Kun mikään ei jää talteen

Tänään en ottanut kuvia. Vaikka valo oli kashmirinpehmeä ja kahvikuppini tuurilla juuri oikeassa asennossa, en jaksanut nousta hakemaan puhelinta. En voinut avata muistiinpanoja enkä viitsinyt edes miettiä miten tästä voisi kirjoittaa. Enkä kertonut kenellekään missä olen. Jymypaljastus: olen kotona.

Istuin vain keittiön pöydän ääressä, olin tuijotuskilpaa Svanten kanssa ja annoin ajatusten ajelehtia pois. Ei mitään erityistä eikä mitään, mikä kannattaisi tallentaa. Ehkä juuri siksi muistan sen sitten kauemmin.

En aina tiedä mistä kirjoittaa. Usein aloitan jostain pienestä, kuten varjosta, viikunanraadosta tai paskoista unista. Yritän olla ajattelematta liikaa. Jos ajattelen, alan liian helposti kirjoittaa kuin minulla mukamas olisi jotakin painavaa sanottavaa. Ja juuri silloin sanat eivät tule.

Viime viikon postaukset ovat olleet eräänlainen kesänlopetussarja. Huokauksia, sirpaleita, hetkiä, pienimuotoinen kokeilu. Tunnustelin tuntemuksia. Miten vähän voi sanoa ja silti kirjoittaa? Miten kevyesti tämän voi tehdä? Haluaisin, että kirjoittaminen tuntuisi taas kotoisalta, eikä miltään suorittamiselta. Jotain, minkä ääreen voin palata halutessani vaikka joka päivä, järjestämättä sen kummempaa spektaakkelia.

Ehkä nämä postaukset olivat aika hölmöjä, tai liian pieniä. Toisaalta, minua ei haittaa olla vähän hölmö omassa blogissani. Kuulen usein, etten ole yhtään kiinnostava tai tarpeellinen. Välillä haluaisin tuntea oloni kiinnostavaksi ja tarpeelliseksi, mutta onneksi aina ei tarvitse. Joskus riittää, että kirjoittaa vaan menemään. Jotakin sellaista, että muistaa kirjoittamisen voivan olla syy eikä lopputulos.

Sillä juuri silloin kun en enää odota mitään erityistä, alan taas huomaamaan asioita, joista tekee mieli kirjoittaa.

Illan valo ja puoliksi tyhjä lautanen

Päivä kääntyy iltaan eikä mitään mullistavaa ole tapahtunut tänään. En saanut tehtävälistaa tehtyä, en liikkunut tavoitteellisesti, en vastannut kaikkiin viesteihin. Minulla on tässä silti rauha. Vähän jo viileä lautanen, pehmeä valo makkarin seinällä, hiljaisella laulava Jim Morrison. Kantarellikeitto on jäänyt kesken. Kadut ovat kuolemattomia peltoja. Kristallilaiva täyttyy.

Kukaan ei tarkkaile, eikä mikään mittaa. Olen iltaisin kenties parhaimmillani, kun kaikki muu unohtaa vaatia. Saan olla keskeneräinen niin, ettei se tunnu virheeltä vaan tavalliselta. Ehkä juuri epätarkkuudessa piilee kauneus. Siinä pehmeässä rajassa ja pienessä hiljaisuudessa, johon päivä lopulta laskeutuu.

Hedelmä, joka ehti juuri valmistua

Sain tuliaisia Kreikasta; itsepoimitun viikunan. Lahjan antaja oli käynyt viikunavarkaissa, toisaalta omistusoikeudet eivät Kreikassa ole niin justiinsa, ainakaan kun hedelmistä puhutaan. Jos varastettu pistokas kasvaa parhaiten, varastettu hedelmäkin varmasti maistuu parhaimmalta.

Annoin lahjaviikunani kypsyä koko viikon. Se oli täydellisen pehmeä, ei vielä ylikypsä, ei enää kova. Hetki, joka osuu kohdalle ehkä kerran kesässä. Ja sitten se lipesi käsistä.

Putosi kissankuppiin kuin eno veneestä. Pienoinen tragedia. Halkeama kylkeen ja mehut sormille. Harkitsin hetken, voisinko vielä syödä sen. Mutta siinä oli jo pölyä ja kissanraksumurusia, enkä halunnut selitellä itselleni miksi söisin sen silti.

En varsinaisesti suuttunut, mutta tunsin pienen joskin rationaalisen pettymyksen. Viikuna ei ollut korvaamaton, mutta se oli täydellinen. Kunnes ei enää ollut.

Nämä ovat niitä menetyksiä, joita kesä tekee. Pieniä, ohimeneviä, pehmeitä pettymyksiä, jotka tuntuvat sitten yllättävän suurilta. Ja sitten huokaus, hymy, toinen hedelmä. Ei täydellinen, mutta tarpeeksi lähellä. Ei ole lahjaviikunan suuhun katsomista.

Rauhan reuna on pehmeä eikä kirkas

On päiviä, jolloin levollisuus ei tule suurena helpotuksena. Se ei saavu minään uutena oivalluksena tai palkintona, ei vuoden oivallus -palkintona. Se vain vyöryy yli reunojen, kuin paksu pilvilautta tai varjopeite, jota ei ensin edes huomaa.

