Mulla oli eilen magneettikuvaus. Viime käynnistä onkin vierähtänyt vuosia, ja aika oli kullannut muistot. Muistojeni vallassa puin aamulla mukavimmat ja rumimmat velourvaatteeni päälle, jotta siinä kuvaustuubissa olisi kivaa köllötellä.
Torstaiaamuna satoi äkäisiä ämmiä äkeet selässä. Eikä mulla ollut tietenkään sateenvarjoa, ja raitiovaunutkin olivat myöhässä. Juoksen tuhatta ja sataa kohti sairaalaa, ehtiäkseni ajoissa. Pukuhuoneessa vaatevalintani virhe sitten realisoitui - noissahan on vetoketjuja ja metallirinkuloita. Onneksi sain lainata sairaalavaatteet aamutakkeineen päälleni.
Ilmeeni venähti kuin magneetin vetämänä kohti maapallon keskipistettä hoitajan ilmoittaessa, että mulle laitetaan varjoainekanyyli. Tästä ei oltu sovittu mitään! Pelkään lääketieteellisiä neuloja, ja mulla on karkaavat suonet - enkä ollut ikinä kuullutkaan, että magneettikuvissa käytettäisiin varjoainetta. Jos minä en jotain tiedä niin silloinhan se ei ole mahdollista. Tästä kidutuksesta selvittiin yhdellä pistolla, Meikussa on varmasti Suomen parhaat piikittäjät töissä! Sain ohjeet lähteä suunnistamaan kohti magneettirekkaa röntgenin kautta.
Kyllä minä tiedän-asenteella en edes vilkaissut karttaa, ja hehkeänä kuin zombi marssin suoraan naapurisairaalan röntgeniin. Ystävällisesti minut ohjattiin oikealle osastolle ja vihdoin sinne rekkaan. Mulle viritettiin letkut paikoilleen ja ilmoitettiin käytännöt: pitää pysyä liikkumatta, kone pitää pahaa ääntä, alusta tulee liikkumaan eestaas ja varjoaine lisätään lopussa eikä se tunnu mitenkään.
Nauroin henkisesti hoitajalle päin naamaa, juu ei varmasti ei. Lavitsaa nostettiin sitten niin korkealle, että olisin ylettänyt koskemaan kielelläni kuvaustuubin kattoa. Ahtaan paikan kammo alkoi valua luihin ja ytimiin. Multa kuvattiin koko selkäranka, ja olo oli epätodellinen, kun liian isoista kuulokkeista kuului vaimeasti
Eurythmicsin Sweet Dreams makuulavitsani veivaten sangen kiukkuisilla nykäisyillä ees taas. Seuraava biisi oli sitten - uskomatonta mutta totta - Dr. Dren I need a doctor.
Jossakin vaiheessa liikautin kättä ja jäätävä kipu humahti koko käden mitalta. Tietenkin se kanyyli liikahti. Odotin, alkaako varjoaine vuotamaan ulos, ja havaitsin samalla jalkojenkin uhkaavan karata tunnottomaksi. Pohdin ankarasti, painaisinko hätänappulaa, mutta
Ed Sheeranin I see firen myötä pääsin jonkinlaiseen flow-tilaan. Unohdin hetkeksi koneen pitämän rytmisen runksutuksen ja kirkumisen, epämukavan tunteen raajoissa, kuumotuksen selkärangassa ja yleisen tilanpuutteen. Kunnes hoitaja keskeytti julmasti fiilistelyni ilmoittamalla kuvauksen olevan ohi. Yleisolotila kokemuksen jäljeen oli hämmentynyt, lievästi kauhistunutkin. Mikä mörkö mun selkärangasta voikaan vielä löytyä?
Kuvat ovat arkistoihin jääneitä rättikuvia viikon-parin takaa. Olen käytännössä asunut tuossa beigessä mokkanahkatakissa tämän kevään.
