WKND

Olin etuoikeutettu pitkästä aikaa viettämään ihan oikeaa viikonloppua. Kolmipäiväistä sellaista, pidennettyä. Aluksi leikittelin ajatuksella äkkilähdöstä kauas pois, mutta kolmessa päivässä ei kauhean kauas ehtisi. Eikä ehtisi kauheasti nähdäkään, mikäli päätyisi ihan uuteen paikkaan. Myös kylpyläviikonloppu kävi mielessä, mutta en ole uimapukukunnossa. Mulla on sitä paitsi velvollisuuksia kotona.

Viikonloppu ei tullut hetkeäkään liian aikaisin. Väsymys painoi mua ihan lyttyyn, sillä yöt olivat unettomia ja päivät kiireisiä. Siksi olen ottanut vapaasta kaiken irti nukkuen kahdentoista tunnin yöunia. Olen venyttänyt aamuja kahvikuppi toisensa jälkeen, huomannut illan alkavan hämärtää jo kello kahdelta. Ja ne illat on vietetty glögimukillisen jos toisenkin äärellä, kynttilänvalosssa korttia pelaten.

Ja ne velvollisuudet... Olen viettänyt neljän tunnin siivouspäivää, jynssäten hammasharjalla ja kloriitilla kylppärinlaattojen saumoja vaaleammaksi. Tänään pesin pyykkiä sen samaisen neljä tuntia. Mä en ole kaikkivaltias kodinhengetär, ja tämä siivousinto on ollut pois ruuanlaitosta. Perisyntiä on tehty tilaamalla pitsaa kotiin.

Olen myös menettänyt vähäiset hermoni jouluvaloja viritellessä. Esimerkiksi tuo kuvissa näkyvä pallovalo pitäisi saada ovenkarmiin kiinni, mutta eihän se pysy. Pitänee ostaa valkoista jesaria. Onneksi Väinö lupasi tuoda niitä kaipaamiani vaniljatuoksukynttilöitä kotiin tullessaan. Ehkä ne hermotkin ovat uusiutuvaa luonnonvaraa.

Tälle kaudelle en enää ostanut Jokereiden kausikorttia. Mä en enää koe olevani tarpeellinen fanikatsomossa. Haluan käydä katsomassa pelejä siinä seurassa ja silloin kun haluan, musta on paljon kivempaa kommentoida kaverille nasevia (ja lähiyleisöä ärsyttäviä) huomiota pelistä, eikä huutaa naama punaisena sitä mitä joku muu käskee. Mun henkilökohtainen kauden avaus tapahtui vasta nyt marraskuussa, ja pelissäkäynnit on edelleen laskettavissa yhden käden sormin. Matseissa käyminen on siis harvinaista herkkua, ja omin silmin nähty voitto pyhitti sunnuntain lepopäivän.

Tänään aion palata omiin rutiineihini. Ottaa takaisin oman paikkani keittiössä. Luvassa italialaista lihapullaspagettia! Myöhemmin ehtii viettää viikonlopun viimeistä glögi-iltaa, vuoden ensimmäisten piparkakkujen äärellä. Varaslähtö joulukuuhun.

Haluaisin olla ympäristön ystävä

Pink Floyd - Take it back

Luin eilen Ylen erittäin hyvän juttukokonaisuuden ilmastonmuutoksesta: Tuho vai täyskäännös. Mulle jäi kaikki vaihtoehdot läpikäytyäni todella surullinen olo. Ja epätoivoinen. Aina sanotaan että pienetkin muutokset arjessa auttavat paljon, mutta kyseisessä jutussa se paraskin skenaario vaikutti huonolta. Vaikka itse inhosin lapsena (ja varmaan edelleen) hiihtämistä, on sääli ajatella että tulevien sukupolvien lasten on vaikea päästä kokemaan sitä minulle mystistä hiihtämisen riemua.