Luulen kokeneeni joskus kirkkaan rauhan. Niin tutulta ja turvalliselta se tuntuukin. Herätä lempeään keinuntaan keskellä merta niin, että näkee ikkunasta vain tyhjää. Kuulee vain hiljaista huminaa. Mutta se kokemus on harvinainen. Harvoin rauha edes on täysin kirkas. Se ei vaadi valintoja eikä suunnitelmia, mutta ei huuda eikä pyri vakuuttamaankaan. Se on hetki kun huomaan pysähtyväni ilman syytä. Seisovani ehkä parvekkeella, tai rannassa, tai porttikongissa. Hieman erillään ja yksin. Hengittämässä, vain vähän, mutta tarpeeksi.

Keho, joka ei kaipaa määritelmää

Mikä olo tämä on? En osaa nimetä mitä kehoni kertoo. Se ei ole erityisen vahva, terve, kevyt tai väsynyt. Se vain on. Se hengittää, liikkuu, lepää. Ilman tarvetta kertoa itsestään mitään.

Ei mikään suuri oivallus, vaan tunteena hiljainen poissaolo. Ei analyysia, ei suunnitelmaa, ei edistystä. Vain olemista, jota ei tarvitsisi kirjata ylös. Kirjaan näitä silti, minulla on kokeiluna tämä viikon tajunnanvirran blogipäiväkirja.

Tänään en ajattele kehoani ja siksi se tuntuu omalta. Mitäänsanomaton. Mitään ajattelematon.

Sitten kaikki meni vähän vinoon

Heräsin tänään liian myöhään. Hiukset liimaantuneena niskaan, sänky nihkeänä. Kuin olisin nukkunut saunassa. Kreikan ilmastoon ja heinäkuun helteisiin tottunut kehoni ilmeisesti protestoi tätä vallitsevaa pohjoista viileyttä vastaan. Tai sitten nämä ovat varhaisvaihdevuodet, mene ja tiedä. Keitin kahvia ja kaadoin sen pöydälle. Sieltä se valui suoraan varpaille tehden poppaa. Siinä kohtaa mietin, että voisiko tämän päivän keskeyttää ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Juon taas liikaa kahvia. Jo toista päivää putkeen, usein menee viikkojakin ilman. Keitän vain harvoin kahvia kotona, koska pressopannun puhdistaminen on mukamas työlästä, ja kahvinkeittimellä yhdelle ihmiselle keittely on suorastaan suodatinpussien hukkaanheittoa. Eilen join iltakahvinkin suojautuakseni jäähallin kylmyyttä vastaan. Mikä hulttio olenkaan!

Yritin vaihtaa lakanat, mutta myönnän että puolisoni on lahjakkaampi siinä puuhassa. Svante halusi auttaa, ja nyt lakanassa on varmaan reikä. Kierroksilla käyvä kissa tahtoo yleensä vain ulos, joten lähdettiin tutkailemaan tiluksia. Lähdin ulos liian kevyissä vaatteissa, koska halusin uskoa, että täällä on vielä kesä. Ei ollut. Tuuli vain piiskasi naamaa ja värjöttelin aidan vieressä.

Tomaattivauvat näyttävät onnellisilta. Ne eivät tiedä, että unohdan niiden olemassaolon välillä kokonaan. Ne eivät tiedä, että talvi on jo tuloillaan.

Tässä päivässä ei ole ollut mitään ihmeellistä, mutta siinä on kuitenkin kaikki, mitä ehdin elää. Ehkä se riittää, ainakin iltaan asti.

Mennään silti eteenpäin

Aamu ei käynnistynyt ja kahvista tuli kitkerää. Paidansauma ärsyttää mimosanhipiääni. Keho vaatisi erilaista rytmiä, kuin mihin kalenteri antaa luvan. Vielä eilen olisin yrittänyt pakottaa sen toimimaan.

En tänään. Päivä kulkekoon ilman sanoja; ilman kieltä, joka kipuilee. Luovun tarpeesta olla edes tehokas, saati tasapainoinen. Aamupäivän keveys löytynee vasta iltapäivällä. Se löytynee kirjan sivuilta, joista unohdan merkata lainauksen talteen. Lauseista, joita ei tarvitse ymmärtää ensimmäisellä sanomisella.

Se, että olen vielä täällä on jo alku.

Ajatuksia hiljaisuuden taakse jääneestä arjesta

Muistan sen ajan, kun tämäkin blogi oli vielä kuin päiväkirja. Kirjoitin aamukahvista, joka katosi vaatekaappiin ja lapsuuden lempivaatteista, jotka juolahtivat mieleen milloin mistäkin syystä. Kaunistelin arkisähläilyäni, kerroin mitä söin, kenen kanssa tapoin aikaa. Yritin olla oma itseni, avata persoonaani kissa- ja penkkiurheiluhulluna. Jos vaikka joku muukin tuntisi samalla tavalla, ja tahtoisi tutustua!

