Ristiin rastiin Kreikkaa

Tähän mennessä kreikansisäisiä kilometrejä on kertynyt kartalta laskettuna 2194. Todellinen määrä lienee paljon enemmän. Kymmenentuhatta askelta ei ole enää luku eikä mikään puhelimen terveyskirjastossa, rakkolaastarit ovat samanlainen välttämättömyys kuin vesipullo ja aurinkorasvakin ja olen löytänyt aivan uusia lihaskipupisteitä. Paikoista, joissa en edes tiennyt omistavani lihaksia. Mukavaa oppia omasta kropastaan vaikka ja mitä uutta!

Olen nähnyt antiikinaikaisen näytelmän Herodes Attikoksen odeionilla ja laskeutunut kirkon alle nähdäkseni antiikinaikaisen hypokaustin. Olen nauttinut pehmeistä lämpimistä alkuöistä kattoterassilla, juonut pullosta retsinaa ja syönyt niin tuoreita mereneläviä, että ne hädin tuskin ovat pysyneet lautasella. Olen raapaissut itseäni merisiilillä, ja hajottanut puhelimen latausportin. Tavallaan on vapauttavaa olla ajantajun suhteen kuplassa: kun vapaapäiviä ei juuri ole, viikonloppukin menettää merkityksensä. Numeroista pitää kyllä kirjaa - päivämääristä, lämpötiloista, mukanaolevien määrästä... Tärkeää päivissä on vain niiden numeroarvo eikä sijainti viikkojaksossa.

Elämäni kissabussina.

Aiskhyloksen nimiin laitetun Prometheus Kahlehditun loppukumarrukset Herodes Attikoksen Odeionilla.

Sama teatteri päivänvalossa yläpuolelta.

Tämän lähemmäksi Dionin teatteria ei sitten kannata mennä. Restaurointi on niin hirveää jälkeä että pahaa tekee. Taustalla itkee Olymposvuori.

Jos haluaa ajatella, että Ateenassa näkee kaiken antiikin, kannattaa miettiä uudestaan. Ollaan hoidettu kurssilla Ateenan nähtävyydet seitsemän päivän aikana, tavallinen turisti jolla ei ole luentovelvollisuuksia tai halua paneutua jokaiseen veistokseen ja ränniin perinpohjaisesti kävisi saman läpi neljässä-viidessä päivässä. Toki, Ateenassa on ne merkittävimmät kokonaisuudet, ja antiikintutkimusta on totuttu ajattelemaan athenosentrisesti. Perspektiivin vuoksi kannattaa kuitenkin lähteä Ateenan ulkopuolelle, tutustua jumalten paikallisepiteetteihin, nähdä erilaista maastoa, jotakin vihreää.

Nikopolis tarjosi katkeraa kalkkia pari viikkoa sitten, kun koin velvollisuudekseni pitää kuskille seuraa, ja jouduin lopulta toimimaan ohjeiden äänitorvena muulle kurssille. Sen sijaan, että olisin kahlannut jääkylmään turkoosiin jokeen, sain huudella varoituksia vesikäärmeistä. En todellakaan tiedä olivatko ne käärmeet vain hatusta vedettyä legendaa, mutta ne eivät olisi mua pidätelleet. Enemmän pidätteli kiire sekä pitkät housut, jotka olin pukenut kolmenkymmenen asteen helteeseen jossain älynväläyksessä. Ja tottakai mulla oli lyhyt paita! Mietin jo housuitta veteen kirmaamista kunnes lähtölaukaus kajahti. Ehdin vain kastaa kämmenet virtaan, joka pistävällä viileydellään antoi erikoisen kontrastin höyryävän kuumalle ilmalle. Akvedukti sijaitsee jossain täydellisessä skutsissa lähemmäs viisisataa kilometriä Ateenasta, enkä usko noille seutuville enää ikinä eksyväni.

Eikä yksikään vesikäärme pistänyt.

Vaan kuka pesisi ruotsalaisten bussin ikkunan?

En halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta kurssin tiiviistä aikataulusta johtuen varsinainen kreikkalainen elämä on jäänyt elämättä. En ole vieläkään käynyt viime Ateenan reissun lempiravintolassa, baarissa tai irkkupubissa. En ole omatoimisesti lähtenyt rannalle, enkä kivunnut Areios Pagokselle kuvaamaan öistä Akropolista. Minä en ehdi! Olen kerran ehtinyt kaupungille katselemaan ja kiertelemään. Olen ostanut vain elintarvikkeita, koska koen etten tarvitse mitään. Kahvitkin on vaan napattu kiireessä mukaan. Tuoreet hedelmät houkuttaisi ja keskiviikkoisin meidän naapurikorttelissa on vihannestoripäivä, mutta eivätkö keskiviikkopäivät venykin kurssivelvollisuuksien parissa aina jonnekin kello sataan asti... Aistin tässä vihakommenttien potentiaalin niillä tietyillä surullisilla foorumeilla -- "juuh kuinka Chicagoiidalla on ranccaa kun joutuu kärsimään lämpimässä ja päivät kuluvat museoita ja turistikohteita kiertäen..." - ei pidä käsittää väärin. Tiivis aikataulu ei saa mua antamaan parastani, en ehdi prosessoida oppimaani kun jostain puskee uusi ja mielenkiintoinen oppi etsimään tyhjää tilaa aivoista minne uppoutua. Lopputentti hirvittää jo. 

