174 päivän projekti

Vain 174 päivää. Näin kauan makuuhuoneen maalaamisessa kesti. Ei sen enempää, muttei vähempääkään.

Urakka olisi ollut toteutettavissa nopeammassakin ajassa. Vaikka vain parissa päivässä, sillä olohuoneen parissa ei tullut juuri tuota kauemmin tuhistua. Makuuhuoneessa haasteita aiheutti kuitenkin tavaratetris, seinien emmentaliin vertautuva reikäisyys ja jokavuotinen kesän yllättäminen.

Yksi seinä valmistui melkeinpä hetkessä - ja siihen se sitten jäikin. Ensikertalaiselle maalarille noinkin pigmenttinen sävy on hankalasti työstettävä. Lisähaasteita aiheutti seinä, joka on koostettu monesta palasta ja pinnasta. Työnsarkaa siis riitti tasoittamisessa ja hiomisessa - maalaaminen kun on muutakin kuin maalaamista. Puoliso kehui tykkäävänsä epätasaisesta tuloksesta, joka töksähti suoraan maalarimestarilla tunteisiin. Olkoot koko roska!

Hiekkaa valui tiimalasissa lähes saharallinen, ja päätin jatkaa projektia. Sain pyynnön maalata paikoitellen epätasaisen tai siis eläväisen pinnan - se ei ollutkaan ironiaa! En suuremmin yrittänyt, vaan annoin vaan mennä. Mulle lopullisella maalausjäljellä ei ole niin suurta väliä, kunhan se näyttää väriltä. Ei tämä laaduntarkastusta läpäisisi, mutta onneksi meidän ei tarvitse kutsua koskaan laaduntarkastajaa kylään.

Makuuhuoneen väriksi valikoitui Tikkurilan Riikinkukko, aavistuksen vihreään taittava syvänsininen. Kuten olohuoneenkin maali, myös tämä näyttää erilaiselta eri vuorokauden aikoina. Tämä on minulle mieluinen asia - seinän väri vaihtuu useamman kerran päivässä! Rakastan katsella ilta-auringon kirkasta leikkiä seinäpinnalla.

Italian ihanimmat

Campari Soda. Muistan, kun sain nuorempana jatkoilta mukaan pullon Camparia. Sitä litkittiin sitten jatkoseuralaisen kanssa jatkojen jatkoilla hampaat irvessä kyynel poskella, Tropic-appelsiinitäysmehuun lantraten.. Lempidrinkkini oli tuolloin Piña Colada, joten ihmekös tuo. Noista ajoista makuaisti on kehittynyt monessakin mielessä. Aperitiivikulttuuri on mieleeni, sillä voin puhtaalla omatunnolla käydä drinkillä valoisaan aikaan! Yksin matkustaessani en uskalla nuohota kapakoissa pimeän aikaan. Campari Sodan - tai italialaisittain Campari Spritzin parissa vierähti monta alkuiltaa.

Cinque Terre oli kallis. Ihan kiva budjettiversio on katuruoka. Varmaan joka kylästä sai kympillä tötteröllisen paistettuja mereneläviä. Ja niistä kieltäytyville ranskalaisia ja lihapullia.

Puccia. Parmassa humanistista tiedekuntaa vastapäätä oli mahtava pucciapaikka. Puccia on puglialainen pyöreä, pitamainen leipä, joka täytetään valinnaisilla kasviksilla, protskuilla ja juustoilla. Koruton paikka ei välttämättä vaikuta kovin kutsuvalta, mutta ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Työntekijä huiskii huumorilla täydellä pokerinaamalla leipien täyttelyn ja leikkaamisen lomassa. Ainakin mun nimi jäi hänelle mieleen jo ensimmäisen vierailun jälkeen, ja nimet väännettiin tarvittaessa italiaksi. Tää oli kuin yhdistelmä Starbucksia ja Subwayta: valitset haluamasi täytteet ja kuulet kutsuhuudon kun leipä on valmis. Kuulostaa nopealta, mutta odottelussa meni itse asiassa yllättävän paljon aikaa - vitsihuumoriesitys ilmeisesti kuului hintaan ja tekeminen ei ole aina järjestelmällisä. Pizzica la Voglia on paikka, jota ikävöin Parmasta kenties eniten.

Kuva ei tee oikeutta mitä ihanimmalle mozzarella-aurinkokuivattu tomaatti-munakoiso-rucola -puccialleni.

Maitoautomaatti herätti huvitusta yön pikkutunneilla Parmassa.

Junailu. Italiassa on ihanaa matkustaa junalla! Ratoja menee käytännössä rantaviivaa pitkin. Ja sympaattisten pikkukylien läpi. Liian moni valittaa kuitenkin usein, kuinka Italian junasysteemi on kaoottinen. Et voi suunnitella kaikkea toimimaan minuuttiaikataulussa, koska junat ovat aina myöhässä. Totta. Raiteita muutetaan viime tingassa. La Speziasta Parmaan matkustaessa juna tuli muutaman minuutin etuajassa raiteille. Istahdin, ja sain juuri rinkkani hattuhyllylle, kunnes konnari juoksee vaunun läpi ja huutaa, että juna lähteekin vastapäiseltä raiteelta. Säntään uuteen junaan, joka päättää lähteä useita minuutteja myöhässä.

