Vähintäänkin rivien välistä on tullut selväksi, että omistan vahvat karjalaisjuuret. Mä olen kolme neljäsosaa karjalainen. Olen varma siitä, että jos olisin elänyt sata vuotta sitten, olisin asunut Viipurissa. Siksi mun kesämissiona oli lähteä käymään siellä suvun kotikaupungissa. Käydä vähintään kuvaamassa Torkkelinkatu ja mummon vanha kotitalo.
Voi Viipuri. Pieni rinkelikaupunki. Olisin niin halunnut pitää sinusta. Mutta surullisen kaupungin kaduilla ja vastaantulevien kasvoilla kuvastui liian usein vain rappio ja epätoivo. Raggarinuorisoa ja mennyttä kauneutta. Mä en ole ikinä kohdannut rasismia ulkomailla, ennen kuin Viipurissa.
Viipurissa vihataan suomalaisia. Sitä kanssakansalaisteni menoa ja meininkiä sivusta katsoneena en toisaalta yhtään ylläty tästä - päivällä jo kello kahdeltatoista todistin hirveämpää käytöstä hotellissa, mitä olen ikinä nähnyt Tallinnan laivalla. Respat eivät suostuneet auttamaan venäjäksi, en meinannut saada kaupungin karttaakaan kun suomenkieliset kartat olivat loppu. Minä puhuin venäjää, he vastasivat jotenkuten suomeksi.
Paikalliset elävät konkreettisessa Suomenpelossa - Venäjällä on ilmeisesti ihan vakavissaan(kin) puhuttu Viipurin palauttamisesta Suomelle. Paikkoja ei viitsitä kunnostaa, minkä vuoksi melkein kaikki on jo raunioina. Loput tulevat olemaan lähivuosina.Valtaosa rakennuksista on yli sata vuotta vanhoja, ja suuri osa alkuperäiskunnossa.
Nähtävyyksiinkin suomalaisille oli omat hintansa. Vaikka Venäjällä on tyypillistä "paikalliset vs ulkomaalaiset-hinnoittelu", Viipurissa oli erikseen vielä "suomalaiset"-hintakategoria, eikä näitä hintoja ollut sitten missään näkyvillä. Mulla on ilmeisesti niin hirveä aksentti, että lippukassa tunnisti mut heti suomalaiseksi. Kyllä siinä Monrepos'n porteilla naama venähti kun kassamummo maukaisi suomeksi koolmesata rubljaa - kolminkertainen hinta sisäänpääsystä.
Kävelin tihkusateista Prospekt Leninaa luoteeseen ihastellen arkkitehtuuria. Funktionalismia, uusbarokkia, klassismia, jugendia, uusrenessanssia, kaikki sulassa sovussa. Seurasin samalla talojen numerointia. Neljätoista, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, nyt oltaisiin jo lähellä!
Jäin tuijottamaan tihkusateenväristä viisikerroksista neukkubunkkeria silmästä silmään. Aika tuntuu pysähtyneen. Hengenvaarallisilta näyttävien parvekkeiden rappaukset murtuvat katseen paineesta, jostain kuuluu radioaaltojen säröisiä ääniä. Silloin ymmärsin, miksi mummo ei halunnut yhden kerran jälkeen enää ikinä lähteä nostalgiamatkalle Viipuriin, eikä oikeastaan edes puhua Viipurista. Muistan silmieni kostuneen. En tiedä, johtuiko se vain siitä tihkusateesta, vai oliko joukossa myös kyyneliä?
Kiitos tästä kirjoituksesta! :) Näitä sun matkapostauksia on aina ilo lukea. :) Itse olen käynyt Venäjällä kolme kertaa; kaksi kertaa Pietarissa ja kerran ihan pienenä juuri tuolla Viipurissa päin, jonka läheltä isäni vanhemmat olivat kotoisin. Ja itsekin olen muuten 3/4 karjalainen. ;) -Anna
VastaaPoistaNoni, 75% on erittäin hyvä karjalaispitoisuus :D
PoistaMun viimeisestä Viipurivisiitistä oli vierähtänyt yli kymmenen vuotta. Ei mitään muistikuvia kaupungin habituksesta ja kunnosta, reissu oli sen vuoksi aika katkeransuloinen.
Loistavaa kirjoitusta. Ei voi muuta sanoa. Todella vangitseva ja vaikuttava teksti. Keep on!
VastaaPoistaKiitos näistä sanoistasi!
PoistaOlen samaa mieltä anon kanssa, oli mielenkiintoinen kirjoitus.
PoistaItselläni on myöskin mummo karjalasta kotoisin, mutta en sen tarkemmin ehtinyt kuulemaan sukuni historiasta, kun mummo jo kuoli. Veri ei ole koskaan vetänyt rajan toiselle puolelle, ehkä juurikin tuon kuvailemasi kurjuuden vuoksi. Mutta en kyllä ala kieltämään, etteikö joskus voisi sinnekin alkaa tehdä mieli uskaltaa.
Musta Karjala on mielenkiintoista seutua! Kävin talvemmalla muutaman sataa kilometriä syvemmällä Karjalassa, Petroskoissa, ja siellä suhtautuminen (suomalaisiin) turisteihin oli kuin eri planeetalta! Vaikka Viipuri on kaupunkina kauniimpi, oli Petroskoi asukkaidensa vuoksi paljon lämpimämpi ja sympaattisempi.
PoistaTämä on loistava postaus. Kaunis, ja sellaisella hiljaisella tavalla kolkon surumielinen. Kauniita kuviakin olet ottanut. Sopivasti historiaa ja nykyhetkeä.
VastaaPoistaMun isäni molemmat vanhemmat olivat kotoisin vanhasta Karjalasta. Mummi oli Käkisalmesta ja ukki Viipurista. Mummi kävi joskus 80-luvulla pakettimatkalla Karjalan kierroksella ja oli aika vaitonainen ja surullisen oloinen kotiin palatessaan. Vuosia myöhemmin hän kertoi että reissu oli ottanut henkisesti koville ja varsinkin Käkisalmen näkeminen oli ollut rankkaa. Neuvostojoukothan tosin polttivat sen aika pahasti jatkosodassa, että varmaan oli maisemat aika lailla muuttuneet siitä, kun mummo sieltä iäksi lähti loppuvuodesta 1939...
Joo, siellä on kyllä maisemat muuttuneet ja kylät kuolleet. Mummolla oli talo myös muutamankymmentä kilometriä koillisempana korvessa, ja sieltä oli hajotettu talo maan tasalle ja puolet kivijalastakin purettu. Tilalle ei kuitenkaan ole rakennettu yhtään mitään, ja polut, tiet ja rantanäköala ovat kasvaneet ihan umpeen. Olin sukulaisille tulkkina Karjalanreissulla kymmenen vuotta sitten ja vaikea oli uskoa, että sillä seudulla on joskus ollut elämää. Ei yhtään yllätä, että evakkomummoja sattuu luovutettujen alueiden näkeminen.
Poista