Puin vaatteita ja tein asioita vain blogia varten, jotta minulla olisi jotakin kerrottavaa. Paljastin varmasti liikaakin. Olin paljon pois kotoa, koska kotona oli paha olla. Kirjoitin purkaakseni neuroosejani, syömisestä, ulkonäöstä, yksinäisyydestä. Ulkoinen vihapuhe taisteli päänsisäistä vihapuhettani vastaan. Opin kantapään kautta oman, tiedostamattoman elitismini. Ehkä sisäsyntyisen sellaisen. Kärsin shoppailuriippuvuudesta, ja minua väitettiin alkoholiongelmaiseksi.

Kirjoitin silloin enemmän ja suoraan. Enemmän yksityiskohtia, tarinoita, minua. Enää en tee niin.

Ei siksi, ettenkö enää näkisi arkeani yhtä merkityksellisenä, päin vastoin! Elän niin hitaassa tahdissa, että jokaisella yksityiskohdallakin on merkityksensä. Mutta joskus hiljaisuus suojaa. Joskus sanojen on hyvä jäädä omaksi kokemukseksi, eikä sisällöksi, jota voi tulkita väärin, käyttää hyväksi tai typistää. En kaipaa marttyyrinkruunua tai halua syyttää ketään. Vaan kun on vuosien varrella oppinut, kuinka sanomani taipuu jonkun toisen käsissä aivan toisenlaiseen muotoon, sitä alkaa valikoida sanojaan eri tavalla. Jopa jättää kirjoittamatta kokonaan.

Työstän hiljaa, mutta varmasti ulkonäköpaineitani, jotka kuristivat vuosien varrella korsetin tavoin. En koe enää tarpeelliseksi esitellä päivän asujani, miksi pukeutua muihin kuin kotivaatteisiin, jos ei poistu kodin ulkopuolelle? Pukeudun edelleen niin kuin en saisi: leikkauksiin jotka eivät imartele vartalotyyppiäni, väreihin jotka eivät sovi sävyihini. "Riitelevät värivuodenaikani kanssa", voi yhden kerran! Olen viihtynyt pari vuotta polkkatukkana, mutta hiukseni ovat edelleen pääsääntöisesti huonosti. Vaikka laittaisinkin, hiusteni kärsivällisyys laitettuna pysymiseen kestää keskimäärin noin tunnin.

En vain halua elää elämää, jossa kaikki arvioidaan sen kautta, miltä näytän. Tämäkin on yksi syy siihen, miksi blogini tyyli on muuttunut. En halua, että ulkokuoresta tulee sisällön ydin. Kaiken ei tarvitse olla kuvauksellista ollakseen merkityksellistä.

Välillä tuntuu, että pitkä blogipostaus on jollain tavoin hölmö teko. Sidon rakkauskirjeeni vaaleanpunaisella nauhalla ja päästän sen kohoamaan pilveen, maailmaan, jossa viestit on tehty katoamaan sekunneissa. Nykyään yksi kolmen sekunnin visuaalinen tiktok-koukku kertoo enemmän kuin kolmetuhatta sanaa. Entä jos en halua koukkua? Entä jos haluan sanoa jotakin, jota ei voi tiivistää ääneksi ja kuvaksi? Onko minulla edes oikeutta puhua, kun olen visuaalisesti heikko, puhevikainen ja huonoääninen? Jaksaako kukaan lukea mitään tutoriaalien tai topvitosten ulkopuolelta?

Ehkä tämäkin on vain romantisointia. Ehkä kaipaan sellaista, mitä ei enää ole, tai ehkä tämä ei ollut sitä koskaan. En muista vanhaa Flickr-salasanaani, ja blogin vanha kuva-arkisto on kadonnut ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Haluaisin silti uskoa, että tällaisellekin sisällölle on vielä tilaa. Että tämän olemassaolo ei ole keneltäkään pois. Tämä ei yritä myydä mitään, tätä ei ole rakennettu optimoidun huomion ympärille, vaan kirjoittamisen ilosta. Elämästä, jossa ei tapahdu mitään erityistä, mutta kuitenkin kaikkea tärkeää. Kahvini jäähtyvät ja katoavat edelleen. Päivässä ei välttämättä ole muuta ohjelmaa, kuin kävely lähimetsään ja yksi fragmentti Sapfoa, pari lausetta Vergiliusta.

Vaikken enää kirjoita niin yksityiskohtaisesti kuin ennen, se ei tarkoita, että arkeni olisi kadonnut. Se vain elää muualla. Suojassa, hiljaisuudessa, tavallaan vanhanaikaisestikin. Sillä kaikesta huolimatta uskon yhä sanojen voimaan.

Kaikki saaret eivät halua olla seuraava Mykonos

Jostakin syystä tunnun pitäväni eniten A:lla alkavista saarista. Antiparos, Agistri, tietenkin, nyt tämän vuoden tuttavuutena Alonissos. Vielä olisi käytävänä siis Agathonisi, Agios Akhilleos, Agios Efstratios, Agios Minas, Ammuliani, Amorgos, Anafi, Andros, Ano Koufonissi, Antikythera, Antipaxos, Antipsara, Astypalea ja Arkoi. Asumattomista A-saarista puhumattakaan... Toivottavasti kaivaushommia riittää vielä tulevillekin kesille!