Moni myös valittaa, kuinka italialainen junahenkilökunta on suorastaan raivohullua. Uhkaillaan poliiseilla ja muilla, syytetään rikolliseksi ja lisämaksuja annetaan mielivaltaisesti. Omien havaintojeni mukaan henkilökunta vain maksaa samalla mitalla. Kerran, kun unohdin leimata lipun, en esittänyt tyhmää turistia joka ei tiedä lipun leimaamisesta kuten moni muu tahallaan tai tahattomasti unohtanut teki ja alkoi korottaa ääntä. Pahoittelin ja myönsin olleeni ajatuksissani, leimaaminen ei vielä tule selkärangasta. Konnari kiitti rehellisyydestä ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Sen sijaan arrogantisti tai aggressiivisesti käyttäytyvää matkustajaa kohtaan ei nöyristellä.

Loppujen lopuksi mulla taisi olla enemmän myöhästyneitä kuin ajallaan saapuneita tai lähteneitä junia, mutta myöhästyminen ei ollut merkittävää. Kun malttaa katsoa täsmäävätkö junan numerot ja uskaltaa epävarmuuden hetkellä kysellä neuvoa kanssamatkustajilta tai henkilökunnalta, ei suurempia ongelmia tule vastaan. Perille pääsee aina.

Puutarhassa

Kotipuutarhassa kasvaa vain tomaattia, ruusupapuja, raparperiä, minttua ja timjamia. Rucola vetelee tällä hetkellä viimeisiään. Sitruunamelissa kasvaa kasvattamatta, oikeastaan myös se raparperi. Manan majoille ovat siirtyneet basilikani, ilmasipulini, rosmariinini, valkosipulini sekä korianteria. Viherpeukalollani ei juhlita.

Toista se on äitini luona, jossa tuntuu menestyvän kaikki. Hänellä on toki isommat tilukset ja alan koulutus, mutta ehkä myös hellempi ote, joka takaa tyydyttävän lopputuloksen. Eletään sadonkorjuun aikaa, ja korjattavaa riittäisi päiväkausiksi.

Satokaudessa on jotakin palkitsevaa. Pienet taimet ovat kokeneet muodonmuutoksen voimakkaiksi, satoa tuottaviksi kasveiksi. Maan armosta kasvaneet. Vaeltelen äitini ryytimaassa kuin omassani. Kaikkea ei voi syödä, mutta saanpahan laajentaa omaa kasvitietouttani. Ja saan syödä yhdeksää väriä päivässä.

Aikana, jolloin pippuri oli vielä arvossaan, krassia kutsuttiin köyhän miehen pippuriksi. Itse koen krassin maun rikkaampana, ja pippurisuudenkin tunnistaa. Portulakka puolestaan toimii suolana. Olen jo pidemmän aikaa antanut äidille lahjaksi kasveja ja siemeniä, ja vihannesportulakka oli tämän kevään löytö Hyötykasviyhdistykseltä. Ei epäilystäkään etteikö se olisi menestynyt äidin puutarhassa. Minulle uusi tuttavuus olivat hunajamarjat, jotka ovat saaneet kasvaa vuosia rauhassa pihan suojissa. Nyt ne ovat alkaneet tuottaa hedelmää! Tämä oli rakkautta ensi maistamisella.

Viinimarjojen ystävä en sen sijaan ole. Poimin, koska ne ovat heleässä punassaan, läpikuultavuudessaan ja kiiltävyydessään uskomattoman kauniita. Ehkä totun joskus makuunkin, viidennensadannen maistelukerran jälkeen. Nyt ne menevät pieninä annoksina. Uskon viinimarja-antipatiani johtuvan lapsuustraumasta, kun kaikki mehut pilattiin niillä. Tai aronioilla. Tästä syystä en keitä itsekään sekamehuja.

Pavut tulisi aina ryöpätä. En tiedä koskeeko ryöppäyspakko myös näitä peukalonkynnen pituisia palkoja, mutta en ole uskaltanut ottaa riskiä. Vedenkeittimen siirto tulille tärvelee hieman salaatti-illalliseni seesteisyyttä.

Sain ruokamyrkytyksen kaupan valmissalaatista pari vuotta sitten, ja sen jälkeen olen kammonnut ja jopa vältellyt lehtisalaattia. Mikä oivallus olikaan, kun tajusin, että salaatti ei ole yhtäkuin vihersalaatti. Ei sitä tarvita! Nyt voi taas nauttia kotikasvattamon kesän antimista!

Värikkään kesäsalaattini pohjalla on rucolaa, krassia ja punamangoldia. Lisäksi seassa on ilmasipulia ja vihreitä sekä tummanvioletteja tarhapapuja. Makeutta antavat sokeriherne palkoineen sekä hunajamarja, punaviinimarja hapokkuutta. Kukkaiskoristeet ovat krassia, kurkunkukkaa ja ruiskukkaa.