Syksysuunnitelmia

 ...onko niitä?

Suomen vuodenajat ovat aina arvoituksensa. Samaan aikaan viime vuonna syksyn värit eivät korreloineet lämpötilan kanssa, kuten postauksen kuvastakin näkee. Siinä missä esimerkiksi marraskuu tuntuu joinakin vuosina kestävän kuukausikaupalla, aurinkoa ei näe moneen päivään ja loskassa rämpiminen imee elämänilon, tällä hetkellä tuntuu vahvasti yhä edelleen loppukesältä. Vaikka ruska alkaa hiljakseen hiipiä tänne eteläänkin, kuljen edelleen paljain kintuin. Illat pimenevät vauhdilla, mutta vielä keskiyölläkin tarkenee takitta, jos hihanpituus on kohtalainen.

Normaalisti nimittäin näin syyskuun loppupuolella, jolloin on tapana valmistautua herättämään se Green Dayn jäbä, tuntuu jo kokonaisvaltaiselta syksyltä. Todennäköisesti normisyksynä yrittäisin epätoivoisesti neuloa jotain, joka jää valmistumatta. Mausteiset keitot eivät vielä ole valloittaneet kyökkiä. Teepannu pysyy riittävän lämpimänä tuntikausia pannumyssyn suojissa, mutta sekään litku ei tänä vuonna juuri ole maistunut. Pimenevät illat kutsuvat sohvan nurkkaan yhä aikaisemmin, ja uudet tuotantokaudet ja uudet sarjat vetävät entistä flegmaattisemmaksi. Tänä vuonna en ole edes sytyttänyt kynttilämerta kertaakaan, joskin rasavilli kissanpentu on tähän suurempi syy. Olen kotihiiri henkeen ja vereen, mutta jostain syystä olen irtioton tarpeessa. Se ei johdu vuodenajan vaihdoksesta, vaan vuodenajattomuuden tunteesta.

Keskustelin vastikään Kuusamossa vierailleen kaverin kanssa, jonka Pienen Karhunkierroksen vaelluksella yhden sillan ylityksessä kesti kaksi tuntia vallitsevan ihmismassan vuoksi. Oulangan kansallispuistossa oli porukkaa kuin pienessä kylässä, väki vaelsi jonossa poluilla. Onko tuossa enää mitään autenttista retkeilyfiilistä, jos joku huohottaa niskaan ja edessä näkyy metriletkoittain värikästä tuulipukukansaa? Mikä vetääkään massoja pohjoiseen, ja miksi minä en ole jo siellä?

Jos lähtisin toteuttamaan irtiottoa Kuusamon seudulle tai vielä ylemmäs, toivoisin toisaalta omaleimaisuutta, myös jonkinlaista perinteisyyttä. Nokipannukahveja kodassa ja sen sellaista. Miksi levit ja muut jäljittelevät laskettelukeskuksissaan alppimeininkiä ja niitä ainutlaatuisia lasi-igluja pykätään vieri viereen vähän joka puolelle? Entä jos sääjumalat eivät olekaan suosiollisia, ja maksat rotukoiran verran yöstä harmaan eri sävyjä taivaalta bongaillen? Aasialaisturisti kokee eksoottisena tuntikausien istumisen pulkassa huskyjen vetämänä, mutta itse en koe tätä satojen eurojen arvoisena elämyksenä. Rekikyytejä on saanut lapsena talvitapahtumissa täällä etelässäkin. Miksi Lapinmatkailun pitää olla yhtä alppilarppia ja kliseillä ratsastusta?

Olen joutunut kyllästymiseen asti kuulemaan lähipiirin kitinää, kuinka mihinkään ei pääse. Normaalisti kun tähän vuodenaikaan valmistauduttaisiin pariviikkoiseen Etelä-Euroopassa ja talven viettoon Aasiassa. Välissä olisi käyty vähintään laivamatkoilla naapurimaissa, ellei aikataulut ole sallineet pidennettyjä kaupunkiviikonloppuja. Varsinkin tässä maailmantilanteessa oman navan tuijottelu tuntuu välinpitämättömältä. Kyllähän minä osaisin maailmalla huolehtia käsihygieniasta ja turvaväleistä ja maskiakin käyttäisin säässä kuin säässä. En ole vielä uteluista huolimatta saanut keneltäkään vastausta kysymyksiini, miksi matkailu korotetaan peruselintoiminnoksi, ja miksei pienemmän mittakaavan eskapismia haluta kokeilla. Siltoja on taas poltettu suuntaan jos toiseenkin, kun en ole osannut pitää suutani kiinni.

Se ei ole veri, mikä pohjoiseen vetää. Sanotaan, että Lapin luonto luo outoa taikaa. Jonnekin sinne minäkin suuntaan toivottavasti vielä tänä vuonna. Ruskaretkelle lienee jo auttamattoman myöhäistä ja telttailuneitsyelle kylmää, mutta keksitään jotakin. Esimerkiksi Jávrin kaltaiseen ympäristöön tuhlaisin mieluusti satalappusia. Toivotaan, että pohjoisessakin vielä on syystä jäljellä.