Viimeinen kierros

Nafpliota sanotaan manner-Kreikan romanttisimmaksi kaupungiksi. Tavallaan helppo ymmärtää miksi. Venetsialaistyylisiä kortteleita, roikkuvia bougainvilleoita ja tietenkin linnoitus henkeäsalpaavine näkymineen. Rannikkosijainti takaa tuoreet merenelävät. Ihannemaailmassa voisi eksyttää itsensä kujille, katsoa auringonlaskua satamassa, istua terassilla pikkutunneille ja mennä lopulta nukkumaan yhdessä. Mutta kun eletään kurssitodellisuutta, herätys ja checkout koittaa kukonlaulun aikaan. Ja niitä romanttisia pikkukatuja kiiruhtaessa liukastuu. Ne on päällystetty kiiltävillä kivillä.


Peloponnesoksen turnee starttasi kahdella yöllä Nafpliossa, ja jo ekan päivän aikana kadotin alushousuni. Asialla ei ole mitään tekemistä kaupungin romanttisuuden kanssa, vaan ajattelemattoman sielun ja huonosti varustellun hotellin. Pyykkinaru poikineen loisti poissaolollaan, joten asetin pesemäni alushousut parveketuolille kuivumaan. Virhe. Tuulinen päivä teki tepposet, enkä halua tarkemmin tietää kalsareideni myöhemmistä vaiheista. Varmaan joko suoraan kadulle, tai sitten naapurin parvekkeen kautta. Onneksi ei kohdattu kasvokkain.



Hurja kärmes uhkaa pikku oravaa.


Nemean museossa jollakin on mielikuvitus laukannut pienoismalleja rakentaessa.


En ollut aiemmin pitänyt Kreikkaa minään vuoristomaana, mutta ennakkoluulot on nyt murrettu. Vuoret ja kukkulat ovat leimanneet lukuisia vierailtuja saitteja. Dion Olymposvuoren kupeessa, Attikan metsäiset rajalinnoitukset, karun mutta jylhän Arkadian läpiajo, Bassain Apollon temppeli jossain yli 1100 metrin korkeudessa... Ja sitten on tietenkin Delfoi, oma lukunsa. Nää ei ole mitään Suomen pehmeitä tuntureita, vaan kovaa kiveä ja jyrkkää rinnettä. Mistraksessa kivahdin kiukuspäissäni opettajalle, kuinka kurssi tulisi nimetä johdantokurssin sijaan kiipeilykurssiksi. Ja silti olen etunenässä kipuamassa kaikille sallituille ja vähän sallimattomillekin kivikasoille.



Poroksella huonekaveri tarjosi mulle koko parisängyn. Tämä oli sen päivän onnellisin hetki.


Päästiin kokemaan saarilaiffia lauttailemalla kymmenen minuuttia Porokselle. Mantereen läheisyys ei häiritse, olo on kuin saarella pitääkin. Vierailtiin Kalaureian hiljentyneellä kaivausalueella, jossa ymmärsi Poseidonin tärkeyden saarelaisille, vaikka itse temppelistä ei olekaan jäljellä kuin ympärysmuuria. Vertaamalla mielikuviini ja kokemuksiini saarista, Poroksella stereotyyppiset pittoreskit pikkukujat loistivat poissaolollaan, saari oli vilkas ja meluisa eikä rantakaan mykistänyt kauneudellaan. Päin vastoin, uidessa tuli keskusteltua paljon ja hartaasti aaltojen kuohunnan lomassa. Kreikan saariston viehätys piilee siinä, että jokaisella saarella on oma persoonansa. Poroksen rooli nyt on vain olla se paikalliselämän keskus ilman suurempia turistihoukuttimia. Se ei tee siitä yhtään epäviehättävämpää. Kiire ei ollut täälläkään, pinjat tuoksuvat.