En kaipaa infinitypooleja tai postikorttirantoja, ainakaan sellaisia, jotka on suunniteltu näyttämään hyvältä somessa käytännöllisyys unohtaen. Minun papereissani täydellinen saari on hiljainen, pieni ja epätarkka reunoiltaan. Sellainen, jolla voi voltailla iltaisin ilman navigaattorisovellusta tai karttaa ja pysähtyä satamaan silittämään kissoja. Tuntematta huonoa omatuntoa paikallisen amfiteatterin tai potentiaalisen temppelin kivijalan skippaamisesta. Eikä tarvitse selittää, miksei halunnutkaan tutkia jokaista potentiaalisen antiikkista piirtokirjoitussa milloin missäkin kivessä.

Olen kokenut suomalaisten suosikkisaarista Rodoksen, Kosin ja Kreetan vain taapero-lapsi-ikäisenä. Suosituista ehkä Santorini olisi kiva kokea joskus, ja se Kreeta nimenomaan antiikintutkijan silmin. Seuraavan Ateena-jaksoni aikana aion tutustua Salaminaan, koska niin moni on kuvaillut sitä kuolettavan tylsäksi. Minun pitää todeta tämä tylsyys omin silmin, että voin uskoa. Salamiin reissu oli suunnitelmissa jo nyt toukokuussa, mutta kirjastotyöskentely vei lopulta voiton saarilomailusta.

Mykonosta olen tarkkaillut vain lautasta käsin, mutta satama vaikutti jo niin luotaantyöntävältä, että tuskin saarella tulen koskaan vierailemaan. Satama ei tietenkään kerro koko totuutta, onhan Agistrikin satamansa perusteella varsin tylsä. Eginan satama taas puolestaan on minun silmissäni kutsuva, mutta itse saareen minulla on vaikea suhde. Jos olisin purjehtija, pitäisin varmasti tuosta (ja monesta muusta) saaresta! Sääli, että meripahoinvointini on niin arvaamatonta sorttia.

Kreikkalaisen kollegani (jonka lempisaari on muuten Kimolos) mukaan muut saaret kärsivät Santorinin ja Mykonoksen suosiosta. Tai saarten omaleimaisuus kärsii. Nuo saaret ovat trendikkäitä, ja niitä halutaan jäljitellä. Myös alueilla, joiden omaleimainen arkkitehtuuri kärsii uuskykladisen uudisrakentamisen takia. Todistin omin silmin sokeripalatalojen valmistumista hurjaa vauhtia keskelle ei mitään Antiparoksella. Jopa Alonissoksella. Ja huhujen mukaan monella muullakin saarella tilanne on sama. Kollega oli järkyttynyt ylipäätään siitä, että Kimolokselle rakennetaan jotain. Saari kun on niin pysähtynyt, ja ollut ylpeä siitä.

Kykladien ulkopuolisillakin saarilla luodaan "boheemia luksusta", kohennetaan yöelämää, rakennetaan designhuviloita ja täytetään menu "uudistetuilla klassikoilla", jotka muistuttavat enemmän pohjoiseurooppalaista tulkintaa bistrosta kuin kylätavernaa. Oliiviöljyn hinta on noussut, sen kanssa sniiduillaan ja se koetaan silti "tunkkaisena valintana". Haluaisin kuitenkin saganakini ilman tryffeliöljyä.

Mielestäni Kreikan eteen pitääkin nähdä hieman vaivaa. Kansainvälinen lentokenttä saarella tietää yleensä huonoa. Ero Alonissoksen ja Skiathoksen välillä oli kuin yöllä ja päivällä. Ja kaksi tuntia lautalla. Jälkimmäisestä näkyi tarve miellyttää turisteja. Kansainvälinen lentokenttä palvelee kävelyetäisyydellä saaren pääkaupungista. Paikallisbussi vie palvelurannoille. Voit nauttia Mamma Mia -vohveleita aamulla ja Mamma Mia -jäätelöä helteen helpotukseksi. Lounastarjouksia kaksi yhden hinnalla - ai miten niin olet yksin ja et juo alkoholia? Noo kaikkea ei tarvitse syödä. Ja ABBA-lyriikkatatuoinnit myös alennuksella, lähtöhinta vain tuntematon. Miltä kuulostaisi ABBA sing-a-long -ilta kansainvälisessä ravintolassa? Vaihtoehtoisesti illalla voi mennä katsomaan Mamma Mian ulkoilmateatteriin. Minua kun ei tällä lomalla kiinnostanut yksikään Mamma Mia tai Pappa Pia. Halusin vain olla rauhassa.

Älkää käsittäkö väärin, Skiathos ei ollut mikään kamala kokemus. Mitään ikävää ei sattunut, vesi oli märkää, aurinko paistoi. Saari ei vaan ollut minulle, yksinmatkaavalle ei-eläkeikäiselle rauhaa arvostavalle naiselle. On vaikea sanoa, milloin lomakohteesta tulee tuote ja hiljaisesta luonnonkauniista rannasta lomakeskuksen yksityisomaisuutta.

Yhä useampi saari näyttää nyt valinneen nopean matkailutuoton pitkän kulttuuriperinnön vaalimisen sijaan. Autenttisuus paketoidaan valmiiksi ja myydään niille, jotka eivät ole tulleet pysähtymään vaan kokemaan. Tavernojen käsinkirjoitetut päivän menut korvataan burratan ja samppanjan tähdittämällä ruokalistalla. Jokaisen saaren pitäisi jollain tavalla olla seuraava Santorini, seuraava Mykonos, seuraava Jokin.

