Usein luulen olevani hauska. Reipas, optimistinen ja pirteä. Viljelen puujalkavitsejä. Haluan viihdyttää ihmisiä, mutta saan kuulla vain olevani nolo. Säälittävä. Ärsyttävä. Ehkä se johtuu sosiaalisesta kömpelyydestäni, ihmiset eivät aina tiedä milloin vitsailen. Näin jälkikäteen tarkasteltuna monen teini-iän vaikeuteni syynä oli se, etten ymmärtänyt kirjoittamattomia ja sanattomia sääntöjä. Olin outo ja koin ulkopuolisuuden tunnetta, koska kukaan ei halunnut kertoa minulle mitä tein väärin.
Rakennan vasta itsetuntoa, jota minulla ei ole koskaan ollutkaan. Miten oppisin olemaan välittämättä tuntemattomien mielipiteistä, ajatuksista ja oletuksista? Ja nousta vielä astetta ylemmäksi: olemaan ylpeä omasta noloudestani? Pyytää reippaasti VEUVVEA viinikaupasta, kun ranskalainen ääntämys ei suostu asumaan aivoissani. Roikkua tangosta edes sen kahden sekunnin ajan. Kirjoittaa blogiani soraäänistä huolimatta. Uskaltaa nauraa ääneen, vaikka röhkäisen välillä vahingossa.
Uskaltaisinko jälleen pukea päälleni sen ruman keltaisen villapaidan, jonka väri ei imartele ja malli antaa lisäkiloja? Voisin vaikka uskaltaa, sillä olen kuullut tuon paidan piristävän muitakin.
Ei kommentteja
Toivottavasti jätät edes jonkinlaisen puumerkin käynnistäsi :) Pyrimme vastaamaan kaikkiin kommentteihin!
Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, tai kommenttisi on herjaava, loukkaava tms. älä tule tänne tai mene muuallekaan vinkumaan kun epäasiallinen kommenttisi on poistettu.