Aamun ääniä vieraalta parvekkeelta

Aamu Ateenassa on tuskin koskaan hiljainen.

Tälle parvekkeelle tulvii kaikki kerralla. Mopot pärisee takana, vasemmalla ja oikealla, kas kun ei yllä ja allakin. Ilmastointilaitteet hurisevat jokainen omalla taajuudellaan, näkymättömältä kujalta kantautuu riitelyä. Tai ehkä se on vain keskustelua; joku huutaa Steliosta ylhäältä alas, ääni poukkoilee seinärappauksissa ja katoaa, ennen kuin sisäistän asian laitaa sen tarkemmin.

Yritän kuunnella aamua juoma kädessä. En todellakaan rauhoittuakseni, vaan palauttaakseni taas muistiini miten homma toimii. Koira sanoo hau ja toivon, että sillä on koti. Vastapäätä kukkii jasmiini. Naapurikahvilasta tuoksuu tupakka ja jokin makea leivonnainen, jonka nimeä en tiedä. Aistin ehkä mantelin, mutta se voi olla myös valistunut arvaus. Jossakin lakaistaan katua liian äänekkäällä harjalla.

Mökä ei paina maata kohden, vaan liikuttaa. Ateena ei kuiskaa, vaan puhuu suoraan ja suodattamatta. Se ei ole todellakaan kohtelias, muttei viileän kaukainenkaan. Ehkä juuri siksi viihdyn täällä. Kaupunki herää vilpittömämmin, kukaan ei yritä esittää tehokasta. Aamu on tarpeeksi yksityinen, ja voin olla hiljainen tarkkailija.

En ole vuosikausiin yöpynyt Ateenassa näin ytimessä. Muutan vasta kesäkuussa tutuille kulmille, ja majoitun nyt Psirrissä. Se, mikä oli ennen karheaa, on nyt chic. Kadulla on kuvaussessio käynnissä hulmuavine hameineen. Onko täällä mikään tai kukaan enää alkuperäinen, paljasjalkainen? Kun nostan katseen, näen taivaalla tomua ja valoa. Joskus pöljiä puluja tai muita lintuja, mutta useimmiten pelkkiä piuhoja. Naapuri on virittänyt pyykkinsä narulle varsin aikaisin, ja vain niiden liike paljastaa tuulen suunnan. Olen täällä vieraana, mutta kaupungin rytmi on jo ehtinyt soluttautua minuun.

Hiljaisutta täällä ei ole, vaan aamu on rehellinen.

Mitä raahaan mukanani, vaikka olen pakannut kevyesti?

Voi pojat, tytöt, kaikki, olen matkalla Ateenaan!

Pakattuna on vain se välttämätön. Pari mekkoa, pari huivia, parit pyöräilyshortsit, pari kirjaa: ostettu ja lainattu. Valkoisten pitsihousujen improvisaatiovirkkausprojekti. Mestaruuslippis. Kaivausvaatteet. Paljon aurinkorasvaa ja liian vähän järkeä. Suurin paino on näkymätön, eikä tämä sujahda rinkan taskuihin tai crossbodypussukkaan. Se, että mietin hellan statusta. Se, että tarkistan oven moneen kertaan. Se, että lasken askelia mielessäni. Se, että kaipaan jo hiljaisuutta, vaikka pakenin sitä.

Mietin miltä näytän istuessani oudolla penkillä oudossa valossa. Mietin sitä, vaikka olen vuosia opetellut olemaan miettimättä. Mukanani tulee kotoa opittu katse: sellainen, joka skannaa koko tilan ennen kuin uskaltaa istua. Se tuttu sisäinen ääni kysyy säännöllisen epäsäännöllisesti "miltä näytät nyt?" Se ei ole ilkeä ääni - ei enää - mutta kysellä se kyllä jaksaa. Kuin lapsi. "Milloin ollaan perillä?" En ole pakannut mukaan ensimmäistäkään tunnetta, mutta silti ne seuraavat varjon lailla. Omistamatta matkalippuja, mahtumatta tavarahyllylle.

Ja ehkä juuri se olisi tärkeintä. Että lähtee matkaan juuri sellaisena kuin on. Ei siksi, että kaikki olisi hallinnassa. Vaan siksi, että kaiken ei tarvitse olla. En matkusta nyt siksi, että olisin etsimässä jotakin uutta, vaan voidakseni kuljettaa vanhaa kevyemmin.

Pakkaaminen on oikeastaan ihan helppoa, mutta irti päästäminen ei. Tänä kesänä yritän kantaa itseni kuten kirjani: lempeästi, turhia selittelemättä. Ja hyväksymällä senkin, että ne jäävät välillä avaamatta.

Jos ei tarvitse uudistua keväällä

Olen miettinyt, kuinka kevät saapuu eri tavalla eri ihmisille. Joillekin se on lähtölaukaus starttiviivalla, suunnitelmien toteuttamista, energian purkautumista. Minulle se on huokauksenomainen seisaus. Punainen valo, jossa laskuri paljastaa, milloin ollaan taas vihreällä. Milloin on lupa taas mennä. Ja pakko.

Algoritmi tuputtaa minulle muutosta sosiaalisen median välityksellä. Katso nämä julkkisten plastiikkakirurgiset muutokset. Näin opit varjostamaan nenäsi korealaisittain. Kirkasta kirpputorihopeat. Päivitä vaatekaappi, iho ja identiteetti. Vaan kun en halua kokea tarpeelliseksi tahi jaksa. Keväällä luontokin uudistuu, mutta se ei tee sitä tietoisesti. Eihän valkovuokkokaan kysele miltä tänä keväänä pitäisi näyttää. Se vaan ilmestyy, vuosi vuodelta törkeämmin, laajemmalle ja varhaisemmin.

Joskus suurin uudistus on pysyä paikoillaan, vaikka maailma sinkoilisi ympärillä kuin varhain kukkiva koivu. Aiheuttaen allergisen reaktion. Ehkä kevät ei tällä kertaa vaatisi minulta mitään. Tänä keväänä en aio kukkia varhain, enkä aikataulussa. Minä olen jo, vähän kohmeessa, vähän väsynyt, mutta ihan käyttökelpoinen.

En ole varsinaisesti saavuttanut mitään, enkä myöskään unohtanut mitään merkittävää. Mitä nyt puhelimeni tiskikoneeseen. Selvisin ilman kosteusvauriota, koska puolisoni hoksasi jääpalamuotin kaipaavan tiskausta. En kaipaa uudistusta, vaan korjausta. Kevätkin vain puskee uutta elämää halkeamiin, joihin en äkkiseltään uskoisi mahtuvan mitään. Ehkä juuri siksi, että kevät korjaa, se kantaa. Silloinkin, kun emme itse jaksa astua. Hitaasti, hiljaa, mutta varmasti.