Mikä jäi kokematta Roomassa?

Kotiinpaluusta on vierähtänyt tovi, mutten saa elämää toimimaan. Ensimmäiset päivät nukuin ihan pelkkää uupumusta pois, tämä kostautuu nyt unettomuutena. On aika katsoa kuvia läpi, reflektoida oppimaansa - ja suunnitella jo seuraavaa reissua. En edes hakenut kolmen kuukauden kurssille kevättalveksi, joten asiaa kaupunkiin minulle tuskin tulee seuraavaan pariin vuoteen. Mutta eihän sitä tiedä, elämä saattaa yllättää!

Yöelämä

Ei sillä, että olisin mikään kova bilettäjä, jossakin olisi ollut kiva käydä ihan kokemuksen vuoksi. Leikkiessäni turistia harrastan mielelläni kattoterasseja, ja niitä olisi Roomassakin muutamia potentiaalisia. Kuitenkin kurssiohjelma eli siihen malliin, että vapaa-aika jäi minimiin, ja toipumisaika sitäkin minimimmäksi. Koska siivoojat tulivat arkisin kello yhdeksän, yömyöhään ei auttanut notkua. 

Ainoaksi yöelämäkokemukseksi jäi visiitti Trasteveren Bar San Calistoon (joka on jees myös päiväsaikaan Campari Sodalle) viimeisenä kurssi-iltana. Musiikki eli, bileet olivat levinneet kadulle, ja siellä mekin viihdyimme kunnes rankkasade ja ukkonen pakottivat ahtautumaan terassin päivänvarjojen alle. Taistelimme elintilasta virolaisten kanssa, jotka yllättyivät ettemme olleet lomalla lainkaan. Yhden tuttu oli kuulemma opiskellut joskus hetken latinaa, mutta sitten piti hankkia oikea koulutus ja alkaa tienaamaan rahaa. Kannustavaa.

Rahan heitto Fontana di Treviin

Jos seisoo selin ja heittää kolikon oikealla kädellä vasemman olkansa yli Fontana di Treviin, takaa paluun Roomaan. Toinen kolikko lupaa uutta romanssia, ja kolmas hääkellojen kalkatusta. 

Kävimme suihkulähteellä melko alussa kurssia, mutta väkeä oli niin paljon, ettei rahan heittelylle ollut mahdollisuutta. En halunnut heittää ketään kolikolla päähän. Suunnitteilla oli palata joskus myöhään yöllä, jos ei nyt leikkimään Silviaa La Dolce Vitan henkeen (en suosittele kenellekään Fontana di Trevissä uimista, sillä käytös on epäkunnioittavaa ja sakotettavaa), ainakin viskaamaan se kolikko. Ja ottamaan kuva vähemmän väen aikana, Johannes kun ei ottanut hehkeää kuvaa suihkulähteestä ja minusta vaan pelkästään jälkimmäisestä. 

Traditio rahan heittämisestä Fontana di Treviin on itselleni hämärän peitossa. Tämäkin juontanee juurensa antiikin Roomaan, jossa rahan heitolla anottiin veden jumaluuksilta turvallista kotiinpaluuta tai geneerisempää hyvää onnea. Traditio popularisoitiin Kolme kolikkoa lähteessä -elokuvassa, jossa kolmesta naisesta yksi kieltäytyy heittämästä kolikoita Fontana di Treviin, sillä hän haluaa avioitua Yhdysvalloissa. Käsittääkseni elokuvan myötä rahatraditio koki inflaation, ja rahaa kylvetetään päivittäin kahden-kolmen tonnin edestä. Rahat lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen Caritas Romalle.

Kurssiohjelman eläminen torppasi myös yövierailun suihkulähteelle. Ei vaan ehditty, koska öisin piti nukkua. Sitä paitsi, noin hurjilla turistimäärillä yöaikakin olisi todennäköisesti ollut ruuhkainen. Koska raha jäi heittämättä, paluuni Roomaan saattaa nyt olla uhattuna. Se on minusta itsestäni kiinni.

Olin joissakin määrin utelias maistamaan viiniä monen litran kanisterista. En sitten kuitenkaan tarpeeksi utelias, että olisin lähtenyt raahaamaan moista pönikkää. Ehkä parempi näin.