Mutta Kreikka ei ole konsepti, eikä saaristo showroom.

Kreikassa on aina minun silmissäni elänyt vahvasti jokin tietty kasuaali ylpeys omaleimaisuudesta. Siitä, että jokainen saari soittaa vähän eri nuoteilla ja soittimilla. Nyt tuntuu, että osa niistä yrittää virittää itseään samaan harmoniaan, lauluun, joka sattuu juuri nyt soimaan trendikanavilla. Halutaan luoda yleiskreikkalaista fiilistä. Ehkä jopa yleiseurooppalaista. Ymmärrän kyllä, että matkailu tuo elinkeinoja. Mutta pelkään, että jos kaikki alkaa näyttää samalta, katoaa lopulta se, mitä tulimme alunperin katsomaan. Se, mitä ei oikein voi nimetä, mutta jonka tunnistaa siitä, ettei hetki tunnu lavastetulta.

Minua ei häiritse se, että saaret muuttuvat. Enemmänkin se, että ne muuttuvat toistensa kaltaiseksi. Että kaikki se omintakeinen ensin pehmenee, sitten häviää. Että ne pienet, kömpelöhköt ja paikalliset valinnat jäävät jalkoihin, kun euro summer is for everyone! Mutta lopulta yhä isommalla budjetilla, yhä harvemmalle.

Ja kaikessa tässä on vaarana, että Kreikka lakkaa olemasta paikka, johon saavutaan uteliaana. Ja alkaa muistuttamaan kulissia, jonne tullaan vahvistamaan jotakin jo valmiiksi päätettyä. En usko, että kaikki saaret haluavat olla Mykonos. Uskon, että vielä on niitä toisenlaisia saaria. Joilla päivää rytmittää satamaan saapuva kalastusalus. Vesiä ilman suppilautoja, rantoja ilman koreografioita.

Ehkä juuri siksi minäkin palaan vuosi toisensa jälkeen: muistuttaakseni itseäni, että lomassa ei tarvitse olla mitään erityistä. Että hiljaisuus voi olla elämys. Ja että kun ei odota spektaakkelia, tyytyy ja pitää siitä, mitä saa.

Näytän kehoni

Ostin toukokuussa uudet rintsikat. Sellaiset Marlies Dekkers -tyyliset, mustat. Voin nyt pitää silkkialusmekkoani slip on -mekkona, kun koristeremmit pilkottavat kivasti kaula-aukosta. Paljastelu ei kuitenkaan ole minulle luontevaa, olen mielummin rehellisesti alasti, kuin paljastelisin vaikka keskivartaloani. Näillä rinnoilla vaan jokainen kaula-aukko tahdotaan pistää kategoriaan mauton.

Olen huomannut, että sana rohkea määrittelee pukeutumistani silloin, kun pukeudun niukemmin. Vaikka siihen slip on -mekkoon, jossa käsivarteni eivät juuri anteeksipyytele. Tai käytän bleiseriä mekkona, hakien kuitenkin lisärohkeutta pitsihaalarista ja näkymättömiin jäävästä hameesta. Tai istun rannalla ja annan ruhoni levätä juuri niin levollisesti kuin mahdollista. Ohhoh, oletpas rohkea...

Mitä tuolla lauseella edes tarkoitetaan? Että minun ei pitäisi? Että kroppani on jotain, jota kuuluisi piilotella, ellei minulla ole erityistä syytä astua esiin?

Joskus tuntuu, että ylipainoinen keho ei saa vain olla olemassa, vaan sen täytyy joko pyytää anteeksi tai toimia inspiraationa. Saan olla näkyvä, jos teen sen esimerkillisesti. Jos rakastan itseäni oikealla tavalla. Saan näkyä, jos tuon itseäni esille nöyränä, mutta miellyttävänä.

Vaan kun en osaa. En halua olla rohkea joka ikinen kerta, kun pukeudun sään mukaan tai kehoani kuunnellen. Haluan olla ihan tavallinen, ettei minun olemassaoloani tarvitsisi puolustella. Kehopositiivisuus ei ole minulle mitään larppia tai tarkkaan hiottua koreografiaa. Se on arkea, jossa kehon ei haluaisi olevan jatkuvasti keskiössä.

On päiviä, jolloin hyväksyn itseni lempeästi. On päiviä, jolloin peilikuva ei herätä mitään tunteita. Molemmat ovat helpotuksia.

En jaksaisi enää luoda itselleni agendaa rohkeudesta jokikinen aamu. Haluan luoda vain hiljaisen tasaista tietä kohti tilaa, jossa kehoni saa olla niin kuin se on. Ei jalustoja, ei selityksiä. Suurin muutos lienee siinä, että uskallan hyvästellä muutoksen tarpeen, ja hypätä itse muutoksen aaltoihin. Sellaisena, kuin ne myllertävät minun henkilökohtaisessa valtameressäni.