Mä tahtoisin elää ekologisemmin. Syön paljon kasvisruokaa ja kotimaista, suosin lihan suoramyyntiä pientiloilta. Käytän säästeliäästi vettä. Sisustan mielummin itsetehdyllä kuin valmiiksiostetulla. Autoa en aio hankkia ainakaan nyt kun asun Helsingin keskustassa, tuskin pitkään aikaan muutenkaan. Musta tuntuu etten tee tarpeeksi. Kun välillä olisi vaan kiva syödä trooppista tuontitavaraa, eksoottisia hedelmiä. Ja juustoja maailmalla. Tai viettää viikonloppuiltaa parhaan ystävän autossa, ajellen ympäri Helsinkiä.

Olen oikein ammattimainen jeesustelija monessa asiassa. Tehkää niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen. Lentoliikenne saastuttaa eniten kaikista liikuntamuodoista, mutta minä haluaisin nähdä maailmaa. Haluaisin viettää kuherruskuukauteni Malediiveilla, joka on kohta meren pinnan alla koska niin moni muukin lentää sinne häämatkalle. Enkä edes halua tietää millaista myrkkyä pissani on vesistölle, niin paljon lääkkeitä joudun syömään. Olen ihminen, joka itkee paljon. Itkettää ajatus jääkarhujen kärsimyksistä. Ja saimaannorppien. Itkettää maailman pahuus ja oma tekopyhyys.

Sähkösopimukseni on markkinoiden ympäristöystävällisin, mutta kierrättäminen on asia jossa olisi paljon parannettavaa. Niin simppeli asia kuin kierrättäminen ontuu. Mä pyrin lajittelemaan metallit, lehdet, lasin ja pahvin erikseen, Väinö ei mitään. Koska Väinö ei halua lapsia, hänelle on kuulemma ihan sama miltä maapallo näyttää joskus viidenkymmenen vuoden päästä, kun molemmat olemme kuolleita. Pääsen välillä dyykkaamaan kotiroskista ja lajittelen salaa jätteitä.

Ostan suurimman osan vaatteistani second handina. Koska mulle tulee hyvä mieli kun saan antaa uuden elämän vaatteelle, ja myös siksi, että kirpparivaatteista löytyy usein sellaisia vaatteita, joita en ikinä ostaisi kaupasta normaalihintaisena niiden vaikuttaessa vain ihan kivoilta, mutta joista tulee lopulta lempivaatteita. Kuitenkaan kenkiä en ikinä haluaisi ostaa second handina, mistä saan paljon kritiikkiä osakseni. Koen kierrätetyt kengät jollakin tasolla epähygieenisinä. Rakastan kenkiä, ja pyrin ostamaan kuukausittain vain yhden kenkäparin. Harvoin tämä kuitenkin toteutuu. Tässä suhteessa olen mielestäni todella tekopyhä. Luulen voivani kompensoida kirpputorivaatteilla älytöntä kenkäshoppailua.

Myös luopuminen on mulle vaikeaa. Koska mulla on suuri kynnys vaatteisiin mitä ostan kirpputorilta, on mulla myös todella suuri kynnys siihen, mitä kehtaisin viedä kirpputorille. Mulla on vintillä jemmassa laatikko jos toinenkin ihan hyväkuntoisia akryylineuleita ja viskoositoppeja, mutta koska itse en sellaisia ostaisi, en kehtaisi myöskään myydä niitä. En kehtaa heittää niitä edes UFFin laatikkoon. Lisäksi ajattelen vieläkin joistakin rakkaista vaatekappaleista, että jonakin päivänä olen vielä niissa mitoissa, 35-kiloinen. Minä, aikuinen nainen. Just joo.

Tiedän että ekologisuus on asia, mistä harva kaltaiseni turhakebloggaaja kirjoittaa. Ja tiedän saavani tästä postauksesta vielä paljon kuraa niskaani. Nämä ovat kaksipiippuisia juttuja, kun alkaa ajattelemaan asioita myös eettisyyden kannalta, vaikkeivät nämä aina suljekaan toisiaan pois. Mä itse avasin sanaisen arkkuni, koska tuo Ylen artikkelikokonaisuus jätti itselleni niin pahan mielen. Valitettavasti Suomi on vielä tänä päivänä täysin kulutusyhteiskunta, vaikka muualla Länsi-Euroopassa trendi on kohti kestävää kehitystä. Toivottavasti meillä vielä tullaan tässäkin suhteessa jälkijunassa.

