Bolognan juna-asema on melko varmasti yksi Danten helvetin kahdeksannen piirin kuiluista. Ehkä se, jossa sielut palavat. Aseman monikerroksisuus ja opasteettomuus aiheutti päänvaivaa. Yhtäkkiä olinkin noussut liukuportaista parkkihalliin. Sekoilin aseman uumenissa tovin jos toisenkin, joten lounaalle ei jäänyt aikaa. Mahtavata! Löysin oikean tunnelin, joka johti ulkoilmaraiteille. Tietoa junasta ei näkynyt infotauluilla, mutta moni ihminen vakuutti junan lähtevän juuri tästä. Onneksi heihin oli luottaminen.
Jälleen kerran olin jättänyt paikkalipun varaamatta. Usko meinasi loppua, kun silmäilin varaustietoja. Tässä voisin matkustaa Bolzanoon asti, tässä sitten loppumatkan Innsbruckista Müncheniin. Lopulta löysin varaamattoman käytäväpaikan, ja romahdin ajatuksissani vapaalle ikkunapaikalle. Ihastelin jokimaisemaa, kunnes Veronasta lähdettyämme haaveiluni keskeytyi rykäykseen. Olin vienyt nunnan paikan. Hänelle on kuulemma makkaraa missä istuu, ja sain pitää ikkunapaikkani. Saksaa soljui niskaani kuin kylmää vettä saavista. En ollut vielä valmis kielenvaihtoon, Italiassahan me vielä olemme! Koska en muutenkaan ollut juttutuulella, tuijotin lähes mielenosoituksellisesti ikkunasta ulos. Aurinko oli laskemaan päin, pian olisi jo pimeää.
Italian ja Itävallan rajalla tapahtuu jotakin erikoista. Aikataulutetun kymmenen minuutin sisään pysähdyksessä meni tunti. Mulla olisi vaihtoaikaa Münchenissa kolme varttia, joten aloin ilmeisesti silminnähden jännittää: nunna alkoi kyselemään onko kaikki hyvin, joten kerroin huoleni. Ja paikallistietoutta tuli: kuulemma Kufsteinin ja Rosenheimin välin voi ajaa lujaa ja viivettä voidaan kuroa kiinni, mutta mulla tulisi tekemään tiukkaa. "Gott sei dank jään Müncheniin" nunna totesi. "Schön für dich" ajattelin mielessäni.
Nunna kyseli väliaikatietoja kärrymyyjiltä. Aikataulua ei ole saatu kiinni, ja kaikki kolme olivat pessimistisiä. Nunna yritti udella pitkän paussimme syytä, mutta kärrymyyjät vaikenivat kuin muuri. Ostin kahvia ja vettä, sain "triplaespresson" jotta jaksan sitten reippaana läpi yön Hampuriin asti. Italian kahvihintoihin tottuneena summa pääsi järkyttämään. Join vettäni kuin se olisi Bollingeria. Mitä hienointa kuplavettä suoraan Alppilähteestä!
Vastapäätäni istuva mies on kangaskassien perusteella käynyt Firenzessä. Botticcellin Venus flirttailee hävyttömästi minulle. Hän lukee hitaasti jotakin arabiaksi, ja harjoittelee kirjoitusmerkkejä muistikirjaan. Kaula- ja nilkkakoru ovat samaa sarjaa.
Viereisen penkkiryhmän nainen hyräilee jotakin, joka muistuttaa etäisesti Abban Take a chance on me -kappaletta. Samaa pätkää minuuttikaupalla. Jossain vaiheessa huomaan hänen katsovan ilmeisesti selfievideota itsestään laulamassa, jonka tahtiin lienee hyvä hyräillä. Ja silloin kun hän ei hyräile, hän huutopuhuu puhelimeen. Destinyllä on kuulemma kihtioireita oikeassa polvessa.
Nunnalla on aktiivisuusranneke, ja musiikki vähän liian kovalla. Välillä virsiä, välillä alppimusaa. Tunnistin klassikon Franz Langlilta: Einen Jodler hör i gern. Luettavana jokin murhadekkari, jonka nimeä en kehdannut tarkemmin tiirata. Kun nunna korkkasi hampaillaan Almdudlerin, aloin miettimään valenunnien olemassaoloa ja potentiaalista hyötyä.
Hyräilevällä naisella on ainakin kolme matkalaukkua, joista isoin oli liioittelematta metri kertaa metri kertaa jotain. Jo puoli tuntia ennen määränpäätä hän alkoi raahaamaan niitä eteiseen. Nunna alkoi juoruilemaan hänen olevan myös huolissaan vaihtoyhteydestä, matkustavan Kölniin jossa on asunut vuosia, muttei osaa sanaakaan saksaa, koska puhuu vain ”nigerian murretta” kotonaan. Salaperäinen nunna tuntui tietävän kaiken mitä ympärillä tapahtui.
Tutut graffitit toivottavat minut tervetulleeksi Müncheniin neljäkymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä - Niiskuneiti on edelleen yhden sillan rummussa. Jouduin juoksemaan ehtiäkseni vaihtojunaan, mutta ehdin kuin ehdinkin. Valitettavasti ilman yöpalaa, edellinen ruokani oli Terminin aseman baarissa nautittu voileipä. Hampurissa ensimmäinen osoitteeni tulee olemaan jokin aamupalapaikka.