Kukaan ei odota sinulta mitään neljältä iltapäivästä

Kello on 16:03, ja maailma on lakannut vaatimasta. Mikään ei ole auki. Ei kahvilat, ei kioski, ei edes naapureiden ovet. Aurinko painaa maisemaa kasaan. Kaikki mahdolliset ikkunaluukut on vedetty kiinni. Aukiolla tuolit nojaavat pöytää vasten väsyneinä. Ilmassa väreilee lämmin toteamus: nyt ei tapahdu mitään.

Tämä on siesta. Ei sellaisena kuin suomalainen sen kuvittelee, ei mikään kontrolloitu lepohetki raittiissa huoneessa pellavalakanoissa kierien. Tämä on enemmänkin kevyt olankohautus keskellä päivää. Se, ettei tarvitse. Ei vastata puhelimeen, ei suorittaa. Ei selittää. Istun pimeässä huoneessani bergamottimikseriä siemaillen. Makeutusaine jää huulille. Kukaan ei odota minun olevan hyödyllinen, en edes minä itse.

Tämä päivän lepohetki on yhä vahvasti osa arkea täällä Kreikan maaseudulla. Ehkä noin kello 14-18 koko kylä suljetaan. Lasketaan kaihtimet ja hiljennytään. Ei vain levon vuoksi, vaan osana sosiaalista rytmiä, jossa kuumuus antaa luvan pysähtyä. Päivä jatkuu vasta illan viiletessä, kun elämä siirtyy uudelleen ulos. Täällä eletään kahdessa vuorossa.

On lohdullista saada olla päivän kuumimpana hetkenä hiljaa, osana tapettia, lakanaa tai lattiaa. Täällä keskeneräisyys ei ole ongelma, vaan oletus. Ilmasto selittää paljon; keskipäivän kuumuus voi olla niin lamauttava ja tukahduttava, että järkevintä ja inhimillisintä on yksinkertaisesti pysähtyä. Siesta on eräänlainen kulttuurillinen lausuma: o άνθρωπος δεν είναι μηχανή. Ihminen ei ole kone.

Kontrasti on silmiinpistävä, jos saapuu paikan päälle pohjoisesta suoritusyhteiskunnasta. Päivän tehokkain tunti osuu meillä usein sinne siestan alkuhetkille. Kreikkalaisessa siestassa ei vaikuta olevan ulospäin mitään hyödyllistä. Se ei tuota, ei esitä eikä etene. Se tuntuu juuri siksi niin radikaalilta, niin lempeältä. Se muistuttaa, että ihmisellä on oikeus olla väsynyt keskellä päivää, eikä lepo tarvitse erityistä ansaitsemista. Se vain kuuluu asiaan.

Olen taas parin viikon ajan totutellut Ateenan arkeen, vain jättääkseni sen pian taakseni. Paljon on muuttunut vuodessa!

Keskusta-alue on yhä vähemmän aluetta, jolla haluan viettää aikaani. Turistit hyppivät silmille, ja liian moni käyttäytyy kuin olisi Euroopan omistaja. Turistit tukkivat kadut, vajaa kolmen kilometrin matka kotoa Syntagmalle kestää puoli tuntia, puolentoista kilometrin matka Syntagmalta valloittamalleni kirjastolle sen samaisen puoli tuntia. Tämä selittyy ennemmin tungoksella kaduilla kuin millään ylämäillä. En yhtään ihmettele paikallisten turistivihaa, mutta joudun siitä välillisesti kärsimään. Minua on pyydetty poistumaan baarista henkilökunnan toimesta koska "turist katastrof". Minulta on estetty pääsy ruuhkabussiin, koska kreikkalaiset etusijalla. Vaikka puhuisin virheetöntä kreikkaa, ulkonäköni vuoksi olen aina kategorisoitu turistiksi. Ja kreikkanihan ei muuta ole kuin yhtä virhettä.

Keskustan näivettyminen turistien temmellyskentäksi näkyy sitten lähiöiden piristymisenä. Oma lähiravintolani on nykyisin joku protohipstereiden tukikohta. Paljon uutta ja idealististakin avataan ihan kotikulmille. Arki on silti Ateenan mittapuulla vielä hiljaista ja rauhallista. Nukkumalähiö.

Enää ei voi luottaa siihen, että kaikki pysyy ennallaan. Käyttämäni bussilinja operoidaan nykyään sähköbussilla. Lähiöni laiki on muuttanut sijaintia, eli pääsin nauttimaan sen hedelmistä ja vihanneksista vain kerran Ateenapätkäni aikana. Tutut myyjät eivät olleet enää omassa kadunkulmassa vastassa. Ei täällä saa alkaa mitään valikoimaan, tässä on valmiiksi rasiaan pakattuja tomaatteja. Ja sipuleita, miten niin kaksi kappaletta eikä kaksi kiloa? Luomumunat nyt 50 senttiä kappale, ei sentään missään jenkkilukemissa vielä eletä. Enemmän kuin hintoja ikävöin vanhan tutun munanmyyjän tarinoita.

