Interrail numeroina

Kuusi maata. 17 kaupunkia. 28 päivää.

Näin jälkiviisaana ahnehdin ehkä liikaa kohteita. Lopussa huomasin reissuväsymyksen jo iskevän. Esimerkiksi Kööpenhaminassa oikein mikään ei huvittanut, olisin halunnut vain maata sängyssä. Olisin tarvinnut selkeitä lepopäiviä jo aikaisemmin matkan varrelle, mutta mulla oli jatkuvasti paineita nähdä enemmän, kävellä enemmän, kokea enemmän. Se sitten taisi kostautua loppureissusta.

Toisaalta, haalin mahdollisesti liian paljon jo entuudestaan tuttuja ja isoja kohteita. Esimerkiksi jo menomatkalla katselin Nürnbergiä junassa vähän sillä silmällä, että kaupungissa olisi mukavaa vierailla. Olisi ollut hauskaa pysähtyä enemmänkin pikkukaupungeissa. En sitten kuitenkaan tiedä miten aika olisi riittänyt tähän.

32 junaa, 7345 kilometriä.

Taustatyöstäni huolimatta junien paikkavaraukset tulivat usein yllätyksenä. Reiliappin kautta paikkavarauksia voi tehdä kolme tuntia ennen junan lähtöä, eikä näitä yleensä enää silloin ollut jäljellä. Fiksuin tapa varmasti olisikin varata lippu lähtöä edeltävänä päivänä asemalta, mutta mulla ei ollut aikaa sellaiseen. Ruotsin katastrofaalisuudelle omistinkin vastikään oman postauksen, mutta ei Italiassakaan helpolla päässyt. Firenzestä Venetsiaan jouduin menemään tuntia aikomaani myöhäisemmällä junalla, mikä oli ihan kohtuullista.

Peti Snälltågetissa. Nukuin kiiltävissä lakanoissa! Joita en jaksanut suoristaa.

Viisi yötä hotelleissa, kaksitoista hostelleissa, neljä yöjunissa.

En ollut aivan kengännauhabudjetilla liikenteessä, mutta yöpymisestä piti silti tinkiä. Uppsalassa yöpaikaksi valikoitui logistisista syistä Radisson Blu, muuten yövyin pienissä hotelleissa tai hotelleissa. Varasin alkupätkän majoitukset etukäteen, mutta koska matkasuunnitelmissa oli aukkoja, kaikkea ei halunnut eikä pystynyt suunnitella loppuun asti. Parman hostellimajoitus kuului työpajan ohjelmaan, eikä se ollut siten oma valintani. Paras hostelleista oli ehdottomasti La Spezian 5 Terre Backpackers, jonka kodinomaista tunnelmaa tuli ikävä Parman laitosmaisessa laitakaupungin hostellissa.

Yöjunissa hämmentävin kokemus oli Venetsia-Wien -välillä. Olin varannut paikan naisten vaunusta, mutta  se oli lukittu ja kuulemma rikki. Konnari ohjasi minut uudelle paikalle. Mestrestä kyytiin hyppäsi sinänsä ihan leppoisa mies, joka kuitenkin ensitöikseen lukitsi oven ja alkoi levitellä varsin estottomasti vartalovoidetta itseensä. Lähdin etsimään konnaria ja kysyin, että mites tää naisten makuuosasto, mähän olen maksanut tästä. Pidemmän vänkäämisen jälkeen sain tahtoni läpi ja kuinka ollakaan, tämä rikkinäinen hytti oli otettu junahenkilökunnan tavaravarastoksi. Konnari vielä kuittaili, että yleensä kyllä yksityishytistä joutuu maksamaan paljon enemmän. Aamupala tuotiin kaksi tuntia ja petivaatteet (lakana, nukensängyn tyyny ja huopa) kerättiin pois puolitoista tuntia ennen Wieniin saapumista.

Kahdeksan hajonnutta vaatekappaletta.

Kävelin silkkihousuni puhki jo Parmassa. Sisäreisieni suojaksi Lindexistä ostamani bikershortsit kestivät kaksi käyttökertaa - kolmannella reiät olivat jo itse lahjeosaa isommat, ja mekotkin jäivät väliaikaisesti pois käytöstä. Täten jouduin ottamaan pyjamahousut housukäyttöön Firenzessä. Yritin etsiä Wienin päärautatieasemalta uusia bikershortseja, mutta paremman puutteessa päädyin ostamaan valkoiset ohuet caprileggingsit. Tiedättehän, maakuntaunivormu yhdessä kananpeppukampauksen, crocsien ja jonkun tunikapaitulin kanssa.

Sukkia kului puhki kaksi paria. Jonkun tupakasta lentänyt kipinä poltti toppiini ja rintsikoihini reiän Monterossossa, ja näistä rintsikoista pursusi kaarituki kainalopuolelta ulos Kööpenhaminassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut mukaan ompelutarvikkeet, jolla näitä pieniä reikiä olisi voinut korjata. Toisaalta osaamiseni ei riitä esimerkiksi niiden silkkihousujen korjaamiseen. Onpahan äidille tekemistä, kun seuraavan kerran tavataan.

Reilaaminen ei sovi kontrollifriikille, sillä kaikkea ei voi suunnitella täysin. Koskaan ei tiedä, milloin odottamattomat käänteet yllättävät - mulla esimerkiksi lakko Italiassa lyhensi radikaalisti aikaani Milanossa. Nämä käänteet eivät kuitenkaan tuskin koskaan ole ylitsepääsemättömiä. Todellisia vaaratilanteita koin oikeastaan vain kerran, ja pääsääntöisesti kohtaamani ihmiset olivat auttamisen haluisia ja iloisia. Nautin eniten reissun tuomasta vapauden tunteesta. On hienoa matkustaa tietämättä milloin ja miten saapuu takaisin. On hienoa palata kotiin vasta sitten, kun itsestä tuntuu siltä. Näin välttää kotiinpaluumasennuksen.