Magneettimatka

Mulla oli eilen magneettikuvaus. Viime käynnistä onkin vierähtänyt vuosia, ja aika oli kullannut muistot. Muistojeni vallassa puin aamulla mukavimmat ja rumimmat velourvaatteeni päälle, jotta siinä kuvaustuubissa olisi kivaa köllötellä.

Torstaiaamuna satoi äkäisiä ämmiä äkeet selässä. Eikä mulla ollut tietenkään sateenvarjoa, ja raitiovaunutkin olivat myöhässä. Juoksen tuhatta ja sataa kohti sairaalaa, ehtiäkseni ajoissa. Pukuhuoneessa vaatevalintani virhe sitten realisoitui - noissahan on vetoketjuja ja metallirinkuloita. Onneksi sain lainata sairaalavaatteet aamutakkeineen päälleni.

Ilmeeni venähti kuin magneetin vetämänä kohti maapallon keskipistettä hoitajan ilmoittaessa, että mulle laitetaan varjoainekanyyli. Tästä ei oltu sovittu mitään! Pelkään lääketieteellisiä neuloja, ja mulla on karkaavat suonet - enkä ollut ikinä kuullutkaan, että magneettikuvissa käytettäisiin varjoainetta. Jos minä en jotain tiedä niin silloinhan se ei ole mahdollista. Tästä kidutuksesta selvittiin yhdellä pistolla, Meikussa on varmasti Suomen parhaat piikittäjät töissä! Sain ohjeet lähteä suunnistamaan kohti magneettirekkaa röntgenin kautta.

Kyllä minä tiedän-asenteella en edes vilkaissut karttaa, ja hehkeänä kuin zombi marssin suoraan naapurisairaalan röntgeniin. Ystävällisesti minut ohjattiin oikealle osastolle ja vihdoin sinne rekkaan. Mulle viritettiin letkut paikoilleen ja ilmoitettiin käytännöt: pitää pysyä liikkumatta, kone pitää pahaa ääntä, alusta tulee liikkumaan eestaas ja varjoaine lisätään lopussa eikä se tunnu mitenkään.

Nauroin henkisesti hoitajalle päin naamaa, juu ei varmasti ei. Lavitsaa nostettiin sitten niin korkealle, että olisin ylettänyt koskemaan kielelläni kuvaustuubin kattoa. Ahtaan paikan kammo alkoi valua luihin ja ytimiin. Multa kuvattiin koko selkäranka, ja olo oli epätodellinen, kun liian isoista kuulokkeista kuului vaimeasti Eurythmicsin Sweet Dreams makuulavitsani veivaten sangen kiukkuisilla nykäisyillä ees taas. Seuraava biisi oli sitten - uskomatonta mutta totta - Dr. Dren I need a doctor.

Jossakin vaiheessa liikautin kättä ja jäätävä kipu humahti koko käden mitalta. Tietenkin se kanyyli liikahti. Odotin, alkaako varjoaine vuotamaan ulos, ja havaitsin samalla jalkojenkin uhkaavan karata tunnottomaksi. Pohdin ankarasti, painaisinko hätänappulaa, mutta Ed Sheeranin I see firen myötä pääsin jonkinlaiseen flow-tilaan. Unohdin hetkeksi koneen pitämän rytmisen runksutuksen ja kirkumisen, epämukavan tunteen raajoissa, kuumotuksen selkärangassa ja yleisen tilanpuutteen. Kunnes hoitaja keskeytti julmasti fiilistelyni ilmoittamalla kuvauksen olevan ohi. Yleisolotila kokemuksen jäljeen oli hämmentynyt, lievästi kauhistunutkin. Mikä mörkö mun selkärangasta voikaan vielä löytyä?

Kuvat ovat arkistoihin jääneitä rättikuvia viikon-parin takaa. Olen käytännössä asunut tuossa beigessä mokkanahkatakissa tämän kevään.

Paha tiistai

Epäonni on altis dominoefektille. Kun yksi asia menee pieleen, johtaa tämä usein sarjaepäonnistumiseen. Takana huonostinukuttu yö, Mymmeli on aloittanut tutun ja ei-toivotun yörallin Väinön poistuttua. Juoksemista ja rääkymistä naukumista tuntitolkulla, ovet sentään pidättelisivät, mutta läpi yritetään päästä voimalla. Ei auta korvatulpatkaan.

Koska mulla on tänään edessä pitkä työpäivä, ajattelin ottaa eväät mukaan. Parsakeittoa, rasian varmistus kumilenksulla. Eihän se riittänyt alkuunkaan, olisi pitänyt laittaa muovipussiin. Aamukoomassa ei vaan ajattele. Ja laukkuvalinta oli tietenkin olkalaukku, joka villisti heiluu sinne sun tänne kiirekirmailun tahdissa.

Ja se kiire... Ajattelin ehtiväni rimaa hipoen aikaisempaan junaan. No en ehtinyt, se oli peruutettu. Ei se mitään, seuraavallakin kerkeää hyvin. Kunnes K-juna päätti poikkeuksellisesti pysähtyä Käpylässä. Ja sitten siitä katkesivat virrat. Venaillaan rauhassa.

Vajaa puoli tuntia myöhässä laukkasin töihin. Mun ennestäänkin säälittävänkokoinen jalka on kutistunut talven aikana, vuosia hyvinpalvelleet balleriinat lensivät kolmesti alle kolmensadan metrin matkalla (jos joku tietää mistä saa kivoja baltsuja kokoa 35 tai alle, vinkkaa ihmeessä!)

Tietenkin unohdin vielä sen mukanakuljettamani sopan, eikä laukku säästynyt ravistelulta. Kansi pysyi kyllä kiinni, mutta vuoti aikamoisesti. Näky oli sangen irstas, ja putsaaminen oli tahmaista ja hankalaa. Koska päivää on vielä jäljellä, pahempaa on luvassa suurella todennäköisyydellä. Vietän siis loppupäivän kauhun varjossa. Onneksi Googlen Barbapapa-doodle sai hymyn huulille

Kuva: we♥it

Miniananas

Joskus on kiva poistaa laput silmiltä. Saattaa havaita ihmeellisiä asioita. Mä tein havaintoja tänään hedelmäosastolla, jossa mun kaavani on ollut kutakuinkin greipit, avokadot, omenat, vihannespuolelle. Nyt maltoin katsella ympärilleni, ja huomasin maailman suloisimpia ananiaksia. Iihan pieniä pieniä liikkiksiä pikkiriikkisiä ananiaksia.

Typerää slogania lainatakseni, siitä se ajatus sitten lähti. Miniananasta ei raskinut olla ostamatta, mutta ananasreseptit ovat mulla vähän kiven alla. Hedelmäsalaattia osaa nyt tyhmempikin tehdä, joten päätin ostaa muutakin, kuin ne tavanomaiset hedelmät. Ja ihan huomaamatta tuli syötyä kilo päivässä.