Big Mac -indeksin sijaan minulla on kreikkalainen salaatti -indeksi. Vuonna 2021 se oli seitsemän euroa. Nyt kymmenen. Jos horiatiki maksaa jossain paikassa yli kymmenen euroa, siinä on oltava jotakin hämärää. Uusia paikkoja avatessa on selkeästi mietitty visuaalisuutta ja somekontenttipotentiaalia. Perikreikkalainen paperipöytäliina ei olekaan enää standardi. Ateenasta on kyllä vaikea saada huonoa ruokaa, turistiravintoloistakaan. Mutta näissä ei yleensä hinta-laatu -suhde sitten kohtaa. Vaikka emme puolisoni kanssa kumpikaan käytä alkoholia, illalliseen menee viisikymppinen. Vielä vuosi sitten kolmellakympillä pystyi syömään hyvin. Ja toisaalta, viini ravintoloissa on taas naurettavan halpaa.

Ylipäätään ruuan hinta on noussut vuoden aikana järkyttävästi. Tavallaan mun on turha valittaa hinnoista Suomen hintatasoon tottuneena, mutta mietin usein miten paikalliset selviävät. Teen yleensä ruuan kotona, koska haluan syödä terveellisesti. Suosin lähiruokaa, vihannestorin ja kauppahallin antimia. Halvemmalla kuitenkin pääsisi syömällä ulkona (niissä lähiöravintoloissa!), ainakin jakamalla tilauksen jonkun kanssa. Yksin ravintolassa on vähän kökköä syödä sitä yhtä-kahta annosta. Vakiotilaukseni on marinoidut sardellit ja horta, villivihannekset. Toisaalta rakastan kreikkalaista konseptia lopun ruuan pakkaamisesta paketoon. En ole vielä käynyt paikassa, jossa ylijäämäruuan mukaanpyytämistä olisi oudoksuttu. Olen närppinyt nyt neljä päivää viime ravintolafiestan jämiä.

Kreikassa uskalletaan yrittää, eikä täällä mietitä liikaa yritystoiminnan kannattavuutta kun lähdetään kokeilemaan. Voisiko kukkakaupan ja kampaamon yhdistelmä olla toimiva? Kuinka monta käytettyjen kirjojen kauppaa voi mahduttaa yhdelle kadulle kilometrin pätkälle? Uudet ravintolat varsinkin ytimessä tuppaavat sitten menemään nykyään visuaalisuus, elämyshakuisuus ja instagrammattavuus edellä. Yksi suosikeistani etelä-Psirrissä oli Google-arvostelujen mukaan lähtöni jälkeen ensin muuttanut konseptiaan aamiaispaikaksi, sitten päätynyt isomman ja kliinisemmän naapuriravintolan nielaisemaksi. Toisaalta Ateena on kaupallistunut aivan järkyttävästi, toisaalta kaupallisuuden oppikirjaa ei lueta niin kirjaimellisesti. Perikreikkalaiseen tapaan.

Ateena trendaa. Athens is the new Berlin, bongasin jo ensimmäisellä Ateenan reissullani jostakin graffitista. Kuulemma taiteilijakollektiivit pakenivat Berliinistä Ateenaan joitakin vuosia sitten Berliinin hintatason noustua. Hylättyihin rakennuksiin perustetaan enemmän tai vähemmän luvallisia kulttuurikeskuksia. Onhan täällä nyt luovaa pöhinää! Nyt massat haluavat tulla todistamaan tämän itse ja edesauttamaan hintatason nousua, muun turistimeiningin lomassa. Olympos Zeun temppelillekin on nykyään jonoa, sehän on arkeologisena alueena varsin kökkö ja helposti havainnoitavissa alueen ulkopuolelta. Suhtaudun vähän huvittuneensekaisesti niihin, jotka hehkuttavat Ateenan lomaansa uima-altaan ääreltä. Majoittuen koko ajan jossakin Glyfadassa tai Voulassa, käymättä missään kaupunkialueella. Sama kuin hehkuttaisin Helsingin lomaani viettäen koko ajan Sipoossa.

Aamun ääniä vieraalta parvekkeelta

Aamu Ateenassa on tuskin koskaan hiljainen.

Tälle parvekkeelle tulvii kaikki kerralla. Mopot pärisee takana, vasemmalla ja oikealla, kas kun ei yllä ja allakin. Ilmastointilaitteet hurisevat jokainen omalla taajuudellaan, näkymättömältä kujalta kantautuu riitelyä. Tai ehkä se on vain keskustelua; joku huutaa Steliosta ylhäältä alas, ääni poukkoilee seinärappauksissa ja katoaa, ennen kuin sisäistän asian laitaa sen tarkemmin.

Yritän kuunnella aamua juoma kädessä. En todellakaan rauhoittuakseni, vaan palauttaakseni taas muistiini miten homma toimii. Koira sanoo hau ja toivon, että sillä on koti. Vastapäätä kukkii jasmiini. Naapurikahvilasta tuoksuu tupakka ja jokin makea leivonnainen, jonka nimeä en tiedä. Aistin ehkä mantelin, mutta se voi olla myös valistunut arvaus. Jossakin lakaistaan katua liian äänekkäällä harjalla.

Mökä ei paina maata kohden, vaan liikuttaa. Ateena ei kuiskaa, vaan puhuu suoraan ja suodattamatta. Se ei ole todellakaan kohtelias, muttei viileän kaukainenkaan. Ehkä juuri siksi viihdyn täällä. Kaupunki herää vilpittömämmin, kukaan ei yritä esittää tehokasta. Aamu on tarpeeksi yksityinen, ja voin olla hiljainen tarkkailija.