Vaikka pidän sosiaalisesta kanssakäymisestä, se saa myös minut uupumaan. Pelkäsin alkuun jälleen kerran ryhmäytymistä, mutta kanssakurssilaiset ovat ihania jokainen erilaisessa persoonassaan. On ollut järkeviä keskusteluja, järjettömiä keskusteluja ja draamaakin vain Bachelorissa ja teatterissa. Yöt menevät yksinoloon ja palautumiseen. Ja tästä syystä valvon vielä neljältä tätä postausta kirjoittaen ja tunteita purkaen.

Jorgokset

Asuntolan kattoterassi, ja sieltä avautuva Ateenan mielipiteitä jakava talomeri. Musta tämä näyttää houkuttelevalta.

Pahoittelut teille, jotka toivotte otsikon perusteella tarinoita kreikkalaisista könsikkäistä. Niihin ei ole tutustuttu, paitsi korttipakassa. Ja telkkarin välityksellä. Kurssi on pyörähtänyt käyntiin, ja ensimmäisten päivien jälkeen olen uupunut. Sekä informaatiotulvan että ihmiskontaktien ansiosta. Ei pidä käsittää väärin - kurssitoverit on ihania, hyökyaaltona kasvoille iskenyt antiikki on ihanaa. Mä vaan huomaan jälleen kerran tarvitsevani pitkän palautumisajan.

Mun suunnitelmissa oli heti Ateenaan saavuttua ottaa skuru alle ja painua merelle uimaan. Eipä tullut tehtyä. Olen päivien päätteeksi niin väsynyt, että jaksan korkeintaan keskittyä Mythokseen ja kortinlätkimiseen. Mulle on edelleen epäselvää ovatko korttipakan jätkät kreikaksi Jorgoksia, vai oliko se vain vitsi. Myös paikallinen Alfa-TV tarjoaa Jorgoksia. Minä suurena realityn antiystävänä aloin katsomaan kreikkalaista Bacheloria. En ymmärrä kovin montaa sanaa, mutta on oikeastaan hauskaa kun voi käyttää mielikuvitusta ja keksiä itse mistä siellä draamaillaan. Oikeasti, draaman kaari käyristyy ainakin kerran kolmessa minuutissa. Bachelorin nimi on mulle vielä epäselvä, joten kutsun häntäkin Jorgokseksi.

Kuvatarjonta reissulta tullee olemaan räpsyjä lennosta, maisemaa ja selfieitä. En jaksa alkaa kyselemään muilta kurssilaisilta saako tämän ja tämän kuvan laittaa julkiseksi. Vaikka olisikin ehkä hyödyllistä, en ala reflektoida tänne oppimaani. Sen sijaan kirjoitan havaintoja ja tuntemuksia. Jos ehdin, tai muistan, tai jaksan.

Ateenan syksy, tai sitten ei

Sain alkukesästä stipendin. Pääsisin nyt syksyllä opiskelemaan Ateenaan. Kuusiviikkoinen kurssi olisi käytännössä arkeologiopasteista manner-Kreikan kiertomatkailua. Tutuksi tulisivat lukuisat temppelit, pyhäköt ja maailmannapa. Istuisin illat parvekkeella kirjoittaen muistiinpanoja, vetäisin fetaövereitä, ja tähtäisin mahdollisimman usein mereen uimaan. Kokemuslistalta saisi vihdoinkin ruksittua opiskelijaelämän asuntolassa. Jääkaapissa olisi aina retsinaa. Ja Mythosta. Ja jogurttia, kun kerran Kreikassa ollaan. Vaan faktori nimeltä korona taitaa olla eri mieltä.

Koronaa nyt huomioimatta, tämä stipendi on suuri syy sille, miksi olen hylännyt kesän reilisuunnitelmat. Onko mitään järkeä suhata edestakaisin Euroopassa, kun samoille kulmille tullaan joka tapauksessa palaamaan? Tietenkin voisin kääntää reilisuunnitelmani nurin päin, Tanskasta Italiaan ja sieltä lautalla Kreikkaan. Mutta katsotaanko kotona hyvällä kolmen kuukauden poissaoloa? Miten koulun suhteen käy, saanko tehtyä etäopintoja raiteilta käsin? Joka tapauksessa toivoisin voivani matkustaa Ateenaan kurssilleni maata pitkin. Jos ei Italian kautta, niin sitten Baltian ja Balkanin halki. Ainakin Puolan, Serbian ja Bulgarian läpi pitäisi päästä Kreikkaan asti junalla, ja Puolaan asti bussilla.

