Yö Floridan

01:00 Mä herään parin tunnin torkkujen jälkeen esivalmistelemaan pitsataikinan ja pistän kahvin tippumaan.

02:00 Lämmittelyinä Ducks vastaan Leafs. Valitsin pitsan täytteet, tänään herkkutattia, kantarelleja ja tomaattia. Uuni lämpimäksi ja ruoka paistumaan.

02:15 Vahingoniloista naurua Phil Kesselille. Kaipaan kylmää Heinekenia, mutta sellaista ei löydy jääkaapista. Pitää juoda vain vettä, onneksi sekin on hyvää.

02:25 Pitsa pois uunista. Päätän lisätä rucolaa koko komeuden päälle, koska se on hyvää ja kivan väristä.

02:34 Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä meidän kansallislaulun laulajastamme Jim Cornelisonista nähtyäni Floridan esityksen.

03:01 Eka erä on tylsä, joten pohdin epäoleellisuuksia, kuten kuinka miesmäisen kuvan musta saa tämän blogin perusteella, vaikka aloitusviestissä lupasinkin, että mun elämä on muutakin kuin jääkiekkoa. No, ei se tänä yönä ole.

03:13 Erätauko! Suunnittelen levittäväni isolla kädellä vartalovoita ja lakkaavani kynnet. En ehdi tehdä kumpaakaan.

03:32 Sanoin viimeksi kahdeksan tuntia sitten, että rakastan suuresti, kun maalivahti ottaa roolia ja hymyilin Crawfordin mäjäyttäessä häiriköimään tullutta pantteripakkia.

03:38 Kadehdin Chicagon ylivoimaa ja toivon Jokereille joskus edes neljänneksen yhtä hyvää.

03:46 Sulan Coreyn rankkaritorjuntataitojen edessä

03:58 En just nyt tiedä, kuka on Floridan numero 18, mutta väitän, että jopa Trevor Gilliesillä sytyttää nopeammin, kuin tuolla mystisellä herralla.

04:03 Huusin kovaan ääneen "KRUUUUUUU" vain tajutakseni, että se olikin Bickellin maali. Kaksnolla kelpaa kuitenkin.

04:12 Havaitsen, että tämän postauksen kuvituksena on suosikkini anonyymilukijoiden inhonkohteista: epäterveellinen ruoka, ruma lippis, joukkue, jossa ei pelaa suomalaisia ja mun meikitön naama. Haleja ja pusuja jokaiselle, joka pahoitti mielensä kuvista.

05:11 Hätkähdän hereille, jatkoaikaa minuutti jäljellä. Thomas on kadonnut tolppiensa välistä. Chicago on tuttuun tyyliin pelleillyt vikan erän ja päästänyt Pantterit rinnalle. Onneksi se ei ole vakavaa, tämä on vain jääkiekkoa. Onneksi en nähnyt erään mötkön Facebookin mukaan "uran hienointa" maaliinjohtanutta syöttöä, muuten saattaisin olla huomattavasti huonotuulisempi.

05:19 Ollaan taas Chicagon kanssa rankkareilla, yllätys. Kanelta uskomattoman turhat veivikikkailut omalla vetovuorollaan, onneksi Sharpin ranne ratkaisi taas ja Corey oli varma kuin helmitaulu. Ja onneksi mun keskiviikko on vapaapäivä, saan nukkua vaikka kahteentoista jos tahdon niin. Näissä merkeissä toivotan hyvää yötä.

There is only a thin line between being lonely or free

David Bowie - Space Oddity

Marraskuu on aina ollut mulle melkein liian helppo. Toiset valittelevat ylitsepääsemätöntä masennusta, pimeyttä, kylmää, epätoivoa ja vuoden loppumista. Mä hykertelen tyytyväisenä, kynttilöitä saa polttaa yötä päivää, harjoitella kerta toisensa jälkeen neulomista, että oppisi edes luomaan silmukoita, lukea Muumilaakson Marraskuun viidellä kielellä, juoda glühweinia, ja kuunnella musiikkia. Millekään toiselle kuukaudelle tuskin on omistettu yhtä paljon biisejä kuin marraskuulle. Marraskuumasentelijat ovat vapauttaneet yhdennentoista kuukauden täysin suorituspaineista, marraskuussa löysäily on hyväksyttävää. Marraskuussa mä pärjään kyllä. Sen sijaan voisin vuosi toisensa jälkeen syyttää lokakuuta murhan yrityksestä.

Kuukauden toinen viikonloppu, kun en tee periaatteessa mitään. Kolmessa päivässä olen valinnut tapetteja, ajanut poikkeuksellisen monta kilometriä, kirjoittanut tuhatsanaisen novellin, saunonut ja yökyläillyt kummitädillä, juonut litrakaupalla kahvia, leikkinyt isosiskoa ja viettänyt kahdet synttärit ja yhdet nimpparit. Tänä viikonloppuna on ollut enemmän ohjelmaa kuin kuun muina päivinä yhteensä. Lokakuu saa vain kaiken tuntumaan ei miltään.