En ole vuosikausiin yöpynyt Ateenassa näin ytimessä. Muutan vasta kesäkuussa tutuille kulmille, ja majoitun nyt Psirrissä. Se, mikä oli ennen karheaa, on nyt chic. Kadulla on kuvaussessio käynnissä hulmuavine hameineen. Onko täällä mikään tai kukaan enää alkuperäinen, paljasjalkainen? Kun nostan katseen, näen taivaalla tomua ja valoa. Joskus pöljiä puluja tai muita lintuja, mutta useimmiten pelkkiä piuhoja. Naapuri on virittänyt pyykkinsä narulle varsin aikaisin, ja vain niiden liike paljastaa tuulen suunnan. Olen täällä vieraana, mutta kaupungin rytmi on jo ehtinyt soluttautua minuun.

Hiljaisutta täällä ei ole, vaan aamu on rehellinen.

Mitä raahaan mukanani, vaikka olen pakannut kevyesti?

Voi pojat, tytöt, kaikki, olen matkalla Ateenaan!

Pakattuna on vain se välttämätön. Pari mekkoa, pari huivia, parit pyöräilyshortsit, pari kirjaa: ostettu ja lainattu. Valkoisten pitsihousujen improvisaatiovirkkausprojekti. Mestaruuslippis. Kaivausvaatteet. Paljon aurinkorasvaa ja liian vähän järkeä. Suurin paino on näkymätön, eikä tämä sujahda rinkan taskuihin tai crossbodypussukkaan. Se, että mietin hellan statusta. Se, että tarkistan oven moneen kertaan. Se, että lasken askelia mielessäni. Se, että kaipaan jo hiljaisuutta, vaikka pakenin sitä.

Mietin miltä näytän istuessani oudolla penkillä oudossa valossa. Mietin sitä, vaikka olen vuosia opetellut olemaan miettimättä. Mukanani tulee kotoa opittu katse: sellainen, joka skannaa koko tilan ennen kuin uskaltaa istua. Se tuttu sisäinen ääni kysyy säännöllisen epäsäännöllisesti "miltä näytät nyt?" Se ei ole ilkeä ääni - ei enää - mutta kysellä se kyllä jaksaa. Kuin lapsi. "Milloin ollaan perillä?" En ole pakannut mukaan ensimmäistäkään tunnetta, mutta silti ne seuraavat varjon lailla. Omistamatta matkalippuja, mahtumatta tavarahyllylle.

Ja ehkä juuri se olisi tärkeintä. Että lähtee matkaan juuri sellaisena kuin on. Ei siksi, että kaikki olisi hallinnassa. Vaan siksi, että kaiken ei tarvitse olla. En matkusta nyt siksi, että olisin etsimässä jotakin uutta, vaan voidakseni kuljettaa vanhaa kevyemmin.

Pakkaaminen on oikeastaan ihan helppoa, mutta irti päästäminen ei. Tänä kesänä yritän kantaa itseni kuten kirjani: lempeästi, turhia selittelemättä. Ja hyväksymällä senkin, että ne jäävät välillä avaamatta.

Jos ei tarvitse uudistua keväällä

Olen miettinyt, kuinka kevät saapuu eri tavalla eri ihmisille. Joillekin se on lähtölaukaus starttiviivalla, suunnitelmien toteuttamista, energian purkautumista. Minulle se on huokauksenomainen seisaus. Punainen valo, jossa laskuri paljastaa, milloin ollaan taas vihreällä. Milloin on lupa taas mennä. Ja pakko.

Algoritmi tuputtaa minulle muutosta sosiaalisen median välityksellä. Katso nämä julkkisten plastiikkakirurgiset muutokset. Näin opit varjostamaan nenäsi korealaisittain. Kirkasta kirpputorihopeat. Päivitä vaatekaappi, iho ja identiteetti. Vaan kun en halua kokea tarpeelliseksi tahi jaksa. Keväällä luontokin uudistuu, mutta se ei tee sitä tietoisesti. Eihän valkovuokkokaan kysele miltä tänä keväänä pitäisi näyttää. Se vaan ilmestyy, vuosi vuodelta törkeämmin, laajemmalle ja varhaisemmin.

Joskus suurin uudistus on pysyä paikoillaan, vaikka maailma sinkoilisi ympärillä kuin varhain kukkiva koivu. Aiheuttaen allergisen reaktion. Ehkä kevät ei tällä kertaa vaatisi minulta mitään. Tänä keväänä en aio kukkia varhain, enkä aikataulussa. Minä olen jo, vähän kohmeessa, vähän väsynyt, mutta ihan käyttökelpoinen.

En ole varsinaisesti saavuttanut mitään, enkä myöskään unohtanut mitään merkittävää. Mitä nyt puhelimeni tiskikoneeseen. Selvisin ilman kosteusvauriota, koska puolisoni hoksasi jääpalamuotin kaipaavan tiskausta. En kaipaa uudistusta, vaan korjausta. Kevätkin vain puskee uutta elämää halkeamiin, joihin en äkkiseltään uskoisi mahtuvan mitään. Ehkä juuri siksi, että kevät korjaa, se kantaa. Silloinkin, kun emme itse jaksa astua. Hitaasti, hiljaa, mutta varmasti.