Tänään vietetään muuten myös Älä osta mitään-päivää, Black Fridayn vastineena. Itse jätin lompakon kokonaan kotiin.

Kuvat: we♥it

To do-list for December

Löysin taannoin ikivanhan kalenterin, josta olin mustannut kaiken jouluun liittyvän. Olin angstiteini, jonka mielestä joulussa parasta oli se loma. Joulu oli ylikaupallinen roskajuhla, joka pilasi mahdollisuuden viettää kaverisynttärit sinä oikeana päivänä.

Joskus täysi-ikäisenä opin arvostamaan joulua kun oivalsi, että jokainen voi tehdä joulustaan omanlaisen. Jonakin vuonna olen aloittanut joulukorttien teon jo syyskuussa, ja hankkinut lahjoja pitkin vuotta. Toisinaan, kuten esimerkiksi tänä vuonna olen havahtunut siihen, että pian alkaa olla jouluvalmisteluiden aika. Ja tehtävää on paljon.

Mielessä on myös muutamia arkisia, joskin talvisia pikkuasioita, joita olisi kiva ehtiä tekemään ennen joulua:

Kuukauden päästä vietetään vuoden pimeintä päivää, joten siihen on hyvä varustautua kynttiläarmeijalla. Ja torkkupeitolla. Ja roskaromaanilla. Ja liioitellulla määrällä kermavaahtoa sen kaakaon pinnalla.

Tyhmä aamu

En vaan jaksa enää ymmärtää tätä mun epäonnea arjessa, ihan pikkuasioissa. Tänään Väinö ei jaksanut nousta keittämään aamukahvia, duuniaamujen traditio kun on ollut aamukahvi sängyssä. Lähdin sitten ehkä turhan kiireessä töihin, tukka takussa, naama meikittä, sentään pestyillä hampailla, fantasioin kahvin ostamisesta asemalta. Ratikka vaan hidasteli, ja oli todettava, että aamukahvin aika on vasta töissä. Asemalla iski hirveä ymmärrys: mullahan ei ole avaimia mukana.

Ei muuta kuin puhelu Väinölle, joka kiukkuisena toi ne avaimet. Mä kuljen K-junalla töihin, ja avaimet saatuani mulla olisi ollut vajaa kaksi minuuttia aikaa juosta seuraavaan junaan. Ajattelin että ei maksa aikaa saati vaivaa, en mä kuitenkaan ehdi. Nyt kerkesin ostaa sen aamukahvinkin, ja seuraavalla junalla mun pitäisi olla kolme minuuttia ennen töiden alkamisaikaa perillä.

Niin, pitäisi. Joskus Käpylän kohdalla tuli kuulutus, että edellä kulkeva kaikilla asemilla pysähtyvä lentokenttäjuna on aikataulusta myöhässä emmekä pääse ohi, eli körötellään perässä hidastellen kaikilla asemilla. Jee jippii! Tekstari töihin, nyt kävi näin.

Aloin epätoivoisesti sotkemaan väriä naamaan, stressi oli räjäyttänyt kymmenkunta näppyä nenän ja leuan seutuville. Poskipunaa, huulipunaa, ripsiväriä, kulmaväriä... Hetkinen, kulmaväri oli jäänyt kotiin. Näytän siis tänään kalalta. Kiva. Hiukset pitäisi harjata... Hetkinen, hiusharja oli myös jäänyt kotiin. Kiva. Tästä tuli siis rumatyhmäpäivä. Olisipa jo ilta.

Peittokaupoilla

Koska olin kuullut, että tuplapeitto on paras keksintö sitten e-pillerin (näiden kahden parhaus ei ole toisistaan riippuvainen asia!), ajattelin käydä ostamassa sellaisen. Itsevarmuutta uhkuen marssin erääseen kauppaan tai kauppakeskukseen, jossa myydään esimerkiksi peittoja. Etsin ensimmäisen vapaan (silti sormuksellisen) myyjän, ja töksäytin vienon toiveeni: tuplapeitto, lämmin muttei hiostava.