Kalamatassa edessä oli suorastaan helmiä sioille: hotelli meren rannalla omalla uima-altaalla ja huone kylpyammeella. Vaan eihän tollasiin ole aikaa! Kroppa janosi yksinoloa, niinpä illallisen jälkeen laskin kahteensataan ja yritin uida sinne missä pippuri kasvaa. Oli tähtikirkas yö. Kelluin selälläni linnunmaidossa ja tunsin itseni Kalevalan Ilmattareksi. Kunnes korvat nousivat vedestä, ja kuulin kutsuhuudot rannalta: Missä Pitkä-Iida on?



Kun skoolataan, katsotaan silmiin.


Multa unohtui pankkikortti Ateenaan, eikä rinkassakaan oikeastaan ole ylimääräistä tilaa. Shoppailut ovat jääneet minimiin, nemealainen viinikin jäi ostamatta. Olympiassa impulssit alkoivat kuitenkin herätä. Ei siksi, että olisin yhtäkkiä tarvinnut jotain, vaan siksi, että mua kohtaan oltiin ystävällisiä. Lähituotantomyymälän omistava pariskunta oli törmännyt päivällä opettajaan, he olivat tutustuneet ja lupasivat pitää liikkeensä auki iltamyöhään, jos me kurssilaiset haluaisimme ostaa tuotteita. Ja olisinhan mä halunnut. Maistoin pähkinälevitteitä, likööreitä, oliiviöljyjä, ajatella miten vivahteikkaita nekin voivat olla. Valitettavasti pandemian takia omistajapariskunnan omaa öljyä myytiin vain litrasissa ja isommissa pöniköissä. Sen sijaan puolilitrainen ruusulikööripullo tuli ostettua, lainarahalla. Tiedän mitä juon ensi kesänä. Ja ehkä jo talvena.



Omanlaisensa tunnelma oli Delfoissa. Entisinä bloggausaikoina tästä olisi ollut ainesta ihan omaan postaukseensa. Mutta kuvituskuvien puutteeseen tämä tökkää, mun Delfoikuvien teemana on auringon liikerata ja arkeologia. Eikä sanoittamiseenkaan ole aikaa. Vuoren rinteelle rakennetussa Delfoissa sypressit tavoittelevat taivasta, alhaalla laaksossa Apollonin istuttamat oliivipuut muodostavat kumpuilevan maton ja kirpeässä ilmassa saattaa haistaa jopa aavistuksen lunta. Parnassos-vuorella on laskettelukeskus.


Delfoin pyhäkköalue on vaikuttava näky. Se on rakennettu lähes pystysuoraan vuorenrinteeseen. Voi vain kuvitella kuinka neuvoa janoava on entisaikoina hätkähtänyt Apollonin temppelin sisäänkäynnin tupsahtaessa esiin tarpeeksi korkealle kivuttuaan. Nykyään tiet ovat leveät, mutta korkeuserot eivät ole tasoittuneet minnekään. Kreikantaitoinen voisi viettää iäisyyksiä lukien piirtokirjoituksia, joita entisaikojen kävijät ovat raapustelleet omaksi (ja esimerkiksi minun) iloksi. Tosin ainoa mieleenpainunut on yhden argontin nimi: Euthyonos.



Sesonki on saapunut Ateenaan ja Little Kookiin.


Laiki-agora on konsepti, jota Suomessa tulee ikävä. Ostaa nyt hedelmät ja vihannekset naapurikorttelista...


Mytologian mukaan Apollon matkaa talveksi jonnekin pohjoiseen, Pohjantähden alla paistattelevaan Hyperboreaan, missä asuu onnellisia ihmisiä. Aurinko nousee ja laskee vain kerran vuodessa. Hyperborea merkitsee kirjaimellisesti pohjoistuulen ylittävää. Oma matkani pohjoistuulen tuolle puolen lähestyy uhkaavasti, enkä siitä onnellisuudestakaan olisi aina niin varma.

