyksiä. Niinpä saavuin La Speziaan ja hostellilleni jo aamusesta. Alkuperäissuunnitelmani mukaan olisin mennyt illasta syömään johonkin kylään, mutta yhtäkkiä minulle avautui aiottua enemmän aikaa, sillä lakko ei koskenut Cinque Terren paikallisjunaa. Juttelin hostellinpitäjäni kanssa toiveistani: hyviä mereneläviä, mahdollisuus uida ilman uimakenkiä, kaunis auringonlasku. Vastaus oli yksiselitteinen: mene Manarolaan.

Manarolassa ei ole varsinaista rantaa, mutta mereen menee ramppi ja tikkaat. Luonnonmuodostelmaan on lisätty sementtinen terassi, jolta ihmiset hyppivät veteen. Arimmat käyttävät niitä tikkaita.

Bongasin suunnilleen ikäiseni pariskunnan matkalla uimaan, ja lyöttäydyin heidän seuraansa. Yksin matkustaessa uiminen ei ole aina helppoa, joten yritän aina bongata kiltin näköisen porukan, joiden lähistölle leiriydyn. Tästä kehkeytyikin hauska päivä, kun pariskunta otti ihan kirjaimellisesti seuraansa! 

Etelämmästä Kalliovuorille kausitöihin muuttanut pariskunta oli häämatkalla Euroopassa, ja ollut Cinque Terren alueella jo muutaman päivän. Uimme yhdessä, keskustelimme kotimaidemme eroavaisuuksista ja kerroin vinkkejä Kreikkaan, jonne he suuntasivat myöhemmin lomallaan. Sain uusia näkökulmia moniin asioihin - en ole aiemmin miettinyt, kuinka tärkeä vasemmisto hyvinvointivaltioperiaatteineen on pohjoisessa: maissa, joissa ihminen ei pärjää omillaan. Jos verrataan esimerkiksi Meksikoon ja unohdetaan mahdolliset pahaa tahtovat kanssaihmiset, hedelmiä kasvaa puissa ja ulkona on tarpeeksi lämmin nukkumiseen. Mutta yritäpä käydä Suomessa omenavarkaissa talviaikaan... Toinen havainto oli kippis-sanonta amerikkalaisen korvaan - onko se johdettu lauseesta keep piss vai keep peace?

Jälkikäteen on jäänyt vähän harmittamaan, ettemme vaihtaneet mitään yhteystietoja. Toisaalta reissututtavuuksien viehättävyys piileekin tietynlaisessa etäisyydessä ja ainutkertaisuudessa. Pariskunta lähti suuntaamaan kohti pöytävaraustaan toisessa kylässä, mutta minä päätin jäädä Manarolaan. Olin matkalla junalta rantaan bongannut kivannäköisen terassin, ja palasin ylemmäs kylään pöydän toiveissa.

Terassille en päässyt, mutta sain pöydän sisältä Il Porticciolosta. Pizzat houkuttelivat, listalla vilisi vaikka mitä herkullisen kuuloista: monessa pestoa kuten Liguriassa kuuluukin, kurpitsankukka-simpukka-aurinkokuivattu tomaatti, gorgonzola-hunaja-saksanpähkinä-tryffeli, mortadella-pistaasi-burrata... Silti, koska suurin rakkauteni on merenelävät, otin mustekalan musteella värjättyä rapu-simpukkapastaa. Mä en tiedä mitä muste tekee pastalle, siitä tulee jotenkin niin erilaista. Täyteläistä. Lisäksi halpa talon viini oli suorastaan erinomaista. Söin ehkäpä reissun parhaan aterian täällä!

Aurinko alkoi laskea, ja suunnittelin kipuavani Nessun Dorma -nimiseen baariin lasilliselle auringonlaskua katsomaan, sillä minuakaan ei nukuttanut. Jonottaminen ei kuitenkaan huvittanut, eikä Turandot kuulu lempioopperoihini, joten istuin alemmas rinteelle tuijottamaan auringonlaskun voimasta muuttuvaa kylää. Valoja alkoi syttymään ikkunoihin. Ja niin ne valaisivat merenkin.