Mä en ole koskaan halunnut olla ehdottomasti ja nimenomaan joku eläinlääkäri tai kultaseppä. Kysymykset, kuten ammatinvalinta, asuinpaikka, hiusten väri ja lempiruoka tuntuvat edelleen mahdottomilta. Mä en tiedä melkein mitään. Ainoastaan yksi juttu, mitä haluan, on aina ollut tiedossa kristallinkirkkaasti: olen aina halunnut olla yksinomaan onnellinen. Näin lokakuussa olen löytänyt itseni usein miettimässä, olenko mä onnellinen. Jos en ole nyt, miten mä voisin olla?

Näinä ohikiitävinä päivinä mä olen saanut tylsistyä tv:n edessä, juoda viiniä, syödä epämääräisyyksiä, kokea urheilullisia ilon ja surun hetkiä ja liiallisen yksinolon aiheuttamat turhautumisitkut. Yksin. Lahdessa. Kiitos, lokakuu. Toisaalta olen myös saanut nauraa ystävien kanssa nesteet silmissä, arvostella One Directionia esiteini-ikäisen fanitytön kanssa, ulkoiluttaa kissanpentua, kuunnella kummitädin kanssa vuosien jälkeen David Bowieta, vieläpä oikealta CD:ltä. Sunnuntai-iltayhdeksän kotiinpaluu ei tuntunut yhtään ahdistavalta mun oivaltaessa, että mulla on etuoikeus olla aina vapaa lähtemään. Yksin, ystäville, ystävän kanssa. Ja vapaus, se on se avainsana joka tekee mut onnelliseksi. Lokakuusta välittämättä.

8-65-200

SPOILER: vuorokauden myöhässä tapahtuva NHL-katsaus, vahingoniloa, valtavirran mielestä vääriä mielipiteitä ja vielä vähän lisää jääkiekkoa.

Keskiviikkoaamu. Herätys kahdeksi soimaan, kahvia tippumaan, sämpylätaikina palloiksi ja tulille. Joskus jääkiekko menee tasapainoisen elämän edelle. Se joukkue, mikä oli kerran, vastaan se joukkue, joka pysyy. Carolina Hurricanes vastaan Chicago Blackhawks, henkinen derby. Chicago voitti rankuilla kahdensadan maalin Sharpin ansiosta. Inhokkikapteenille miinustehoja. Parempi näin, multa loppui sympatiat vuoden 2012 draftissa Canesin vaihtaessa nimekseen Carolina Fucking Staals.

Vartin tehokkaat yöpäikkärit, ja seuraksi Världens bästa vastaan joku turha aavikkojoukkue. Nukahdin ennen kolmatta erää ja menetin ilmeisesti kaiken näkemisen arvoisen, kuten hattutempun. Nää änäriyöt tappaa mut vielä joku kerta. Puoli yhdeksältä reippaana kohti uutta päivää. Tuoretta kahvia ja epätuoretta sämpylää. Itsepä olen elinkautiseni valinnut.

Muiden pelin tilastot katseltuna kokonaisuudessaan surullinen kierros tuolla rapakon takana. Torontossa kahdesta suuresta inhokista se pitkäikäisempi voitti. Ristolainen ei saanut aikaiseksi edes aikaa. Maailman ällöttävimmän kapteenin joukkueessa kummatkin ihanat suomipojat pakkasen puolella. Kärpätön Dallas ei ole mitään. Barkoville onneksi riittävästi miinusta ja pyssy-Jesselle tehoja. Jätän tarkemmat analysoinnit toisille, tämä ei ole jääkiekkoblogi.

Äidin kanssa oli sovittu, että keskiviikkona tehdään yhdessä jotain kivaa. Olin vähän yllättynyt, kun äiti halusi mennä leffaan. Mä en ole käynyt elokuvissa vuosiin (viimeksi olen nähnyt tuoreimman Piratesin alkuperäiskielellä melkein ensi-illassa) ja varsinkin Selänne-elokuva valintana oli yllätys. Mä en ole saanut jokerihenkistä kasvatusta, eikä mulla ollut lapsena Teukka Salama-taulua Suojelusenkeli-taulun paikalla. Ehkä äiti on salaa kiinnostunut jääkiekosta, tai sitten se yrittää ymmärtää, millainen magneetti mua vetää Jaffalle ilta toisensa jälkeen. En tiedä, antoiko pätkä mammalle mitään vastauksia, mutta mä iloitsin kunnon leffamätöistä ja seurasta.

Tekonahkasta, raidasta, ylipolvensaappaista ja mustasta on helppo saada yliannostus tänä syksynä. Niitä on siis käytettävä itse ennen kuin muu maailma saa mut kyllästymään. Jaksoin myös pitkästä aikaa leikkiä kynsilakalla. Osaakohan kukaan levittää mattalakkaa tasaisesti?