Onko mitään järkeä hiihtää taudinraiskaaman Itä-Euroopan läpi, kahden kuukauden tavarat todennäköisesti vielä perässävedettävässä laukussa? En omista rinkkaa, enkä tiedä olisiko sille tässä elämässä niin paljoa käyttöä, että se olisi tarpeellinen ostoskaan. Toivoisin, että erilaiset lainauspalvelut laajentuisivat ja normalisoituisivat. Aina, kun olen yrittänyt jossain Facebookin ryhmissä kysyä lainaan jotakin tarpeellista, se on kuin tyhjille seinille huutelisi.

Kreikan koronatilanne on tällä hetkellä varsin hyvä, mutta ei ole sanottua etteikö tilanne voisi muuttua. Varsinkin nyt kun rajat ovat avattu ja toiset tuntuvat sahaavan pitkin maita ja mantuja vailla huolta huomisesta. Karanteenimääräykset eivät ole todellisia määräyksiä, enkä valitettavasti jaksa uskoa kaikkien noudattavan sitä vilpittömästi. Toinen aalto on ihan todellinen uhka, ja sen nostattaa ihmisten välinpitämättömyys. En heittäisi kauhean isoja todennäköisyyksiä sille, että koko stipendikurssia tullaan järjestämään. Sen näkee sitten syssymmällä.

Matkailun normalisointi ja matkustamisen ihannoinnin luominen on muutenkin varsin vastenmielinen ilmiö sosiaalisessa mediassa. Maalataan kuva että on pakko päästä satunnaisin väliajoin kauas Suomesta. Kuinka matkustaminen on henkireikä. Miten pitää ottaa edes viikonlopuksi äkkilähtö jonnekin toiseuteen. Tuntuu tyhmältä tulla hehkuttamaan omaa reissuani somessa, se kun voi näyttää ulkopuolisen silmissä just sellaselta pakko päästä lomalle mihin vaan pääsee ees Kreikkaan-hehkutukselta. Ja jonkun toisen mielessä voi herätä sellainen pakko päästä lomalle just Kreikkaan-haave. Olisinpa niin vaikuttaja, että saisin luotua siitä junamatkailusta haluttavaa. Kuinka päämäärä ei välttämättä olisikaan se tärkein, vaan painoarvoa voisi antaa itse prosessille, siirtymälle.

Kun aloitin yliopisto-opintoni, olin melko varma, etten tulisi tekemään päivääkään opiskelualani töitä. Mullahan oli jo työpaikka. Tarkoitus oli opiskella opiskelun ilosta, lukio oli mulle monivuotista pakkopullaa ja päätin, että jos kahlaan sen kunnialla läpi, tulisin jatkossa opiskelemaan vain itseäni miellyttäviä opintoja. Alaltani on sitä paitsi äärimmäisen vaikea työllistyä. Hakiessani mulla ei ollut mitään aavistusta millaisia opinnot tulisivat olemaan, hain kiinnostuksesta antiikin kulttuuriin ja klassilliseen arkeologiaan. Ja jossain vaiheessa arkeologia imaisi mennessään.

Lentomatkailua välttelevä minä sadattelee varsin usein tätä alavalintaa. Mikä määrä arkeologian kursseja tekee musta uskottavan klassillisen arkeologian opiskelijan, ja myöhemmin, klassillisen arkeologin? Meillä Helsingissä kun klassillinen arkeologia kattaa vain teoriaa. Oikeat arkeologian opiskelijat pitävät meitä ilmeisesti täysin huijareina. Voinko olla hyödyllinen arkeologian saralla minimaalisesti lentäen? Onko mestoille mahdollisimman nopeasti ehtiminen valttia? Varsinkin, kun Suomen kamaralta ei klassisen antiikin muinaisjäännöksiä löydy yhtään minkään kiven alta.

Olin Ateenassa viimeksi toukokuussa 2019 parhaan ystäväni Johannan kanssa. Vaikka tärkeimmät arkeologiset alueet tulikin nähtyä, paljon jäi myös näkemättä. Bysanttia, hellenismiä, uusklassismia. Haluan kokea Ateenan syksyn, nopean muutoksen täydestä kesästä eteläeurooppalaisen kosteaan koleuteen. Haluan päästä tuttuihin ravintoloihin. Ja kiivetä Lykabettos-vuorelle (voidaan ääntää likavittus) katsomaan auringonlaskua ja Ateenan talomerta. Miljoonia tuikkivia valoja. Jos ei tänä syksynä, niin toivottavasti ensi vuonna.