On kerrottavaa

Kaipaan kirjoittamista, kun olen kaukana kotoa. Voisin kirjoittaa asiaa, ajatuksia, pohdiskella syntyjä syviä ja maailman tapahtumia. Vanhastaan on kirjoittamatta vielä second hand -opas Wieniin, tarinointia puolisoni ja Itävallan perheeni kohtaamisesta, tulomatkan sattumisista ja kommelluksista. Mutta sitten ollaan tässä ja nyt. Nyt on kevään merkkejä ilmassa.

Haluaisin kertoa paljon, mutten viitsi vaivata. Miksi turhaan oksentaa sanoja internetiin? Toisaalta sen takia ehkä olen kirjoittanutkin blogia yli puolet elämästäni. Haluan muistoja talteen, ennen kaikkea itseäni varten. Haluan ajan kanssa reflektoida kokemaani, etten sorru tunnekuohussa sanomaan jotakin ajattelematonta. Vaan kun aikaa kuluu liikaa, kirjoittaminen käy vaikeaksi. Muistikuvat hämärtyvät. Kaunistelun rooli kasvaa kasvamistaan. Onko kyseessä enää bloggaaminen vai dokumentoiminen?

Keskiviikkona vierailin päiväretkellä Boiotiassa. Muusien laakso imi mehut tyhjiin, vaikka Ateena onkin yksi kardiokaupunki, en ole vielä haikkauskunnossa. Mutta tämä päiväretki oli kuin paluu parin vuoden takaiselle johdantokurssille. Ulkopuolisen silmin joukko opiskelijoita vaikuttaa tuijottavan kivikasoja. Vaan ne kivikasat kertovat tarinoita mykeneläisajasta, kuiskailevat heksametrissä Homeroksen sanoin, ottavat kantaa Spartan puolesta ja sitä vastaan.

M.L. Rion romaanissa If We Were Villains termi thespialainen viittaa näyttelijöihin. Romaanissa korostuu esityksen, identiteetin ja taiteellisen ilmaisun voimakkuus. Hahmojen syvä uppoutuminen teatteriin ei ainoastaan määrittele heidän ystävyyttään ja kilpailua, vaan sillä on myös ratkaiseva rooli juonen etenemisessä, joka on täynnä draamaa, juonittelua ja shakespearemaisia tragedian elementtejä. Antiikin Kreikassa thespialaiset viettivät Muusien laaksossa Museia-juhlaa, jossa runoilijat, muusikot ja näyttelijät kautta Kreikan kilpailivat lajeissaan. Kilpailuhenkisyyden nimissä on ikiaikaisesti juhlittu taiteellista huippuosaamista - niin hyvässä kuin pahassakin.

Virolaisten vierailun kunniaksi veimme veljeskansan saunaan. On jollain tavoin absurdia istuskella pelkkä pyyhe päällä keskellä Ateenaa yksityisessä aidatussa puutarhassa. Alkuillan pimeyden kutsumien äänien kakofonia pauhaa jossain aidan takana. Kapakka on levittäytynyt kadulle, kulkuneuvot tööttäilevät. Ulkona ei ole kylmä eikä kuuma. Nautin välivilvoitteluistani ehkä liiaksikin, sillä flunssa on kietonut kyntensä ympärilleni. Sairastan kotona, syön mausteisia nuudeleita ja tirkistelen paitsi elokuvia, myös play off -kevättä Helsingissä ja Kokkolassa.

Kalatkin vedestä

Muistan olleeni elämässäni kateellinen toisille monesta, merkityksettömästäkin seikasta. Olen kadehtinut niitä, jotka saivat ratsastustunneilla sen kivoimman hepan. Olen kadehtinut niitä, Olen kadehtinut niitä, jotka pääsevät kerta kerran jälkeen käsiksi useisiin akateemisiin apurahoihin. Mutta ennen kaikkea, yhä edelleenkin kadehdin niitä, joiden mielipiteestä välitetään. Jotka tulevat kuulluiksi.