Kuvaushetki viherkaaren alla

Jo ennen reissua haaveilin vihreän ja oranssin täyteisestä kuvasta roikkuvien oksien alla. Eikö reissut olekin aina hyvä suunnitella kuvausperspektiivistä? Via Marguttan ikoniset kadun yli kaartavat oksat olivat kasvaneet erilleen. Tiedä häntä, johtuuko se vuosikymmenistä vai syksystä. Näyttävämmän lopputuloksen saisi Montin pikkukaduilla, tai kutakuinkin Via Panisperan ja Via del Boschetton kulmassa. Valitettavasti tämä on melko trafiikkinen spotti ja mulla oli todennäköisesti jotakin tylsää päällä, kun hiihdettiin tästä ohi kaveriseurassa.

Cinecitta

Ei ole varmaankaan jäänyt epäselväksi, että olen elokuvien ystävä. Isä kävi vuosi sitten joulukuussa Roomassa, ja on hehkuttanut kokemusta siitä lähtien. Sen vuoksi aloin itsekin suunnitella Cinecittavierailua varmaan ensimmäisestä kurssipäivästä alkaen.

Koronatilanne ilmeisesti vaikutti vielä täällä aukioloaikoihin. Arvata saattaa osuivatko vapaapäivät ja aukiolopäivät yhteen. Tänne ei päässyt ilman opastettua kierrosta, joita ei kovin myöhään järjestetty, ja yli tunnin matka suuntaansa olisi ollut varsin raskas kurssipäivän jälkeen. Yritin, mutta oli pakko luovuttaa. Tarvitsisin puhtaan hupireissun Roomaan.

Ilmeeni kertonee mielipiteeni salaatista pitsassa. Poikaystäväni painajaispitsa. Ei se varsinaisesti pahaa ollut, mutta odotin jotakin aivan muuta täytettä, jonka takia petyin kokonaisuuteen. Tämä todistaa, kuinka heikossa jamassa italiantaitoni ovatkaan.

Fine dining

Nautin yleensä aina ulkomailla aterian jos toisenkin valkoisten liinojen paikoissa, jopa fine diningia. Ravintoloissa tuli toki istuttua, mutta ne olivat lähinnä kansankuppiloita, osterioita tai trattorioita. Kyselin vinkkejä kaupungin konkarilta, ja sainkin vihjeen Marco Martinista, joka vaikutti kaikin puolin sopivalta toiveisiini. Mun piti mennä tänne viimeisenä Roomapäivänä, mutta havahduin haaveeseeni liian myöhään, enkä saanut enää varattua pöytää. Päädyttiin tilaamaan Johanneksen kanssa pitsat Villa Lanten terassille.

Bocca della Verita

Moni varmasti muistaa ikonisen kohtauksen Loma Roomassa -elokuvasta, jossa Audrey Hepburnin roolihahmo laittaa epäröiden kätensä Totuuden suu -nimellä tunnetun pyöreän veistoksen suuaukkoon. Legendan mukaan kun suu puree valehtelijalta käden irti.

Vaikka Forum Boariumilla tulikin käyskenneltyä, totuuden suu jäi lääppimättä. Kävelin aukion poikki useamman kerran sekä osana kurssiohjelmaa, että vapaa-ajan temmellyksessä, mutta jono oli joka kerta melkoinen. En jaksanut, vaikka tämä olisi voinut olla hauska tapa selvittää kuinka valkoisia valkoiset valheeni ovatkaan. Toisaalta, käden tunkeminen antiikin aikaiseen pystyyn nostettuun viemäriaukkoon vaikuttaa vähän arveluttavalta.

Pietarinkirkon kupoli

En ole rappusten ystävä. Tämä on ollut joka reissulla mielessä, mutta sitä on aina lykätty "huomiselle". Mä miellän tämän ehkä sellaiseksi ensimmäisen päivän tekemiseksi. Tiedättehän sen tunteen, kun on saapunut jännittyneenä uuteen kaupunkiin ja yhtäkkiä näet sen kaiken mikä on avointa sinulle.

Koska kaupunkinäkymät Villa Lantelta ovat henkeäsalpaavat, suhtauduin tällä reissulla Pietarinkirkkoon vähän turhan karsastaen. Voisiko se pistää paremmaksi näköalojen puolesta? En osaa vastata tähän, koska tämä on vielä kokematta. Ehkä joku päivä!