Maineensa vanki

Viikonloppuna viinin äärellä ehti ajatella, pohtia, jutella ja oivaltaa kaikenlaista. En voi olla miettimättä ihmisten negatiivisia ennakko-oletuksia, jotka kohdistuvat minuun itseeni vielä tuntemattomana persoonana. Halutaanko mun tuottamaan sisältöön tutustua tarkemmin, koska huhuja on luettu? Kuinka murtaa vahvat ennakko-oletukset, jotka ovat aina suorastaan oikeuttaneet ajattelemaan minusta pahaa?

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut omista ulkonäköpaineistani ja siitä, kuinka toivoisin että kauneuden sijaan yhteiskunnassa keskityttäisiin korostamaan yksilön muita positiivisia ominaisuuksia.  Usein sanotaan, että kaikki ovat jollakin tapaa kauniita, mutta tarvitseeko kaikkien olla? Jos joku on ruma, onko hän automaattisesti myös vähemmän tärkeä? Muodostaako estetiikan koordinaatistossa x-akselin paha-hyvä ja y-akselin arvokas-arvoton?

Kauneuden rinnastaminen hyviin ominaisuuksiin on kuitenkin syvällä länsimaisessa yhteiskunnassa. Aika erikoista, kun kyse on puhtaasti makuasioista. Kahdesta muilta ominaisuuksiltaan tasaväkisestä hakijasta valitaan helposti se kauniimpana pidetty. On tutkittua, että erityisesti naisilla ulkonäkö vaikuttaa muutenkin työnsaantiin. Musta on jo tarpeeksi ahdistavaa pitää CV:ssä omaa kuvaani. Mietin, onko se ennakkovaroitus, vaiko mahdollinen naula arkkuun.

Usein keskustelu kauneuden ympärillä kääntyy myös ulkonäköä arvostelevaksi. Kauneuden arvosteluun liittyy aina riskinsä, se esimerkiksi ruokkii hetkessä ilkeämielisiä sieluja kirkumaan kuinka minun mielestäni tuollainen ei ollenkaan ole kaunista, hyi hyi mut hei tää on vaan mun mielipide. Ja toisaalta ne kiltimmät sielut ovat heti puolustuskannalla, kuinka kukaan ei ole ruma, ikään kuin ihmistä pitäisi väkisinkin sulloa kauneusmuottiin, jotta hänen arvokkuutensa voidaan todistaa. Kolikon kääntöpuolena taas absoluuttisen kauniina pidetyt ihmiset tuntuvat olevan tavallaan arvostelun yläpuolella. Heidän arvostelu tulkitaan väkisinkin kateudeksi ulkonäöstä, vaikka absoluuttisen kauniiseen henkilöön kohdistuva arvostelu käsittelisikin jotain huonosti hoidettuja bisneksiä tai luoja ties lemmikkieläimen kohtelua. Ei kannata sanoo noin, sehän on uskomattoman kauniskin vielä.

Ihmisiä kuvaillaan herkästi toisille ulkoisten, usein niiden normista poikkeavien ominaisuuksien perusteella. Kuulin, kuinka puolituttu oli vastikään kuvaillut minun ulkonäköäni kaverilleen kutakuinkin seuraavin fraasein "Se on sellanen lyhyt pullukka.Vaaleat sellaset ohuet hiukset ja luonnottoman isot tissit, roikkuu. Ei oikein mikään siististi laittautuva" Tuollaisia sanoja käytetty ihan neutraalisti ja sen suuremmin ajattelematta identifoimaan toista ihmistä.

Mietin miten minä, perin tavallinen mutta kauneusihanteiden ulkopuolelle jäävä henkilö, joudun lukemaan niin usein omasta rumuudestani? Yksi mahdollisuus on teoria sisäisestä kauneudesta: henkilö, jota pidetään mukavana ja miellyttävänä, nähdään myös helpommin kauniina. Kauniina pidetty henkilö, joka tekee jotakin moraalitonta, muuttuu monien silmissä vähemmän kauniiksi. Luulenkin, että mut nähdään rumana mahdollisesti siksi, koska massat pitävät mua myös sisäisesti rumana hirviönä, joka kiusaa muita omassa norsunluutornissaan vuodesta toiseen. Saatetaan kokea, että mulle on oikeus vastata kuin huutamalla metsään. Ei tuolle Iidalle tarvitse puhua kivasti kun se on niin ruma ihminen, sisältä ja ulkoa.