Liekö toiveeni ollut jotenkin omituinen, tai muuten vaan epäpätevää peittoterminologiaa, mutta myyjä taianomaisesti kasvoi pituutta sen kymmenen senttiä ja katseli minua yhä korostetummin nenänvartta pitkin. Ylimalkaisesti hän alkoi esitellä peittoja: Tämä on sataprosenttista tekonäädänuntuvaa, laatupeitto mutta ehkä liian kallis sinulle. Tämä on taas on älymateriaalilla varustettu taikapeitto. Tämä on edullinen, itse en ostaisi. Joo, kaikki ovat lämpimiä... Oletko ottanut huomioon että tuplapeitolle tarvitaan ihan omat pussilakanat? Tavallinen ei riitä.

Saadessani ylimielistä, vähättelevää tai muuten vaan erikoista asiakaspalvelua, mulla on tapana mennä lukkoon, sanoa jotain tyhmää ja noloa. Nyt yritin lyödä homman vitsiksi: aijaa, mä ajattelin että siitä itse leikataan sopivankokoisia peittoja. Siis hetkinen. Toi ei ollut mikään vitsi.Toi ei ollut mitenkään hauskaa. Myyjä katsoi mua kuin pöpilästä karannutta (ei muuten kauhean kaukana totuudesta), mä päätin hipsiä vähin äänin kaupasta pois. Tulipunaisena kuin kiehuva tomaatti. Me emme sitten ikinä opi, minä ja suuri suuni.

Päivän toinen epic fail oli kampausohjeen loppusuora: harjaa kiharat kevyesti auki. En tiedä kuinka kevyt harjauksen olisi pitänyt olla, lopputulos kun näyttää lampaalta. Tämä päivä oli kiharapäivän sijaan nutturapäivä.

Mikä kelpaisi?

Viime aikoina olen saanut todella paljon palautetta blogini nollatasosta. Kuvat on huonoja, bloggaaja on ruma eikä tee mitään oikein. Surullista tässä on se, että samaa mieltä on nyt myös liian moni pidempään mukana pyörineistä vakkarilukijoista.

Tuntuu, että elämässä ei tapahdu mitään. Opinnot on katkolla, töissä käyn aina kun mut sinne pyydetään. Sairaalasta soitetaan usein, mutta mitään ei ole tehtävissä. Ainakaan vielä. Kivojakin asioita tapahtuu, esimerkiksi toissapäivänä käytiin Väinön kanssa katsomassa uusin Bond. Mä ahmin Bond-kirjoja yläasteella, ja elokuvaversiotkin ovat olleet hyvää viihdettä. Ja lauantaina mulla oli tosi kivaa istuessani kaverin kyydissä, vailla päämäärää ajellen pitkin Helsinkiä. Popitettiin vanhoja huonoja ja hyviä biisejä, kuten Gangnam Stylea ja Satumaa-tangoa. Ja tarkenin etukenonojata noin viisi minuuttia Hernesaaren rannan kärjessä naama mustalle merelle päin jäätävässä tuulessa, aaltojen puskiessa kasvoille. Tuosta minä elän-hetkestä seurasi sitten flunssanpoikanen.

Olen paha ihminen, kun en postaa usein, koska en vain halua postata lyhyesti noista hyvistä tai huonoista yksittäisistä hetkistä. Olen paha ihminen, kun en postaa joka päivä, edes joka viikkokaan. Olen paha ihminen, jos postaan turhuuksia (mikä on hyvin subjektiivinen näkemys.) Ja olen paha ihminen kun en tee asioita just sillai miten te haluatte.

Mä toivoisin, että te auttaisitte mua kehittymään bloggaajana, sen sijaan että vaaditte mua lopettamaan. Jokaisella on oikeus harrastaa, ja bloggaaminen on minun harrastukseni. En lopeta blogia jonkun vaatimuksesta, blogin lukemisen saa kaikin puolin lopettaa ja unohtaa sen olemassaolon.