Tarina läskivihasta Venetsiassa

Noin kello yksitoista ostan lounaaksi palapitsan. Äh, saman tien kaksi palaa, olenhan lomalla ja haluan kokeilla uusia makuja. Myyjä pakkaa palat pussiin, jota kannan käsivarren päällä kuin tarjoilija ikään kohti suurta kanaalia. Jostakin sivukujalta taakseni ilmestyy mölisevä poikalauma. Tunnistan räkänaurun sekaisesta puheesta feminiinimuodot golosa ja cicciona. Ehkä he tarkoittavat minua. Teen tilaa kadun sivuun, jotta porukka menisi ohitse, mutta he eivät mene. Jään laittoman pitkäksi aikaa tuijottelemaan niitä samoja massatuotettuja karnevaalinaamioita erään turistikaupan ikkunaan. 

Istahdan laiturille jonnekin Canal Granden varrelle. Vähän matkan päässä on vilinää vaporettopysäkillä, mutta täällä ääntä pitävät vain lokit ja laineet. Vihreämekkoisella naisella on photoshoot, tai sitten vain puoliso ottaa lomakuvia antaumuksella. Saan syödä yllättävän paljon, ennen kuin mut häädetään pois. Kuvaaja viimeistelee kohtaamisen piikikkäillä terveisillä: maybe salad next time. Alan itkeä, reagoin aina huonosti spontaaniin ja kasvotusten tapahtuvaan hyökkäykseen. Vaikka sitä voisi uskoa näinkin monessa vuodessa tottuneen.

Kirkkoaukion penkille leiriytyessäni irrallaan kulkeva koira tulee suorastaan aggressiiviselle kerjuulle. Hampaat nyrhäisevät mun kättä, ja nousen penkille seisomaan. Tämä herättää varmaankin koko aukion huomion, myös omistajan, joka toteaa lakonisesti he wants your food. Aijaha, en olisi osannut arvata. Huomion keskipisteenä olo tuntuu kiusalliselta, joten lähden etsimään jotakin rauhallisempaa. Kirkonkellot kumahtavat konserttoonsa, ollaan edetty puoleenpäivään.

Seuraava lounaspaikka löytyy jostakin San Polon pikkukanaalin varrelta. Vastapäätä näkyy portaat, jotka päättyvät kanaaliin. Joku ajaa veneellä ohi ja toivottaa hyvää ruokahalua. Kiitän. Ohikulkevat sedät hymyilevät, ja hymyilen takaisin. Kello on 13:12 ja lähetän viimeinkin hehkutusviestin lounaastani puolisolle. Viimeiseksi jäävän aterian Italiassa ei soisi olevankaan muuta kuin pitsaa. Parin minuutin päästä joku ajaa veneellään parkkiin ruokapaikalleni, ja siirryn pois tieltä. Jonkin matkan päässä kadunkulman baarissa joku haluaa avautua: you know you might get a heart attack.

Ylitän Rialton ja lähden etsimään rauhaa Cannaregion puolelta. Sitä varten saa vaeltaa tolkuttoman kauan, eksyn matkalla ja huomaan kiertäneeni ympyrää. Samat sillat ylittyvät kerta toisensa jälkeen. Löydän kanaaliin päättyvän kujan, jonka portaille istun. Yläkerran ikkunasta heitetään paskavettä kadulle, vältyn täpärästi osumalta ja siirryn jälleen. Polttariporukka solvaa mua toisilleen englanniksi, luullen etten ymmärrä. Näin tapahtuu kun valitsee ruuan miehen sijaan, onneksi Jamelie ymmärtää mitä on kohtuus. Kiitin analyysista, ja Bride to be valahtaa hetkeksi valkoiseksi, kunnes seurue rämähtää nauruun.