Mahdollisesti samasta syystä mun postauksia luetaan vahvojen vihalasien läpi. Kun on jo valmiiksi huono maine, on oletusarvoista, että kaikki kirjoittamani on jollakin tapaa vähemmän arvokasta. Tekstini sisältää väkisinkin negatiivisia elementtejä, vaikken sentään ihan joka postauksessa olekaan ulvomassa maailmantuskaani. Tuntuu, että haluamalla halutaan löytää jotakin, mistä ehkä vähän väärinymmärtämällä pääsee valittamaan ja keksimään mitä ihmeellisimpiä tulkintoja. Saan blogiini nykyisin vain ilkeitä, henkilökohtaisuuksiin meneviä kommentteja, joita en halua julkaista. Esimerkiksi silloin kun kirjoitin, etten halua enää lentää Euroopassa tai ymmärrä matkustelua muutenkaan näin korona-aikaan, sain lukea olevani kateellinen niille joilla on varaa lentää, loukkaan postauksellani lomautettuja lentoemäntiä ja olevani tekopyhä koska olen todistettavasti joskus lentänyt. Musta on erikoista, että anonyymissa sovelluksessa blogitekstejäni vastaava keskustelu on sallittua ja jopa suotavaa, mutta näin omalla naamalla tehtynä se leimataankin kiusaamiseksi ja tekopyhyydeksi.

Eilen tein jotain sellaista, mitä en juuri uskalla tehdä: puhuin suoraan kameralle instastoorissa. Halusin purkaa sydäntäni ja lievittää vellovaa ahdistusta. Halusin keskustella omista opiskeluvaikeuksistani, sillä mulla on ollut monesti Instagramin puolella hyviäkin keskusteluja tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa. Esimerkiksi kesällä kyselin vinkkejä minttudrinkkeihin, ja sain monia hyviä ideoita. Koska moni korkeakouluopiskelija seuraa mua vähintäänkin salaa, erehdyin ajattelemaan saavani mahdollisesti vähintään vertaistukea, ellen suoranaisia vinkkejä. Vaan kun puolessa tunnissa sain kolme viestiä (mahdollisesti saman foorumin asiakaskunnalta), joiden tarkoituksena oli vain haukkua mun hampaita... Tunteisiin meni että tupsahti!

Nykypäivänä on muuten jo melko hyvin sisäistetty, ettei kenenkään ulkonäköä saa arvostella. Miksi tää ei päde mun kohdalla? Kannanottaminen omaan ulkonäkööni keskittyvään tarpeettomaan arvosteluun on taas näitä elämänpelejä, joita en voi koskaan voittaa. Jos ignooraan ulkonäköä haukkuvat kommentit, olen tökerö kun en vastaa kritiikkiin. Jos vastaan ja kerron, kuinka kommentista tuli paha mieli, olen nirppanokka, joka ei siedä kritiikkiä. Jos nostan asian esille stooriini, olen nolo ja haluan vain huomiota ja lisää nettikeskustelua. Nettikeskustelussa ei ole mitään vikaa, mutta jospa se käytäisiin minut itseni mukaan kutsuen, jotta saisin itsekin mahdollisen kommentoida ja puolustaa itseäni. Jos nettikeskustelun tapahtumapaikka on jokin toinen ulottuvuus, disinformaatio vain leviää helposti, vaikka alunperin tarkoitus olisikin hyvä ja vilpitön puolusteluyritys.

Ja niihin opiskeluvaikeuksiin, kukaan suomalainen ei lopulta edes ottanut asiaan kantaa. En ole yllättynyt, joskin pettynyt.