Lukemattomia ovat ne kerrat, jolloin olen tuloksetta yrittänyt saada ääntäni kuuluviin ryhmässä. Aina välillä risukasassa välähtää, ja pystyn tarjoamaan hyviä ideoita. Jotka jäävät ignoranssitasolle, jotka lopulta monen mutkan ja erheen kautta osoittautuvat toimivaksi, ja joku toinen saa tästä ratkaisukyvystä kunnian. Ja vielä pahempaa, siinä kollektiivisesti naureskellaan miksei kukaan keksinyt tuota aikaisemmin. Tai kuinka monta kertaa olen yhtä näkymättömänä, tuloksetta pyytänyt apua, neuvoja, tai vain janonnut vuorovaikutusta... Tästä syystä olen varmaankin aina jossain määrin kadehtinut vaikuttajaskenen edustajia. Olisihan se joskus kiva saada kysymyksiinsä vastaus, tai ylipäätään laukoa mitä sylki suuhun tuo. Tai sormet lähes refleksinomaisesti näppäimistön välityksellä.

Kateus tuntuu jatkuvasti olevan läsnä vaikuttajakulttuurista keskustellessa, mutta koen sen eri tavalla, kun ringin sisäpuolella olevat. Tuo rinki kun sijaitsee maailmassa, jossa etuoikeudet ovat usein hallitsemattomia ja vastuu täysin vieras käsite. Valitettavan monet näistä digitaalisista kulttikuvista ovat joko autuaan tietämättömiä etuoikeuksistaan, tai tarkoituksella sokeita niille. Instagrammattavan arvoinen elämä on kaupitella tuotteita, joita harva uskoi koskaan tarvitsevansa. Jokainen viikonpäivä vaatii omat treenivaatteensa, kasvohoitojen ohella hehkusta halutaan kiittää myös kristallirullaa tai syötävää kollageenia, eikä Stanley Cupkaan ole enää mikään lätkäpokaali. Ja jos et suostu kieppumaan tässä materialistisessa karusellissa, se suorastaan huutaa sitä, että olet kateellinen.

Kateus on mielestäni niin väärin käytetty termi nykyaikaisessa diskurssissa. On tavallaan kiehtovaa, kuinka kaikki eriävät mielipiteet hylätään nopeasti yksinkertaisena kateutena. Nykypäivän sometasavallassa näyttää siltä, että ainoat kaksi sallittua tapaa olla vuorovaikutuksessa ovat ihailu ja kateus, ilman silmäniskuakaan rakentavalle palautteelle tai keskustelulle. Keskitien ei tarvitse olla kultainen, mutta voisiko olla jokin väylä sanoa mielipiteensä ilman kollektiivista syyttelyä vihreäksi? Jos uskaltaakin arvostella tuotetta tai mielipidettä, vastaus on usein torjuva ja hyökkäävä. Regina Georgen opettama argumentaatiokyky on nykyisin omalla tavallaan normi.

Miksi sitten elämäntapavalintoja koskeva kritiikki muuttuu eräänlaiseksi egojen taisteluksi? Olemme luoneet hektisen yhteiskunnan, jossa erimielisyydet ratkotaan someriitana pohdiskelun sijaan. Voittaja on se, joka huutaa koviten suurimman tuen takaa. Tämä tuki voi olla seuraajamassa, tai sitten jokin vieläkin vaikutusvaltaisempi puolustava taho. Virtuaaliystävä. Milloin olemme tehneet kollektiivisen sopimuksen siitä, että keskustelutaito on jotakin aivan liian vaivalloista?

Takaisin influenssereihin. Kyllä, jotkut heistä onnistuvat navigoimaan näillä petollisilla vesillä armollisesti käyttämällä alustojaan kohottamaan, kertomaan ja lisäämään tietoisuutta asioista, jotka ovat paljon tärkeämpiä kuin uusi terveysjäätelö. Monet jäävät kuitenkin vangiksi filtterin sävyttämään kuplaan, eivätkä ole täysin edes ymmärtäneet koko asiaa. He ylpeilevät etuoikeuksillaan ja pommittavat seuraajiaan tekaistuilla tarpeilla, jotka huutavat vain voimaannuttamiseksi naamioitua kulutusta.