Pyydänkin teiltä vilpittömiä parannusehdotuksia. Postausideoita, omat ideat kun on vähissä ja sitäkin huonompia. Mä haluan postata just sillai miten te haluatte.

Epäonnensoturi shoppailee

Arvatkaa ketä ei onnista sitten koskaan... Mä olen tänä aamuna herännyt vapaapäivää viettävän kukon laulamisen aikaan ja kipitellyt toiseen niistä Helsingin Henkkamaukoista. Tavoitteena oli nämä poimintani.

Meinasin jo palata kotiin itkemään kun joku pitkä hoikka ja nätti brunette kuiskasi vielä nätimmälle kaverilleen äänekkäästi "ziiz mitä toi zigagouiida täält hageeh, mide sil on varaah", mutta päätin jatkaa etsimistäni. Mua ei yleensä tunnisteta Helsingissä julkisilla paikoilla, tai jos tunnistetaankin, mä en sitä itse huomaa. Olin suoraansanoen järkyttynyt joidenkin vaatteiden onnettomasta laadusta. Helmiä satoi lattialle, kaikki materiaalit eivät miellyttäneet ja langanpätkätkin roikkuivat.

Karsin listani yhteen mekkoon, hameeseen ja kahteen asusteeseen ja marssin kassalle. Kassaneitokainen kohteli mua luvattoman törkeästi kun lompakkoni pankkikortit olivat unohtuneet kotiin. En edes tajua miksi ne ovat jossain muualla kuin lompakossa. Vain mulle voi sattua näin. Palasin kotiin itkemään, ja Väinö ei edes ollut tajunnut mun käyneen missään. Varttia vaille yksitoista yritin päästä Henkkamaukan nettiin. Ja sisäänpääsyä odottelen yhä edelleen.

Näin siinä käy kun on kokematon designer-mallistojen kanssa. Pitänee ostaa Balmainit ihan Balmainilta. Mä en ole koskaan mitään muuta Balmainia rakastanut niin paljon kun näitä Anja Rubikin päällä nähtyjä harlekiinihousuja. Saisikohan niitä vielä jostain?


// Ja tarina jatkuu: nettisivuille pääsin melkein kolmen tunnin päivittämisen jälkeen, klikkasin ostoskoriin vielä jäljellä olevat hameen, korkkarit, korvakorut, vihreän mekon, kaulakorun ja laukun. Maksettu ja vahvistussähköpostikin tuli, kunnes huomasin ihan perusvalikoimassa pari kivaa juttua, joiden ajattelin mahtuvan samaan tilaukseen. Huomasin avoimista tilauksista, että mulla onkin vain yksi juttu tulossa, ja soitin asiakaspalveluun.

Iloinen virolainen asiakaspalvelija ilmoitti että noi muut on myyty loppuun, maksu palautetaan kyllä kuukauden sisällä, ei hätää. Loppuun totesi vielä kyseltyäni miten tää on mahdollista, että "ne korvakorut sieltä kyllä tulee", kiva kiitti hei. Korvakorut. Mä kun maalailin jo kuvia itsestäni kiva mekko päällä sukulaisen synttäreillä kuukauden päästä niin saankin pukeutua pelkkiin korviksiin. Onnistumisprosentti 11.

Kuva: we♥it

Ei yksinäinen unta saa

Otsikkoon viitaten, mulla ei ole ajatustakaan kenen kappaleesta tuo on revitty. Tiedän että kyseessä on kappale, mutta genre ja tekijä jääköön mysteeriksi näin Googlen valtakaudella. Todennäköisesti jotain iskelmähömppää ja lässynläätä, josta en kuitenkaan tykkäisi.

Tämä yö oli uneton. Mä uhosin yötöihin lähtevälle Väinölle meneväni nukkumaan jo kahdeksalta koska mulla on tänä aamuna töitä. Väinö puolestaan sanoi lyövänsä vaikka vetoa, että mä pistän joskus yökahdelta vielä viestiä.  No kappas, hereillähän sitä keikuttiin käkikellon kukkuessa kahdesti. Ja vielä sen jälkeenkin. Joskus kolmen aikoihin Väinö yritti verbaalisesti pakottaa mua nukkumaan, ja ennusti mun olevan mörkötuulella koko päivän. Mä koin yöunet jo menetetyksi, lyhyet torkut vasta aiheuttavatkin sen mörkötuulen.