Inhottaa, kun loukkaukset saavat mut lamautumaan. Olisin voinut vaikka kysyä, mitä mulla olisi lupa syödä. Mitä he itse syövät Italiassa. Miten mun oma syöminen on mitenkään heiltä pois. Mutta yleensä niin sanavalmiina olen yllätyshyökkäyksissä vain varjo itsestäni. En uskalla näpäyttää takaisinkaan, ties mitä pahempaa sieltä tulisi sen jälkeen. 

Nieleskelen kyyneleitä jossakin San Felicen kirkon seinustalla. Mä vihaan ruuan hukkaanheittoa, mutta nyt on pakko. Paperipussi on vuotanut läpi jo aikaa sitten. Lounaan ostosta ja lounastamisen aloittamisesta on lähes viisi tuntia aikaa. Olen kävellyt pitsapalojeni kanssa 13 884 askelta. Mulla ei ole mitään mahdollisuutta säästää loppua illaksi tai seuraavalle päivälle, ja nyt ruokahalu on tipotiessään. Näytän varmasti todella epämiellyttävältä itkun umpeen muuraamine silmineni, kädet kyynärpäitä myöten tomaattikastiketahroissa hyttysenpuremien valtaaman paisenaamani kanssa. Miksi mua pitäisi kohdella kuin ihmistä jos en näytäkään sellaiselta? Peseydyn lähimmässä, jääkylmää vettä sylkevässä suihkulähteessä.

Yksinmatkustava nainen on aina alttiimpi kommenteille. Voi kommentoida mitä sylki suuhun tuo, varsinkin porukan turvin, sillä siinähän se on yksin meitä vastaan. Nainen ei varmasti suutu ja tirvaise tuntematonta, koska on fyysisesti alakynnessä. Ja yksinäinen varmasti haluaa jutella aivan kenen tahansa kanssa, tässähän tehdään suorastaan palvelus! Milloin jotkut ajattelevat vain smalltalkkaavansa ihan viattomasti. Ehkäpä toi läski ei ole vielä tajunnut, että salaattiakin voi syödä. Paras huomauttaa sille asiasta! Ehkä hän ei tiedä sydänkohtauksen vaaroista. Onpa ikävä paksukainen kun ei huumoria ymmärrä.

Italiassa pahinta olivat toiset turistit, mutta kyllä paikallisetkin halveksuvat. En saanut ikinä yksin ollessani juomalleni naposteluavecia, vaikka muut näyttivät saavan. Kysyin kerran näiden perään paikassa, jossa ihmiset vetivät pähkinöitä kaksin käsin. Eivät kuulemma kuulu just mun juoman kanssa. Aika hassua, bongasin identtisen Campari Spritzin ja pähkinävadin yksinäiseltä naiselta takapöydässä. Pitseriassa oli pitsa loppu, naapuripöytä ehti saada vissiin viimeiset. Ja useammassa kuin yhdessä paikassa ulkopöydät oli varattu ilman mitään lippuja ja lappuja, mutta kerran takanani tullut yksinäinen ja kielitaidottomampi turisti sai kuitenkin paikan. Kannoilla tuli käännyttyä useammin, kuin eri ravintoloissa vierailtua. Peruskohteliaisuus oli tallella, mutta se sydämellinen vastaanotto puuttui, jota olen aiemmin Italiassa kokenut. Copertonkin joutui maksamaan monesti tuplana, vienhän kahden ihmisen paikan. En tiedä onko syynä korona vai viime visiitin jälkeen muuttunut ulkonäköni, joka ei täytä italialaisia standardeja. Koin itseni monesti kolmannen luokan kansalaiseksi.

Parmassa yhteisruokailuissa meno on kuitenkin toinen. Saan osakseni mukavaa kohtelua, muun joukon jatkona. Ilmeisesti vain kerran musta puhuttiin negatiivisesti, enkä itse edes olisi tajunnut tätä ellei puolustuspuhe olisi saavuttanut niin korkeita desibelejä. Pugliasta kotoisin olevat opiskelijat ovat järkyttyneitä maanmiestensä kohtelusta. Mut kutsuttiin Etelä-Italiaan, saappaankorossa kuulemma oppisin mitä on vieraanvaraisuus. Tämä jos mikä lämmittää mun sydäntä.