Ratkaisu tähän olisi yksinkertainen: astutaan pois oletuksesta, että kritiikki on kateutta. Kyseenalaistetaan käsitys, että erimielisyys tai skeptisyys ovat synonyymeja kateudelle. Voisimme omaksua kulttuurin, jossa rehellistä vuoropuhelua arvostettaisiin – jossa voisimme kyseenalaistaa ja kritisoida, eikä vain lopettaa seuraamista. Koska ei tarvitse seurata jos ei kelpaa. Eipä äkkiseltään tule mieleen kovinkaan montaa muuta työpaikkaa, jossa palautteen voi antaa kaikua kuin kuuroille korville influenssereiden tavoin. Lyödä kateuskortin tiskiin ja jatkaa entiseen malliin, ellei jopa radikaalimmin.

Elämää Instagramin kautta

Tämä on se päivä, kun blokkasin ilkeät vakiokommentoijat Instagramista. Olen jo pidemmän aikaa poistanut ilkeät kommentit niin nopeasti kuin huomaan, joka on kummasti rauhoittanut meininkiä. Katsotaan mitä tämän jälkeen tapahtuu... Vaikka on varmasti hirveän helppoa tehdä uusi trollitili blokkaamani tilalle, voin laskea tämän eräänlaiseksi hippaleikiksi. Minä pärjään vähemmällä vaivalla.

Jollain tavalla Instagram saa minut vihaiseksi. En halua luoda mitään sisältöä, en trendikkäitä sekuntireelsejä tai vinkkivitosia tilini tavoittavuuden takia. Mutta koska tavoittavuuteni on nollissa, ystävänikään eivät tiedä mitä elämälläni teen. Poikaystävän mukaan julkaisemani stoorit ja muut julkaisut tulevat hänelle tarjolle todella harvoin, hänen pitää manuaalisesti mennä mun profiiliin nähdäkseen mitä uutta olen tehnyt. Ja hän on sentään ihminen, jonka kanssa olen eniten vuorovaikutuksessa, niin sovelluksessa kuin sen ulkopuolellakin.

Instagram on joskus ollut minulle merkittävä inspiraationlähde. Ja väylä ilmaista itseäni. Nyt se luulee päättävänsä puolestani mitä haluan nähdä. Erehdyin tässä taannoin tykkäämään kuvasta vuohesta. Nyt algoritmi ilmeisesti luulee minua farmariksi, ja Explore-feedini pursuaa sisältöä lehmistä kylpyammeessa, bikinipukuisista lomittajista, traktoreista pellolla, vapaista kanoista, hulmuavista ginghamruutuvaatteista ja kurpitsoista. Vai lieneekö viimeiseen syynä kekri tahi halloween?

Lopetin vihapostin julkaisemisen ja jakamisen Instagramissa, koska en halua antaa vaikutelmaa, että kaikki saamani palaute on epäasiallista ja jopa kiusaamista. Todellisuudessa saamastani palautteesta ehkä 5-10 prosenttia on asiallista ja tsemppaavaa, mutta harva palautteenantaja haluaa julkisuutta. Moni joko suoraan kieltää tai kehoittaa, tai sitten vastaavat kieltävästi pyyntööni jakaa stoorissa. Kunnioitan tätä, vaikka välillä tekisi mieli hehkuttaa puolisolle tai äidille, jos joku joskus osoittaakin pitävänsä musta. Tai sitten kyseessä on kannustuspuhetta ilman kontekstia, eri emojeita, tai jotakin muuta, jonka jakamisessa ei olisi juurikaan mieltä.

Parisuhdekommunikaationi tapahtuu pääasiallisesti kissavideoiden välityksellä. Kommunikaatiotapaa täytynee jatkaa hamaan tulevaisuuteen - hyväksyisin kissojentäyteisen feedin ilomielin.