Mä olen vain ihminen, joka saa eniten irti itsestään öisin. Ja tänä yönä olen saanut paljon aikaiseksi. Olen juonut litran kahvia ja kaksi litraa vettä. Olen kuorinut vartalon kahvilla, hinkannut kylppärin lattiasta kattoon mäntysuovalla ja tuntenut itseni erittäin askeettiseksi ja autenttiseksi persoonaksi. Olen maalannut törkeän ruman taulun, kuunnellut ehkä neljänneksen Elviksen tuotannosta ja nähnyt Chicagon mukaansatempaavan ja vauhdikkaan voittopelin. Mun pitänee alkaa katsomaan taas änäriä suorana useammin, Teuvo kun ei tee maaleja jos mä en katso. Ja niitä maaleja tosissaan tarvittaisiin.

Olen tehnyt maailman parhaan sämpylätaikinan ja siitä toivottavasti myös maailman parhaat sämpylät. Olen kattanut turhaa tavaraa pursuavan ruokapöydän valmiiksi ja odotan nyt hetken-parin sisällä kotiin saapuvaa Väinöä aamupalalle. Hyvä alku päivälle tilattu!

Kuvat tai mitkä lie räpsyt ilmestyvät postaukseen sitten ehkä päivän aikana - mikäli ovat tullakseen. Nyt halusin vain kirjoittaa.


// Hämärä aamu langetti sitten kunnon raekuuron kuville. Mutta nollalaatu kuvissa ei liene kenellekään blogiani selanneelle mikään uusi juttu. Sori näistä.

Pyhäinpäivä

Kaltaiselleni tapakristitylle pyhäinpäivä on lähinnä yksi kiva ekstravapaa. Mulla ei ole kuolleita (eikä eläviäkään) lähisukulaisia Helsingissä, joten haudallakäynti ei ole perinne eikä velvollisuus. Lauantaitöihin joutumattomat saattaisivat pitää päivää kenties jopa turhana. Mulle lyhyt mutta varma tauko arjesta teki terää. Tänä vuonna ei myöskään ollut rasitteena Halloween-pippaloita sun muitakaan naamiaisia, sellaiset ovat edessä vasta seuraavana viikonloppuna. Kaava olkoot sama kuin ana ennenkin: helpoimman kautta.

Mun ja Väinön pyhäinpäivään kuului kävelylenkki, kahvia, kynttilöitä ja kurpitsa. Kävelylenkki vei Hietaniemen hautausmaalle, käytiin viemässä Tove Janssonin haudalle kynttilä. Käveltiin hautausmaallakin vähän pidemmän aikaa, ja ihailtiin valomerta.

Suunnitelmissani oli tehdä kylmän marraskuun aaton kunniaksi kurpitsafondueta kivannäköisen ohjeen bongattuani. Meidän lähikaupassa vaan ei ollut kuin tuollaisia järkyttävän kitschisiin sesonkipahveihin käärittyjä kääpiökurpitsoja. Ei siinä mitään, sopivankokoinen fonduepatahan siitä tulisi meille kahdelle. Vaan kiukkuhan siinä syntyi jo kurpitsaa kovertaessa: koristekurpitsa sisälti pari hassua siementä ja kourakaupalla ällöä rihmastoa. Se minimaalinen kurpitsanmalto maistui pahemmalle kuin syanidi (ei, en ole maistanut, älkää tekään missään nimessä!) Ja ohjeen mukainen tunnin kuivatus uunissakin oli tuolle onnettomalle kurpitsalle ihan liikaa: fonduepadasta tuli plösö.

Taustalla vilkkuva upea tulilatva halloweenteemaan sopivassa kissa-aiheisessa oranssissa ruukussa on Väinön löytö Lidlistä. Hintaa oli kuulemma euron verran.