Peittokaupoilla

Koska olin kuullut, että tuplapeitto on paras keksintö sitten e-pillerin (näiden kahden parhaus ei ole toisistaan riippuvainen asia!), ajattelin käydä ostamassa sellaisen. Itsevarmuutta uhkuen marssin erääseen kauppaan tai kauppakeskukseen, jossa myydään esimerkiksi peittoja. Etsin ensimmäisen vapaan (silti sormuksellisen) myyjän, ja töksäytin vienon toiveeni: tuplapeitto, lämmin muttei hiostava.

Liekö toiveeni ollut jotenkin omituinen, tai muuten vaan epäpätevää peittoterminologiaa, mutta myyjä taianomaisesti kasvoi pituutta sen kymmenen senttiä ja katseli minua yhä korostetummin nenänvartta pitkin. Ylimalkaisesti hän alkoi esitellä peittoja: Tämä on sataprosenttista tekonäädänuntuvaa, laatupeitto mutta ehkä liian kallis sinulle. Tämä on taas on älymateriaalilla varustettu taikapeitto. Tämä on edullinen, itse en ostaisi. Joo, kaikki ovat lämpimiä... Oletko ottanut huomioon että tuplapeitolle tarvitaan ihan omat pussilakanat? Tavallinen ei riitä.

Saadessani ylimielistä, vähättelevää tai muuten vaan erikoista asiakaspalvelua, mulla on tapana mennä lukkoon, sanoa jotain tyhmää ja noloa. Nyt yritin lyödä homman vitsiksi: aijaa, mä ajattelin että siitä itse leikataan sopivankokoisia peittoja. Siis hetkinen. Toi ei ollut mikään vitsi.Toi ei ollut mitenkään hauskaa. Myyjä katsoi mua kuin pöpilästä karannutta (ei muuten kauhean kaukana totuudesta), mä päätin hipsiä vähin äänin kaupasta pois. Tulipunaisena kuin kiehuva tomaatti. Me emme sitten ikinä opi, minä ja suuri suuni.

Päivän toinen epic fail oli kampausohjeen loppusuora: harjaa kiharat kevyesti auki. En tiedä kuinka kevyt harjauksen olisi pitänyt olla, lopputulos kun näyttää lampaalta. Tämä päivä oli kiharapäivän sijaan nutturapäivä.