Ristiin rastiin Kreikkaa

Tähän mennessä kreikansisäisiä kilometrejä on kertynyt kartalta laskettuna 2194. Todellinen määrä lienee paljon enemmän. Kymmenentuhatta askelta ei ole enää luku eikä mikään puhelimen terveyskirjastossa, rakkolaastarit ovat samanlainen välttämättömyys kuin vesipullo ja aurinkorasvakin ja olen löytänyt aivan uusia lihaskipupisteitä. Paikoista, joissa en edes tiennyt omistavani lihaksia. Mukavaa oppia omasta kropastaan vaikka ja mitä uutta!


Olen nähnyt antiikinaikaisen näytelmän Herodes Attikoksen odeionilla ja laskeutunut kirkon alle nähdäkseni antiikinaikaisen hypokaustin. Olen nauttinut pehmeistä lämpimistä alkuöistä kattoterassilla, juonut pullosta retsinaa ja syönyt niin tuoreita mereneläviä, että ne hädin tuskin ovat pysyneet lautasella. Olen raapaissut itseäni merisiilillä, ja hajottanut puhelimen latausportin. Tavallaan on vapauttavaa olla ajantajun suhteen kuplassa: kun vapaapäiviä ei juuri ole, viikonloppukin menettää merkityksensä. Numeroista pitää kyllä kirjaa - päivämääristä, lämpötiloista, mukanaolevien määrästä... Tärkeää päivissä on vain niiden numeroarvo eikä sijainti viikkojaksossa.



Elämäni kissabussina.


Aiskhyloksen nimiin laitetun Prometheus Kahlehditun loppukumarrukset Herodes Attikoksen Odeionilla.


Sama teatteri päivänvalossa yläpuolelta.


Tämän lähemmäksi Dionin teatteria ei sitten kannata mennä. Restaurointi on niin hirveää jälkeä että pahaa tekee. Taustalla itkee Olymposvuori.


Jos haluaa ajatella, että Ateenassa näkee kaiken antiikin, kannattaa miettiä uudestaan. Ollaan hoidettu kurssilla Ateenan nähtävyydet seitsemän päivän aikana, tavallinen turisti jolla ei ole luentovelvollisuuksia tai halua paneutua jokaiseen veistokseen ja ränniin perinpohjaisesti kävisi saman läpi neljässä-viidessä päivässä. Toki, Ateenassa on ne merkittävimmät kokonaisuudet, ja antiikintutkimusta on totuttu ajattelemaan athenosentrisesti. Perspektiivin vuoksi kannattaa kuitenkin lähteä Ateenan ulkopuolelle, tutustua jumalten paikallisepiteetteihin, nähdä erilaista maastoa, jotakin vihreää.


Nikopolis tarjosi katkeraa kalkkia pari viikkoa sitten, kun koin velvollisuudekseni pitää kuskille seuraa, ja jouduin lopulta toimimaan ohjeiden äänitorvena muulle kurssille. Sen sijaan, että olisin kahlannut jääkylmään turkoosiin jokeen, sain huudella varoituksia vesikäärmeistä. En todellakaan tiedä olivatko ne käärmeet vain hatusta vedettyä legendaa, mutta ne eivät olisi mua pidätelleet. Enemmän pidätteli kiire sekä pitkät housut, jotka olin pukenut kolmenkymmenen asteen helteeseen jossain älynväläyksessä. Ja tottakai mulla oli lyhyt paita! Mietin jo housuitta veteen kirmaamista kunnes lähtölaukaus kajahti. Ehdin vain kastaa kämmenet virtaan, joka pistävällä viileydellään antoi erikoisen kontrastin höyryävän kuumalle ilmalle. Akvedukti sijaitsee jossain täydellisessä skutsissa lähemmäs viisisataa kilometriä Ateenasta, enkä usko noille seutuville enää ikinä eksyväni.



Eikä yksikään vesikäärme pistänyt.


Vaan kuka pesisi ruotsalaisten bussin ikkunan?


En halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta kurssin tiiviistä aikataulusta johtuen varsinainen kreikkalainen elämä on jäänyt elämättä. En ole vieläkään käynyt viime Ateenan reissun lempiravintolassa, baarissa tai irkkupubissa. En ole omatoimisesti lähtenyt rannalle, enkä kivunnut Areios Pagokselle kuvaamaan öistä Akropolista. Minä en ehdi! Olen kerran ehtinyt kaupungille katselemaan ja kiertelemään. Olen ostanut vain elintarvikkeita, koska koen etten tarvitse mitään. Kahvitkin on vaan napattu kiireessä mukaan. Tuoreet hedelmät houkuttaisi ja keskiviikkoisin meidän naapurikorttelissa on vihannestoripäivä, mutta eivätkö keskiviikkopäivät venykin kurssivelvollisuuksien parissa aina jonnekin kello sataan asti... Aistin tässä vihakommenttien potentiaalin niillä tietyillä surullisilla foorumeilla -- "juuh kuinka Chicagoiidalla on ranccaa kun joutuu kärsimään lämpimässä ja päivät kuluvat museoita ja turistikohteita kiertäen..." - ei pidä käsittää väärin. Tiivis aikataulu ei saa mua antamaan parastani, en ehdi prosessoida oppimaani kun jostain puskee uusi ja mielenkiintoinen oppi etsimään tyhjää tilaa aivoista minne uppoutua. Lopputentti hirvittää jo. 



Vaikka pidän sosiaalisesta kanssakäymisestä, se saa myös minut uupumaan. Pelkäsin alkuun jälleen kerran ryhmäytymistä, mutta kanssakurssilaiset ovat ihania jokainen erilaisessa persoonassaan. On ollut järkeviä keskusteluja, järjettömiä keskusteluja ja draamaakin vain Bachelorissa ja teatterissa. Yöt menevät yksinoloon ja palautumiseen. Ja tästä syystä valvon vielä neljältä tätä postausta kirjoittaen ja tunteita purkaen.

Jorgokset

Asuntolan kattoterassi, ja sieltä avautuva Ateenan mielipiteitä jakava talomeri. Musta tämä näyttää houkuttelevalta.


Pahoittelut teille, jotka toivotte otsikon perusteella tarinoita kreikkalaisista könsikkäistä. Niihin ei ole tutustuttu, paitsi korttipakassa. Ja telkkarin välityksellä. Kurssi on pyörähtänyt käyntiin, ja ensimmäisten päivien jälkeen olen uupunut. Sekä informaatiotulvan että ihmiskontaktien ansiosta. Ei pidä käsittää väärin - kurssitoverit on ihania, hyökyaaltona kasvoille iskenyt antiikki on ihanaa. Mä vaan huomaan jälleen kerran tarvitsevani pitkän palautumisajan.


Mun suunnitelmissa oli heti Ateenaan saavuttua ottaa skuru alle ja painua merelle uimaan. Eipä tullut tehtyä. Olen päivien päätteeksi niin väsynyt, että jaksan korkeintaan keskittyä Mythokseen ja kortinlätkimiseen. Mulle on edelleen epäselvää ovatko korttipakan jätkät kreikaksi Jorgoksia, vai oliko se vain vitsi. Myös paikallinen Alfa-TV tarjoaa Jorgoksia. Minä suurena realityn antiystävänä aloin katsomaan kreikkalaista Bacheloria. En ymmärrä kovin montaa sanaa, mutta on oikeastaan hauskaa kun voi käyttää mielikuvitusta ja keksiä itse mistä siellä draamaillaan. Oikeasti, draaman kaari käyristyy ainakin kerran kolmessa minuutissa. Bachelorin nimi on mulle vielä epäselvä, joten kutsun häntäkin Jorgokseksi.


Kuvatarjonta reissulta tullee olemaan räpsyjä lennosta, maisemaa ja selfieitä. En jaksa alkaa kyselemään muilta kurssilaisilta saako tämän ja tämän kuvan laittaa julkiseksi. Vaikka olisikin ehkä hyödyllistä, en ala reflektoida tänne oppimaani. Sen sijaan kirjoitan havaintoja ja tuntemuksia. Jos ehdin, tai muistan, tai jaksan.