Rainy sunday

Vielä hetken verran eilisen puolella nukahdin hiljalleen ikkunalautaa vasten ropisevaan tihkusateeseen. Ja varttipäivän aikoihin sain herätä todennäköisesti siihen samaan sateeseen. Univelat kuitanneena, raukeana ja hyväntuulisena. Tuuli kääntyi pahaksi saadessani aamiaiseksi vuoteeseen raa'an avokadon. Mun mielestänihän avokadon kypsyysasteen pintapuolinen tunnistaminen on itsestäänselvyys, pitäisi varmaan oppia hyväksymään että muille se ei välttämättä ole. Ja käydä aina vain itse itselleen kaupassa.

Aamu venyi kahteen kolmeen. Ostin perjantaina uuden (liian mukavan!) sängyn, ja tänään oli viikon ensimmäinen vapaapäivä. Miksi turhaan nousemaan? Sytytin kynttilät ja pistin helmikuun ensimmäisen elokuvan pyörimään. Vuorossa Kesäleski, musta tuntuu etten enää nykyään juuri muita katso kuin 50-luvun elokuvia. Tai 40-luvun. Tai jos oikein radikaaliksi heittäydyn, myös 60-luvun.

Mulla on muutto täysin kesken. Pari senkkiä, vaatehuone ja vitriini odottavat vielä löytymistään, tulemistaan tai valmistumistaan. Mikä järki mun olisi etsiä väliaikaispaikkoja tavaroille, joiden tulevat paikat kuitenkin tiedän? Elän laatikkohelvetissä. Ikkunat pitäisi pestä myös ulkoapäin, mutta koska en vielä tiedä millä ihmeellä saan puhdistettua ulospäin aukeavat ikkunat, toivon vain rankkasadetta ja länsituulta.

Ikkunoiden pesun sijaan menin liimaamaan sisustustarraa kylppäriin. Sisustustarraa? Sisustustarra sisustustarroja sun muita syvällisiä seinätekstejä syvästi vihaavalla ihmisellä? Puolustuksekseni sanon, että mun sisustustarrassa on värejä, oksia ja lintuja, ja se näyttää mun mielestäni tosi kivalta, vaikka se onkin Ikeasta. Äiti meinasi pyörtyä kun näytin sitä sille. Tädilleni en aio sitä näyttääkään.

Kello lähenteli kuutta, ja aloin kuulla tuttua, lempeää sateenropinaa. Palasin takaisin sänkyyn kirja seuranani. Jokereiden pelin ohella loppuillan ohjelmana Maksim Gorkin Vakooja.

Every day holds a little dream

Empire of the Sun - Country

Elämä, se ei ole aina hattarapilvillä hiipimistä eikä herkkää valssia ruusuilla. Joskaan ei täyttä tuskaakaan. Valtaosa päivistä on ihan normaaleja, mitäänsanomattomia. Joita ei muista enää vuonna 2016.

Kokonaisuudessaan tämänhetkinen elämäni on - yhtä inhokkisanaani käyttäen - flowta. Mä tunnen itseni samanaikaisesti onnelliseksi, rauhalliseksi ja energiseksi. Jokaiseen päivään on ihana herätä, ja elämästä on helppo nauttia. Vaikka siihen mahtuu huolia ja murheitakin, ne eivät täytä mieltä pysyvästi.

Ei kukaan pysty suoriutumaan elämän jokaisesta osa-alueesta jatkuvasti täydellisesti. Kenenkään aika ja energia ei riitä kaikkeen. Tarvitseeko edes? Priorisoida pitää, keskittyä tärkeisiin asioihin niiden vaatimalla hetkellä. Seuraavana hetkenä jokin toinen asia voi olla tärkeämpi. Niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikajanalla. Tällä sekunnilla minun elämässäni tärkeintä on taidehistoria, pidemmälle katsottuna puolestaan onnellisuus, terveys, ystävyyssuhteet ja perhe.

Mä haluan unelmoida tulevaisuudesta, realisesti ja epärealisesti. Haluan, että mulla on jotakin mitä odottaa ja toivoa. Olen aikoinani välittänyt kenties liikaa muiden ihmisten mielipiteistä ja vaatimuksista, tinkien omista tarpeistani ja tahdostani. Kerrassaan kummallinen ajattelutapa, minähän olen vastuussa vain itselleni kaikista valinnoistani. Ja mä haluan tehdä kaikki valintani niin, että onnellisuus olisi pysyvä mielentila.

Kuinka raja tuli vastaan

Mä sitten pidän yllätyksistä, joista olen viime aikoina saanut nauttia ihan olan takaa. Kuten eilen, kun kutsuin Johannan kahville. Sain avata oven Johannalle, pitsalle ja bisselle, ja vastaanotin painokkaat terveiset, kuvittelitko että pääset lähtemään ilman läksiäisiä?

Jep, minä tosissaan muutan. Kaikki ovat varmaan yllättyneitä kun kerron, että Helsinkiin. Onhan tää ollut vuosikaudet siellä joskus-suunnitelmalistalla, mutta kun ryhdyin toimeen, kaikki sujui yllättävän nopeasti. Vaikka mä heittäydyin todella nirsoksi vaatimuksineni. Vähintään 40-neliöinen kaksio, kantakaupungista, ei 40-80-lukujen talo, julkiselle liikenteelle matkaa korkeintaan 200 metriä, julkisen liikenteen vuoroväli vähintään 10 minuuttia, ja etäisyys keskustasta sellainen, että mä osaisin ryömimiskunnossakin tulla kotiin. Vaatimuksista huolimatta mun ja Mymmelin kodinetsinnässä meni alle viikko.

Istuttiin sitten Johannan kanssa olohuoneen lattialla, ja syötiin maailman parasta pitsaa. Eli Ylämummon lätkä-pitsaa, kinkku-ananas-aurajuusto. Ruokajuomana Esaa, legendojen olutta. Kuin tilauksesta alkoi Chicagon peli. Paikallista aikaa ennen kello kahtatoista. Illanistujaiset kaaoksen keskellä matolla olivat hauskat, suorastaan railakkaat, eikä fiilis ollut yhtään haikea.

Koko ajan takaraivossa jäkättää vain ilkeä ääni, joka kysyy miksi en ole muuttanut aiemmin? Lahdella ei ole aikoihin ollut mulle käytännössä mitään annettavaa. Valtaosa ihmisistä, joita pidin ystävinä, on kääntänyt minulle selkänsä. Tuntemattomatkin ihmiset osaavat olla poikkeuksellisen ilkeitä. Elämäni valo on Helsingissä. Rauhallisesta kotitalostani on tullut viimeisen puolen vuoden aikana joku yleinen bilemesta. Jossain munkin sietokyvyllä menee rajat. Mä en halua asua pahoinvointikaupungissa, ja ratkaisu löytyy helpoimman kaavan kautta: lähden itse pois. Ruoho on vihreämpää etelässä ihan kaiken järjenkin mukaan.

Jotain hyvääkin Lahteen jää. Kuten lähisukulaiset, paras ystävä ja Ylämummo. Niiden luo on aina välillä varmasti mukava palata. Jos tulee "koti"-ikävä, takaisin pääsee kohtuullisen nopeasti. Keskimäärin tunti ja kymmenen minuuttia lähijunalla.